Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys (äänikirja)

Palmu -elokuvat ovat olleet lapsuudesta asti suuria suosikkejani ja muistelen lukeneeni kaikki kirjoinakin hyvin nuorena. Tyttäreni on jostain syystä päässyt 20 vuotiaaksi ilman, että on nähnyt elokuvia tai lukenut kirjoja, olikin ihanaa esitellä  hänet Waltarin sympaattisiin hahmoihin. Hän jopa innostui asiasta niin paljon, että aikoi hakea loputkin kirjat.

Kyseisestä kirjasta tehty elokuva on ehkä sarjan paras ja siksi hyvin mielessä. Tiesin siis alusta alkaen, kuka on murhaaja ja sen vuoksi olikin hienoa kuunnella Palmun hienoisia vihjauksia murhaajan suuntaan. Tosin en varmaan olisi asiaa ihan heti itse keksinyt. Hahmot, jotka ovat tuttuja elokuvista, heräävät jotenkin eri tavalla henkiin kirjassa. Kertojana toimii Palmun apulainen lain ylioppilas Toivo Virta, joka on hyvätahtoinen tomppeli, kuten Palmun häntä kuvailee. Taustalla häärii myös Kokki, joka elokuvassa on hyvinkin iso rooli, sillä Leo Jokela on aivan hurmaava. Olen ollut häneen aina syvästi rakastunut juuri Kokin roolin takia. Täytyy myöntää, että elokuvan roolitus on hyvin osuva, jos mietiään Waltarin hahmoja kirjassa ja heidän käytöstään ja olemustaan. 

Juoni lienee monelle suhteellisen tuttu, mutta kerrataanpa. Tapahtuu siis murha. Rikas Bruno Rygseck löydetään kuolleena kylpyhuoneestaan. Tapahtumaa pidetään ensin tapaturmana, mutta Palmu äkkää kohta pian murhaajan tekemän erehdyksen ja ymmärtää kyseessä olleen murhan. Paikalla on sekalainen joukko Brunon sukulaisia ja muutamia ulkopuolisia, herkullisia henkilöitä kaikki. Jokaisella tuntuu olevan jotain salattavaa. Tapahtuu vielä toinenkin murha ennen kuin Palmua aletaan tosissaan uskoa. Kirjassa on jännitystä, hitunen romantiikkaakin ja loistavaa henkilökuvausta. Ajankuvaus ei tietenkään ole kirjassa niin päälleleimaava kuin elokuvassa, mutta sitäkin löytyy. Toisaalta on todettava, että muutamista vanhahkoista sanonnoista ja tietenkin työtavoista huolimatta kirja on kestänyt aikaa aivan loistavan hyvin.

Lukijana suosikkini Lars Svedberg, joka osaa eläytyä kirjoihin aivan erityisen hyvin. Hän onkin lukenut kaikki kuuntelemani Waltarit. Itse olen huomannut kirjastossa käydessäni hipelöivän Waltarin kirjoja sekä normaali osastolla että myös historiallisten kirjojen osastolla. Pahaa pelkään, että hän on saanut minut pauloihinsa.

Mika Waltari: Johannes Angelos (äänikirja)

Löysinpä kuitenkin vielä yhden Waltarin historiallisen romaanin äänikirjana kirjastosta. Tässä oli ”vaivaiset” 17 cd:tä, joten kuunteluunkin meni huomattavasti vähemmän kuin aiempiin. Toisaalta myös kokemus ja kirja itsessään olivat paljon laimeampia kuin Sinuhe tai Mikael Hakim.

Kirja on rakenteeltaan myös erilainen kuin nuo aiemmin mainitsemani. Kirja kertoo päiväkirjan muodossa Konstantinopolin piirityksestä vuonna 1452 ja samalla se kertoo rakkaustarinan ylhäisen kreikkalaisen neidon ja juurettoman latinalaisen välillä. Kirja siis tapahtuu vajaan vuoden aikana, tosin takaumia päähenkilön menneisyyteen on aina välillä. Ymmärtääkseni Johanneksen nuoruusvuosista on postuumisti julkaistu kirja Nuori Johannes.

Kirja sisältää tuttuun tapaan pohdintaa eri uskontojen välillä sekä pohdintaa ihmisyydestä ja olevaisuudesta yleensä. Mielestäni pohdinta ei kuitenkaan ole yhtä kiinnostavaa kuin esim. Mikael Hakimissa. Sodan julmuus ja vastaisuus ovat jälleen kirjan kantavia teemoja. Samoin meidän jokaisen suvun aiheuttamat taakat ja tavallaan sattuman vaikutus tulevaan elämään. Mitä tuleekaan keisarin pojasta, jos tämä kasvaa tietämättä olevansa kuninkaallista sukua. Vetääkö veri johonkin tiettyyn paikkaan tai tiettyyn henkilöön. Sitä on tullut itsekin pohdittua, kun joku paikka tuntuu kodilta, tutulta tai turvalliselta vaikka olisi paikassa ensimmäistä kertaa (tässä elämässä).

Kirjan rakkaustarina on tietenkin traaginen, mutta se ei oikein päässyt sydämeeni asti, vaan jäi pintapuoliseksi. Tiettyjä tuttuja piirteitä löytyi tästäkin kirjasta, kuten vekkuli palvelija, naisten tietynlainen käyttäytyminen ja päähenkilön periaatteellisuus ja näennäinen hyvyys, mutta kuitenkin tietynlainen itsekkyys.

Teemat kristinuskon ja islamin eroista ja yhteneväisyyksistä ovat samoja kuin Hakimissa, pohdintaa jumaluudesta, uskonnon oikeutuksesta ja uskosta ylipäätään. Loppulause ”…mutta filosofeja hän ei säästänyt” jäi soimaan päähäni. En tiedä miksi, mutta se jotenkin kiteytti kirjan, teki siitä ehyen.

Tulipa kuunneltua, mutta en nauttinut niin paljon kuin iki-ihanasta Mikael Hakimista. Lukijana toimi jälleen Lars Svedberg, joka  on kyllä ehdottomasti yksi suosikkilukijoistani, vaikka hänen t:nsä välillä ottavatkin korvaan, mutta se on niin pientä.

Olen löytänyt itseni hipelöimästä Waltarin muita teoksia etenkin Turmsia kirjastossa, mutta valitettava tosiasiahan on, että kirjoja on ihan liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan.

Mika Waltari: Sinuhe Egyptiläinen (äänikirja)

Massiivinen 31 cd:n urakka on takana. Kuuntelukokemus oli hyvin miellyttävä ja ajatuksiaherättävä. Olen Sinuhea yrittänyt aloittaa lukemaan useammankin kerran, mutta en ole juuri ensimmäisiä sivuja pidemmälle päässyt ja ymmärrän hyvin, että en varmaan lukemalla olisi teosta milloinkaan saanut loppuun. Olen niin kärsimätön lukija. Kuuntelemalla en voi kääntää sivuja eteenpäin, en voi kurkata loppua, vaan on kuunneltava vain ja se on hyvä juttu tällaisen kirjan kohdalla, sillä juuri, kun luulit tylsistyväsi, tajuat kuinka hienoa ajatusta kaikkeen sitoutuukaan.

Sinuhe kertoo egyptiläisestä lääkäristä, joka on vauvana löydetty ajelehtimasta kaislaveneessä Niilistä. Hän kasvaa aikuiseksi kirjan aikana, joka on tavallaan hänen muistelmansa. Sinuhe kohtaa vastoinkäymisiä ja onneakin. Hänen seuranaan kulkee uskollinen Kaptah ja hänen onnen kuoriaisensa. Kaptah oli kirjan ilahduttavin hahmo, joka sai minut ainakin nauramaan. Kaptahin pörssikeinottelu oli kuvattu niin mainiosti, että hänen oppejaan voisi käyttää hyvin vaikka raaka-ainepörssissä tai futuurikaupassa vielä tänäkin päivänä. Kirjassa on murhetta, iloa, kiihkoa ja etenkin sotaa. Sotaa oli jopa mieleeni liikaa, minkä toisaalta ymmärtää, sillä kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan mainingeissa.

Sodanvastaisuus on teema, joka kulkee läpi kirjan. Tämän voi aistia sodan julmuuksia kuvaavista pätkistä. Jumalallisuus ja Jumalan nimeen tehtyjen pahojen tekojen oikeutus on mielestäni toinen teema, joka näkyy selkeästi kirjasta. Molemmat yhä edelleen ajankohtaisia, vaikka maailma onkin muuttunut. Kirja oli osittain hyvin julma ja väkivalta kuvattiin hyvin realistisesti. Kirja sisältää myös runsaasti iloitsemista ja seksuaalisuuteen liittyvää, minkä ymmärrän herättäneen runsaasti paheksuntaa ilmestymisen aikoihin. Nykyihmisen karaistuneelle luonnolle ne eivät käy, vaan ovat kiinnostava lisä ja tuovat sellaista historian lehtien havinaa.

Pidin kyllä tästä kirjasta, mutta en pitänyt siitä yhtään niin paljon kuin Mikael Hakimista, joka oli mielestäni aivan erinomainen teos. Samankaltaisia piirteitä voi löytää kummankin kirjan päähenkilöistä, jotka ovat tavallaan hyvin itsekkäitä, mutta toisaalta erittäin huomioonottavia ja mukavia, hieman sinisilmäisiä, mutta kuitenkin omalla tavallan ahneita ja kieroja.

Olen erittäin tyytyväinen, että kuuntelin tämän kirjan. Olen jälleen selkeästi sivistyneempi ja ajattelevampi. Waltarin teoksiin on tullut hienoinen pakonomainen tarve saada lisää, sääli, että kirjastossa ei taida näitä historiallisia teoksia olla enempää äänikirjana, sillä se juuri sopii näiden osalta minulle.

Mika Waltari: Mikael Hakim (äänikirja)

Tämä kirja on totisesti mukavuusalueeni ulkopuolella. Fyysisenä kirjana olisin tuskin ikinä tarttunut siihen ja äänikirjanakin se olisi jäänyt hyllyyn. Nyt sain kirjan kuitenkin lainaksi työtoveriltani, joten en voinut olla kuuntelematta työmatkoina, enkä tosiaankaan kadu. Waltari on tähän saakka ollut minulle tuttu kirjoista vain Palmujen kautta. Sinuhen olen aloittanut, mutta en ole juurikaan päässyt alkua pidemmälle. Äänikirjassa oli 36 levyä, joten kuunneltavaa riitti noin 7 viikoksi. Melkoinen sitoutuminen oli siis kyseessä, mutta loppujen lopuksi jätin kirjan haikein mielin, sillä hahmoista oli tullut jo ystäviäni.

Mikael Hakim on jatkoa kirjalle Mikael Karvajalka, jota siis en ole lukenut. Kirja jatkaa näin Mikaelin tarinaa ja matkaa. Kirja keskittyy Mikaelin aikaan tarunhohtoisessa Istanbulissa, kuinka hän nousi orjasta suurvisiirin ystäväksi ja merkittäväksi henkilöksi valtataistelun kulisseissa. Pelastaakseen henkensä Mikael ottaa turbaanin eli kääntyy islamin uskoon. Romaanissa johtavana ajatuksena onkin uskontojen välisten erojen ja toisaalta samankaltaisuuksien pohtiminen. Nämä asiat ovat yhä ajankohtaisia ehkä paikoin ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin. Kirja on tarina suvaitsevaisuudesta. Kirjan henkilöt eivät loppujen lopuksi välitä, uskooko toinen Jumalaan, Allahiin tai Jehovaan, kaikki ovat samankaltaisia ja yhtä pieniä suuressa maailmankaikkeudessa. Kirjassa käydäänkin pitkiä pohdiskelevia keskusteluita jumaluudesta ja meistä ihmisistä maailmassa. Olisi voinut kuvitella näiden keskusteluiden olevan tylsiä, mutta huomasin saavani niistä ajattelemisen aihetta hyvinkin pitkään ja nyökytteleväni ollessani samaa mieltä. Hämmästyttävää kuinka hyvin Waltari on osannut kirjoittaa aikaa kestävää dialogia.

Mikael henkilönä on pohjimmiltaan itsekäs ja ahne, mutta joka itsekkyyden lomassa pystyy ainakin omassa mielessään kääntämään itsekkyytensä armeliaisuudeksi. Hyvät teot, joita hän tekee, ovat kuitenkin pohjimmiltaan itsekkäitä. Tämäkin on meidän ihmisten perusluonne. Ihmisiä, jotka ovat täysin pyyteettömästi epäitsekkäitä on vähän tai onko lainkaan. Itsekin olen pohtinut tätä asiaa ja kirjaa kuunnellessa pohdin yhä enemmän esim. vapaaehtoistyö, onhan se epäitsekästä, mutta kyllä siitä kuitenkin saa suunnattoman hyvän olon, johon jää koukkuun ja jota haluaa lisää ja näin ollen taustalle tulee tietynlainen itsekkyys. No, nämä nyt ovat vain omia pohdintojani. Kirjassa on ahneita ihmisiä, jotka kuvittelevat saavansa kullalla itselleen mielenrauhan. Mikael pohtiikin kirjassa rikkautta sanoen, että kulta ei tuo onnellisuutta, mutta kyllä se tasoittaa vaikeuksia. Itsekin ajoittain rahapulaa potien ymmärrän tämän hyvin, on helpompaa selvitä vastoinkäymisistä, kun on vähän rahaa jemmassa.

Kiinnostava hahmo on Antti Tykinvalaja, Mikaelin voimakas, lojaali ystävä Suomen Turusta. Mikael kuvailee Anttia tyhmäksi, yksinkertaiseksi ihmiseksi. Ajoittain Antti toki on lapsenuskoinen, sinisilmäinen ja erittäin yksinkertainen, mutta välillä Antti tuntuu viisaimmalta hahmolta koko kirjassa. Tämä kuvastaa mielestäni hyvin ajatusta kirjaviisaudesta ja siitä, kuinka se muka on parempaa ja hienompaa kuin käytännöllisyys ja arkiviisaus. Antti on myös hyvin perisuomalainen hahmo; hän on juro, viinaanmenevä ja rehti.

Kirjassa on raakuutta, mikä siihen maailman aikaan oli hyvin tavallista. Raaka ja kirjan kenties surullisin kohta ja myöskin yksi käännekohdista oli Mikaelin entisen isännän Abu el Kasimin kohtalo. Täytyy myöntää, että siinä kohdassa tirautin muutaman kyyneleen, vaikka muutoin kirja sai suurimmaksi osaksi hymyilemään. Hienoa, kieroa huumoria kirjasta löytyy kylliksi.

Miehen sinisilmäisyyttä ja ruumiillista heikkoutta kuvaa kirjassa hyvin Mikaelin suhde Giuliaan, joka erivärisine silmineen saa Mikaelin täysin valtaansa. Paikoin melkein huusin tuskasta, kun Mikael surutta uskoo jokaisen Giulian sanan ja kierouden. Naisen kierous korostuu kirjassa myös suurvisiiri Ibrahimin ja Khurrem sultanan välisessä valtataistelussa, joka kärjistyy kirjan lopussa.

Paljon kaikkea sain kirjasta ja omalta mukavuusalueelta poistuminen ei kenties niistä vähäisimpänä. Olen jo käynyt hipelöimässä Waltarin muita kirjoja kirjastossa, mutta uskoisin, että äänikirjana nämä menevät parhaiten itselleni, sillä olen sen verran levoton ja äkkipikainen, että en taida jaksaa keskittyä pitkäksi aikaa näiden lukemiseen. Äänikirjaa kuuntelee niin mielellään työmatkalla. Kirjan lukijana toimi muuten Veikko Honkanen ja hän on aivan erinomainen.

Seuraava äänikirja alkoi jo tänään ja sekin on klassikkokamaa, jota olen aloittanut, mutta en saanut loppuun. Siinä on kuitenkin vain 7 levyä, joten loppu häämöttänee jo ensi viikolla.