Arttu Tuominen: Vapahtaja

Kuten aina, odotin innolla Artun uuden kirjan lukemista. Tällä kertaa en kuitenkaan päässyt tarinan imuun ennen kuin ihan lopussa. 

Porissa ollaan jälleen, siellä synkemmällä puolella. Kodittomia ja muita laitapuolenkulkijoita vaanii joku, jota kutsutaan Vapahtajaksi. Hän saa ihmiset polttamaan itsensä elävältä. Samaan aikaan Mannerin poika Aleksi on syvällä huumepiireissä, Paloviita avioeron mainingeissa ja muut tutut henkilöt vain muuten elämän ongelmien kourissa. 

Kovin paljon tapahtuu, mutta hyvin tarina pysyy kirjailijan hanskassa. Jälleen suurta plussaa miljöökuvauksista sekä henkilökuvauksista. Ehkä nyt vähän kritiikkia tarinasta, joka tuntuu ensin etenevän kovin hitaasti ja syöksyy lopuksi kohti päätöstä. Itse olisin toivonut vähän vähemmän vauhdikasta loppuratkaisua. Toinen asia, joka itseäni on harmittanut lähes koko tämän uuden sarjan ajan, on sen rosoisuuden puuttuminen, jota löytyi Leipuri-sarjasta. Toki tässäkin ollaan tekemisissä ihmisluonnon nurjan puolen kanssa, mutta jotenkin se aito rosoisuus puuttuu. Vähän ehkä sellainen liian tuotettu fiilis tulee näistä kirjoista, minkä jälleen ymmärrän täysin. Onhan nyt takana iso kustantamo ja isommat resurssit.

En siis täysin vaikuttunut ollut teoksesta, mutta pidin siitä kyllä. Innolla odotan kuitenkin sarjan tulevaa päätöstä. Haikein mielinkin. Oma lempparini Oksman on ainakin päässyt syvälle ihoni alle.

Sarah Pearse: Parantola

Uutuuksien listalta joskus bongasin tämän teoksen ja laitoin kirjastosta varaukseen. Usein käy niin, että varauksen tullessa, en enää edes muista miksi olen kyseisen kirjan laittanut varauksene. Tämän osalta muisti vielä toimi. Takakannen perusteella vaikutti kiinnostavalta ja erilaiselta teokselta.

Erin ja hänen poikaystävänsä Will matkustavat Sveitsiin Erinin veljen Isaacin kihlajaisiin, jotka pidetään vuoristossa sijaitsevassa hotellissa, joka on ennen ollut parantola. Erinin ja veljen suhde ei ole ollut hyvä sen jälkeen, kun heidän pikkuveljensä Sam kuoli tapaturmaisesti. Erin syyttää kuolemasta veljeään. Erin on virkavapaalla poliisin tehtävistään mielenterveysongelmien vuoksi ja hän onkin kovin hermoherkän oloinen. Hän vaistoaa heti hotellissa, että jokin ei ole kunnossa. Pian löytyy ruumis, Isaacin kihlattu katoaa, löytyy toinen ruumis, tulee valtava lumimyrsky ja eristys. Erinin on selvitettävä, mitä oikeastaan tapahtuu.

Kiinnostava, klaustrofobinen tunnelma. Pahuus huokuu myös kirjan sivuilta. Lukija ei voi kuitenkaan täysin luottaa Eriniin. Onko hän vain liian herkällä vai tapahtuuko oikeasti jotain... Sitä kysymystä myös lukija joutuu pohtimaan.

Pidin kyllä kirjasta. En ehkä uppoutunut siihen täydellisesti, mutta luin oikein mielelläni. Kirja aloittaa uuden dekkarisarjan. Varmasti luen myös seuraavia, jos ne käsiini saan. 

Jæger Jørgen: Kameleontit (äänikirja)

Koska pidin Varjojahdista ja olin maksanut vielä yhdeksi kuukaudeksi Bookbeatista, päätin käyttää aikana tämän kirjan kuunteluun. Myönnän, että ihan lopun luin, koska kuuntelu väsytti.

Ole Vik joutuu pankkiryöstön silminnäkijäksi ja samalla hänen naisystävänsä Hilde kaapataan. Pankkiryöstöjä on tapahtunut useita ja niillä tuntuu olevan linkki huumemaailmaan. Alun kaoottinen tilanne selviää pikku hiljaa, mutta onko liian myöhäistä.

Alku oli tosiaan kaoottinen. Paljon tapahtui ja monia lankoja punottiin eri suuntiin. Alku olikin kirjassa oikein kiinnostava ja piti otteessaan. Sitten tapahtui lässähdys, joka ei missään vaiheessa enää noussut. Olisin niin mielelläni pitänyt tästä loppuun asti, jotta olisin voinut odottaa sarjan seuraavaa teosta, mutta ei. Todennäiköisesti saatan seuraavan kirjan ottaa mukaani, jos siihen sattumalta törmään, mutta varaukseen en sitä laita. 

Sinänsä Ole Vik on virkistävä hahmo kaikkien kärsivien poliisien joukossa, mutta toivon, että hän kehittyisi vähän enemmän. Jotenkin tuo ylipaino ja tekninen osaamattomuus oli käsitelty jo ekassa kirjassa. Niiden jatkuva korostaminen ei oikein ole kiinnostavaa.

Lukeminen on ollut vähän takkuista viime aikoina. Tuntuu, että olen kesäni buukannut niin täyteen kaikkea, että ei ole aikaa lukea. Toisaalta yritän kovasti jatko-opiskella myös nyt kesällä ja siihen kuuluu isossa roolissa lukeminen ja lukeminen. Lisäksi tunnun odottavan sitä loistavaa kirjaa, joka veisi mukanaan. Pienen elämän jälkeen jättämä krapula ei ota hellittääkseen. Ideoita???

Jæger Jørgen: Varjojahti (äänikirja)

Otin halvalla Bookbeatin käyttööni muutamaksi kuukaudeksi. Todella vähän tulee kuunneltua oikeastaan, kun työmatka on lyhentynyt sellaisen 100 km päivässä, mutta kesälomareissulla oli aikaa istua autossa. Kuten tavallista valitsin kirjan lukijan mukaan eli lukijana tässä Jukka Pitkänen. 

Suoraan sanoen olen aika kyllästänyt nordic noir -kirjoihin enkä olisi tätäkään lukenut ilman Bookbeatia, mutta yllätys oli iloinen, kun törmäsin aivan erilaisiin hahmoihin kuin etukäteen ajattelin. Kirjan keskushahmo Ole Vik tuntuu aika tavalliselta henkilöltä, jolla ei ole tonneja painolastia menneisyydestä tai siitä ei ainakaan tässä ensimmäisessä osassa puhuttu. Hän on keski-ikäinen, ei osaa käyttää tietokonetta, on ylipainoinen ja sinkku. Hyvin samaistuttava ja toisaalta hyvin tavallisen oloinen henkilö.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Fjellberghavnin pikkukaupunkiin jossain Norjan perukoilla. Ole on paikkakunnan nimismies. Paikallinen vanha romukauppias on rikas, mutta monet eivät tiedä, että tällä on skitsofrenia. Kun tämä alkaa kertoa tarinaa mustasta hahmosta, joka vainoaa häntä, on vaikea uskoa onko kyseessä harha vai tosiasia. Kun tapahtuu kuolemantapaus, saa tarina uusia käänteitä. Uhkaako joku romukauppiaan henkeä vai onko tämä vain todella syvällä harhoissaan?

Kiinnostava tarina ylipäätään ja se sai mielenkiinnon pysymään koko ajan. Vaikka kyseessä on sarjan ensimmäinen teos, ei hahmoja esitellä äärettömän paljon, mikä on hyvä. Joskus ärsyttää suuresti, kun esittelyihin ja muihin kuluu kirjasta suurin osa. Tässä tuodaan asioita sen verran, että lukija pysyy kärryillä.

Tänään itse asiassa ilmestyi Bookbeatiin sarjan toinen osa, jonka taidan vielä ehtiä kuunnella ennen jaksoni päättymistä. Voin suositella teosta. Ja hei, Jukka Pitkänen, ihan sama vaikka lukisi Suomen lakia.

Richard Osman: Hutiluoti

On ollut lukeminen tahmeeta koko helmikuun ajan tai oikeastaan se alkoi jo tammikuussa. Toisaalta hyvin ymmärrettävää, kun on ollut liiaksi töitä ja vapaa-aikaa ei lähes yhtään, mutta kuitenkin olisin toivonut, että olisin saanut luettua enemmän. Mutta sentään yksi kirja.

Kirja on jatkoa Torstain murhakerho -sarjaan, jossa joukko ikäihmisten lähiössä asuvia ratkoo rikoksia. Perusjengiin kuuluvat Elisabeth (entinen MI5 tai MI6 -agentti), Ron (entinen urheilutähti), Ibrahim (psykologi) ja Joyce, jonka päiväkirjamerkinnöistä koostuu osa teoksesta. Olen pitänyt aiemmista teoksista todella paljon, mutta jotenkin tällä kertaa en innostunut niin paljon kuin aiemmin.

Tällä kertaa kerho lähtee ratkomaan yli 10 vuotta sitten tapahtunutta nuoren toimittajanaisen kuolemaa. Oliko kyseessä murha vai mikä, se on lähtökohtana. Selvittelyn ohella Elisabeth joutuu valitsemaan palkkatappamisen ja Joycen hengen välillä. Mukaan sekaantuu entinen KGB-agentti Viktor sekä jo edellisessä kirjassa vankilaan laitettu huumediileri. Selvittely vie joukon television ajankohtaisohjelmaan ja sitä kautta tv-maailmaan. Jotenkin tuntui, että tällä kertaa oli liian monta langanpäätä, liian monta uutta suhdetta ja muuta epäselvyyttä, joita piti muistaa seurata. Tästä seurasi, että mitään ei oikeastaan käsitelty syvällisesti. Sillisalaatti sanoisin. 

Toki hahmot oliva edelleen mukavia ja kiehtovia, mutta jokin aiempien teosten fiiliksestä jäi puuttumaan. Tavallaan ymmärrän sen, koska henkilöitä pitää kehittää, pitää tuoda uusia, mutta ehkä sen olisi voinut tehdä pienemmässä mittakaavassa.

Ei kirja huono ollut, mutta rima oli jo mielessä kovin korkealla, joten hienoinen pettymys se oli. Suosittelen sarjaa ja suosittelen myös lukemaan järjestyksessä.

Robert Galbraith: Sysimusta sydän

Tämänkin sarjan kirjojen pituus vain kasvaa jokaisen kirjan myötä. Tämä teos on jo yli 1000 sivua. Minulla ei ole mitään pitkiä kirjoja vastaan, niitä on vain hankala käsitellä lukiessa. 

Tähän asti Gormoranin ja Robinin suhde on kehittynyt hitaasti. Asioista ei puhuta, niitä vain vatvotaan omassa päässä ja sehän tarkoittaa usein ja niin tässäkin tapauksessa, vääriä tulkintoja ja asioiden paisuttelua. Kirjan alussa Gormoran melkein suutelee Robinia ja se jää koko kirjan taustalle pyörimään. Täytyy myöntää, että asia alkaa ärsyttämään.

Kirjan murhatapaus on kiinnostava. Suositun animaatiosarjan toinen tekijöistä löytyy kuolleena hautausmaalla ja toinen tekijä henkihieverissä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin kuollut tekijä kävi Striken toimistolla pyytämässä apua, jotta saisi selville, kuka on häntä piinaava Anomia. Kuinka ollakaan toimisto saa toimeksiannon selvittää juuri kyseistä juttua. Tapauksen johdosta on sujahdettava sarjasta tehdyn pelin maailmaan, jossa nimettömyys on pakotettua ja salaisuuksia on enemmän kuin tarpeeksi.

Kirja piti otteessaan pituudestaan huolimatta. Siinä yhdisteltiin kiinnostavasti pelin sisäisiä chatteja. Niitä oli ajoittain ehkä vaikeahkoa seurata, mutta niiden tuoma informaatio henkilöistä ja tapahtumista oli hyvin tuotu esille. Toisaalta itsekin aikoinaan aika paljonkin peleissä keskustelleena ne tuntuivat myös hyvin autenttisilta. 

Vaikka pidin kirjasta, olisin toivonut, että henkilöhahmot olisivat olleet hieman moniulotteisempia eivätkä niin yksioikoisia. Toisaalta olisin toivonut jo Striken ja Robinin välille vähän enemmän säpinää tai edes keskustelua. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kiinnostava kirja, kannattaa tässä tapauksessa kyllä lukea sarja järjestyksessä. Muutoin ei juurikaan pääse kärryille.

Jo Nesbø: Verikuu

Huoh, Harry. Vaikka Harry itse aina ihmettelee omaa vetovoimaisuuttaan, minä en ihmettele. Jälleen rakastuin uudelleen ties kuinka monetta kertaa. 

Tällä kertaa Harry on päättänyt juoda itsensä hengiltä Kaliforniassa. Onneksi ei ole vielä onnistunut. Entinen näyttelijätär joutuu pulaan ja koska nainen muistuttaa Harryn äitiä, päättää Harry auttaa neidon pinteestä. Saadakseen rahaa hän suostuu rikkaan norjalaisen ehdotukseen tulla selvittämään Osloon murhatapauksia, joihin miehellä on selkeä suhde. Harry kokoaa oman tutkimustiiminsä, johon kuuluu kuolemansairas Ståle Aune, Öyvind ja Truls Berntsen. Kaikki eivät ole ihan niitä, jotka itse olisin Harryn ensimmäiseksi kutsuvan mukaan, mutta jokaisella on funktionsa. Murhatutkimus on tietenkin mutkikas ja sisältää yllättäviä käänteitä. Harry tapaa myös poikansa Gertin.

Jos viime kirja sai minut epätoivon valtaan ja surulliseksi, tämä teos jätti jälkeensä hitusen toivoa. Ehkä Harrylla on vielä mahdollisuus, ehkä. Toivon ainakin niin. Eihän sitä eheäksi enää voi tulla tuollaisten kokemusten jälkeen, mutta ehkä hitunen onnea. Hämmentävää, kuinka hänestä on tullut minulle lähes todellinen henkilö, jonka vuoksi jopa murehdin.

Sinänsä Hole-kirjat kulkevat usein hyvin samaa reittiä. Luulet kaiken paljastuvan, mutta ei kuitenkaan. Luulet uudestaan, mutta ei vieläkään. Se ei mitenkään haittaa, mutta jotenkin on ennalta-arvattavaa. Toisaalta milloin dekkarissa murhaaja paljastuisi kirjan puolivälin jälkeen heti. Kiinnostavasti sama kaava kuitenkin tuntuu toimivan kirjasta toiseen. 

Ihan parasta Harrya ei kirja ollut, mutta erittäin miellyttävä lukukokemus jälleen. Mieli tekisi, jälleen kerran, palata alkuun ja luoda suhteemme uudelleen. Maailmassa on kuitenkin niin monta uutta rakkauden kohdetta, että ehkä yritän saada luotua toisia suhteita. 

Arttu Tuominen: Häväistyt

Artun uusin on aina merkkitapaus. Kuten jo aiemmin olen todennut, pidän kovasti miljöökuvauksesta, sillä paikat ovat tuttuja näin porilaiselle. Pianhan voi alkaa suunnitella jo kiertoajelua aina Harjavallan padolta Reposaareen Artun kirjojen tapahtumapaikoille.

Nuori tyttö katoaa ja löytyy sitten Kokemäenjoesta kuolleena ja pahasti pahoinpideltynä. (Tässä kohtaa muuten yksi kammottavin kuvaus ruumiin nostosta näin nahkiaisaikaan.) Muutaman harha-askeleen jälkeen Linda tajuaa, että kadonnut Laura onkin vain yksi monien joukossa. Myös oma tytär Linnea tuntuu salailevan jotain. Tutkinnan kiihtyessä Linda joutuu myös painimaan omien painajaistensa kanssa.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat keskittyvät aika lailla Länsi-Poriin, joka ei itselleni ole sitä tutuinta aluetta, toisaalta käväistään myös Pihlavassa, joka taas on. Miljöö on tuttua ja hyvin kuvailtua. Samoin myös henkilöt. Tällä kertaa keskiössä on Linda, joka nuorena kokeili mallinuraa ja taistelee oman alkoholisminsa kanssa. Toki muidenkin päähahmojen elämänvaiheita seurataan. Pidän tästä konseptista, jokainen pääsee parrasvaloihin vuorollaan.

Kirja lähti mielestäni hieman hitaasti liikkeelle, mutta liikkeelle päästyään sitä ei pysäyttänyt mikään. Näin kuvailisin myös lukukokemustani. 

Aihepiiri on kammottava, mutta kirja tarkastelee sitä objektiivisesti. Se ei mässäile, mutta toisaalta tuo asiat kaikessa kuvottavuudessaan esille. Me aikuiset emme ymmärrä millaisessa maailmassa nuoret elävät, miten erilaista kaikki on. Siinä ehkä olisi voinut olla tarinassakin kehitettävää, ihan täysin uskottava ei ehkä viestittely ja nuorisoelämän kuvaus ollut. Toki näin keski-ikäiselle se meni täydestä, melkein ainakin.

Olen suuri Janne Rautakorpi -fani, mutta täytyy myöntää, että pidän myös näistä uuden sarjan henkilöistä. Jokainen heistä on rikki omalla tavallaan. Kuten me muutkin.

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

Murakamin jälkeen oli haastavaa tarttua mihinkään muuhun teokseen. Olin kuitenkin jo aikoja laittanut kirjastoon varaukseen mm. tämän teoksen, joten vähän pakottaenkin aloin lukea. En nyt voi sanoa hullaantuneeni teoksesta, mutta pidin siitä kuitenkin. 

Kirja on nuoremmalle yleisölle suunnattu, mikä ei siis ole koskaan estänyt minua, päinvastoin. YA-kirjallisuus ja perinteisempi nuorten kirjallisuus on kuulunut lukulistoilleni aina siitä asti, kun oikeasti olin kohderyhmää. Aikuiselle on hyvä lukea välillä teoksia, jotka sijoittuvat nuorten maailmaan. Se ajoittain tuntuu jopa fantasialta. Tämä teos ei nyt kuitenkaan.

Pippa on päättänyt tehdä kouluprojektinsa kotikaupungissaan viisi vuotta sitten sattuneesta nuoren naisen murhasta. Sal Singhin katsotaan murhanneen tyttöystävänsä ja myöhemmin tappaneen itsensä. Näin kaikki uskovat, tai ainakin melkein kaikki. Pippa alkaa selvittää tapahtumia yhdessä Salin veljen Ravin kanssa. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää ja pian Pippa alkaa saamaan salaperäisiä uhkausviestejä. 

Kirjassa on kolmannen persoonan kerrontaa, Pippan projektityön päiväkirjaa, uutisia, tekstiviestejä, sähköposteja eli se koostuu eri tyyppisistä aineistoista, mikä on tavallaan oikein miellyttävä ratkaisu. Lukija ikään kuin seuraa Pippan työn etenemistä ja saaduista tiedoista tehtyjä johtopäätöksiä. Toisaalta, en ehkä itse pitänyt siitä ihan hirveästi. Muuta kuin kerrontaa oli paikoin aika paljon ja se teki lukemisesta ajoittain hieman tylsää. 

Toinen asia, joka minut häiritsee edelleen kovasti, on kirjan nimi. Jotenkin odotin sisällöltä ihan jotain muuta kuin kouluprojektia. Eipä tämä nyt murhaopas ole kuitenkaan. Ehkä hieman harhaanjohtava. Ei se nyt lukukokemusta huononna, mutta häiritsi hieman. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan kiva luettava. Siinä oli vähän jännitystä, vähän teiniromantiikkaa, idiootteja teinejä, inhottavia aikuisia (toki myös mukavia). Ihan kiva välikirja, tosin en ole yhtään varma, että seuraavat teokset yltävät Murakamin tasolle, mutta ainakin sain lukuongelmani kuosiin.

Nyt olenkin ahminut ahdistukseeni Kindlellä kaikenlaista höpöhöpö-kirjallisuutta. Toimii hyvin harhautuksena todellisuudesta. Ehkäpä pian myös ihan oikeaa kirjallisuutta.

Nita Prose: Huonesiivooja

Tämän kirjan laitoin kirjastoon varattavaksi heti, kun bongasin sen sen kirjakaupasta. Ajatus autistisesta huonesiivoojasta keskellä murhamysteeriä kuulosti kiinnostavalta ja osittain se sitä olikin. 

Molly on huonesiivooja hienostohotellissa. Vaikka sitä ei suoraan kirjassa sanotakaan, on Mollyllä huomattavissa autistisia piirteitä. Hän ei pysty havainnoimaan kaikkia sosiaalisen kanssakäymisen vivahteita ja ulosanti on myös sen mukaista. Hän on myös kovin naiivi ja avulias, mikä saakin hänet melkoisiin ongelmiin.

Molly löytää hotellin kanta-asiakkaan kuolleena sängystä. Tästä alkaa purkautumaan vyyhti, jonka tiimellyksessä Molly itse joutuu murhasta epäillyksi. Hänen on selvitettävä, kuka murhan oikein teki. Hotellissa ei kaikki muukaan ole ihan sitä, miltä ne näyttävät.

Molly tuntuu aluksi kertojana kovin luotettavalta ja hän tuo esiin yksityiskohtia, joita muut eivät huomaisikaan. Kuitenkin, mitä pidemmälle tarina menee, sitä epäilyttävämmältä alkaa Molly luotettavuus tuntua myös lukijasta. Toisaalta tätä ei ole viety mielestäni riittävän pitkälle. Olisin kaivannut suurempaa kontrastia tapahtumien ja kertojan äänen välille. Paikoin lukijan on liian helppo päätellä, mitä oikeasti tapahtuu, vaikka Molly kertookin tarinaa eri vivahteilla.

Kirja on kuitenkin ihan kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Se ei kuitenkaan vienyt minua mukanaan niin kuin olisi toivonut. Yritin kovasti innostua ja kiskautua tarinan mukaan, mutta en kyennyt. Ehkä syynä oli juuri tuo pieni, mutta kovin olennainen, ristiriita. 

Kaiken kaikkiaan kirja on ihan ok, ihan viihdyttävä, ihan hyvin kirjoitettu. Kuitenkin sitä haluaisi hullaantua ja jäädä pohtimaan kirjaa jälkeenpäin. Tätä teosta on verrattu aiemmin lukemaani Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teokseen, josta pidin kovasti. Tästä en niin paljon. Jos pitäisi suositella toista, suosittelisin ilman muuta Honeymanin teosta.

Vaihtelua tämäkin teos kuitenkin toi genreen.

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Pidin kovasti ensitapaamisestani Torstain murhakerhon kanssa, joten kun huomasin jatko-osan, laitoin sen heti varaukseen kirjastoon. Oletettavasti kirjoja oli hankittu monta, joten odotusaika ei ollut kovinkaan pitkä. Itse kirjan luin nopeasti nykyiseen lukutahtiini verrattuna.  

Torstain murhakerhoa kohtaa järkytys Ibrahim ryöstetään ja hakataan kadulla. Samoihin aikoihin Elizabethin entinen mies, MI6:n vakooja, ottaa häneen yhteyttä. Pian mies löytyy kuolleena jättäen jälkeensä salaperäisen viestin varastettujen timanttien olinpaikasta. Tässä kaksi päätutkintahaaraa tälle teokselle. Murhakerho lähtee selvittämään molempia tapauksia omaperäisellä tyylillään.

Taas teos, jonka juonesta ei ole hyvä kertoa kovinkaan paljon, jotta lukijalle säilyy jännitys. Jännitystä Osman osaa rakentaa teknisillä keinoilla ja toki tarinan kauttakin. Toisaalta nautin lyhyistä leikkauksista, kappaleista, jotka loppuvat cliffhangeriin. Etkä pysty vastustamaan kiusausta, vaan luet vielä pari kappaletta ja vielä pari. Toisaalta se on ärsyttävää ja hieman tylsääkin pidemmän päälle. 

Tässäkin, kuten edellisessä teoksessa, kertojan ääni vaihtelee. Se luo kiinnostavuutta, mutta taas toisaalta ärsyttää. Ehkä keino on jo liian käytetty dekkareissa ja jännäreissä, vaikka se toimiikin, ei se tarkoita, että sitä pitäisi käyttää kaikissa teoksissa. Ja kuitenkin lankean ansaan joka kerta. 

Kuten sanoin luin kirjan nopeasti juuri rakenteesta ja koukuttavuudesta johtuen. Pidin siitä. Pidin kovasti. Se oli hyväntuulen dekkari, jonka hahmot ovat rakastettavia ja omaperäisiä. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on ongelmia ja ilonaiheita, kuten meillä muillakin. Ehkä ainut hahmo, joka ei tuntunut uskottavalta oli Ronin lapsenlapsi, joka ei täysin vaikuttanut ikäiseltään tai sitten en vain tunne nykyajan 6-vuotiaita. 

Suosittelen lämpimästi. Erinomaista viihdettä.

Åsa Larsson: Isien pahat teot

Viimeinkin, oli ajatukseni, kun sain kirjan käsiini. Odotus palkittiin. Halusin ahmia kirjan ja toisaalta halusin säästellä sitä, sillä viimeinen Rebecka Martinsson. Aluksi pystyinkin lukemaan hitaasti, nautiskellen. Sitten ihan yllättäen huomasin ahmivani kirjaa. Ei voinut mitään. 

Odotukset olivat korkealla, todella korkealla. Halusin kai kaikkeen selityksen, hyvän lopun. Osan sain, osan en. Yritän olla paljastamatta kirjasta liikaa, mutta jatka omalla riskillä. 

Saaresta keskeltä Tornionjokea löytyy ruumis pakastimesta. Ruumis on vuonna 1962 kadonneen miehen ruumis. Miehen poika, olympiavoittaja, nyrkkeilijä, haluaa tietää isänsä kohtalon. Talo, josta ruumis löytyy kuuluu Rebeckan äidin kasvattiperheen pojalle, joka myöskin on kuollut. Kuolemansairas oikeuslääkäri Pohjanen pyytää Rebeckaa selvittämään, mitä miehelle on tapahtunut. Ruumiita kertyy lisää ja pian Rebecka kumppaneineen on keskellä vaarallista rikostenverkkoa, jonka juuret ovat pitkällä menneisyydessä. Kaiken taustana Kiiruna ja lapin luonto. 

Kirja käsittelee menneisyyttä. Sitä, kuinka nimenkin mukaan, isien pahat teot seuraavat lapsia vai seuraavatko kuitenkaan. Onko menneisyyden kahleista mahdollista vapautua? Voiko isien teot jäädä isien teoiksi?

En voi sanoa pettyneeni, mutta toisaalta jäin kaipaamaan vielä jotain. Kirja on hyvä. Se on kiinnostava, etenee loogisesti, pysyy ruodussa, mutta koska kyseessä on sarjan viimeinen teos, halusin jotain säkenöivää, hämmentävää. Jotain, mikä saa huokailemaan tai järkyttymään. Nyt osittain näin kävi, osittain kuitenkaan ei. 

Kuten usein, haluaisin rakastua teokseen ja kehua sen maasta taivaaseen. Hyvä päätös se on tai ainakin ihan ok. Ehkä nyt pystyn katsomaan tv-sarjaakin oikeasti, kun tiedän, miten kaiken käy. Tai sitten en pilaa kirjojen tuomaa hyvää muistijälkeä.

Jos et ole lukenut aiempia sarjan kirjoja, suosittelen lukemaan. Ilman niitä ei tästä oikein saa tuntumaa.

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Lukujumi yhdistettynä ylityöllistymiseen on saanut lukemisen minimiin. Lukujumia avaamaan päätin antaa itselleni haasteen tälle vuodelle lukea lukemattomia kirjoja hyllystäni. Niitä riittänee vuosiksi eteenpäin. Dicker oli yksi suurista lukuelämyksistä viime vuonna, joten päätin aloittaa hänen teoksestaan. 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli mielestäni aivan loistava. Suuri osa loistavuudesta tuli päähenkilöiden välisestä suhteesta ja siitä, kuinka he puhuivat kirjoittamisesta ja lukemisesta. Tässä teoksessa on paljon samaa kuin tuossa, mutta se ei yllä aivan kyseisen teoksen tasolle.

Stephanie Mailer on nuori toimittaja, joka ottaa yhteyttä poliisi Jesseen sanoen, että tämän 20 vuotta sitten ratkaisema murha ei olekaan oikeasti ratkaistu, vaan murhaaja oli joku muu. Kuten kirjan nimestä voi päätellä Stephanie katoaa ja (spoiler) myöhemmin löytyy kuolleena. Poliisikolmikolla on siis käsissään sekä tuoreita murhia että vanhoja jo ratkaissuiksi luultuja. 

Kirjan rakenne on saman tyyppinen kuin Harry Quebertissa. Lyhyitä kappaleita eri ihmisten näkökulmista, eri aikatasoilla, eri tilanteissa jne. Se toimii ihan ok koukuttavasti. Elokuvamainen leikkaus laittaa odottamaan jatkoa ja kirjaa lukeekin vielä yksi luku -menetelmällä hyvinkin nopeasti, vaikka sekin on yli 700 sivuinen järkäle. Käytännössä näin pitkän kirjan lukeminen fyysisenä kirjana on vähän haastavaa ajoittain. 

Pidän paljon Dickerin kirjoitustyylistä ja hänen tavastaan kuljettaa tarinaa. Tämä teos oli kuitenkin liiaksi samanlainen kuin Harry Quebertin tapaus. Siinä oli tiettyjä itsestäänselvyyksiä, jos on tutustunut Harryyn ja toisaalta se ei ollut yhtä yllättävä ja kiinnostava kuin kyseinen teos. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja tarina kantaa hyvin koko sivumäärän.

Haastan muitakin lukemaan oman hyllyn kirjoja. Omat hyllyni ovat viime vuoden aikana täyttyneet liiaksikin, kun olen ottanut vastaan lahjoituskirjoja, jotka muutoin olisivat kenties joutuneet kierrätykseen. Olen niitä vienyt kirjastoihin edelleen luettavaksi, mutta moni päätyi loppusäilytykseen omaan hyllyyni. Luettavaa siis on, mutta se aika, se on kortilla.

Päätin osallistua pariin lukuhaasteen, johon tämä teos sopii hyvin.

Cara Hunter: Jäljettömiin (ennakkokappale)

Sain jokin aika sitten sähköpostia Suomalaiselta. Siinä ilmoitettiin, että 50:llä on mahdollisuus lukea ja arvioida Cara Hunterin kirja ennakkoon. Eihän tuollaisesta voi kieltäytyä. Niinpä postilaatikkoon tipahti ennakkokappale, joka vei mukanaan melko nopeasti.

Teos aloittaa Adam Fawley -sarjan. Fawley on etsiväkomisario, jolla on tuskaisa menneisyys. Hänelle tulee selvitettäväksi tapaus, jossa kahdenvuotias Daisy on kadonnut jäljettömiin perheen puutarhajuhlien aikana. Daisyn tapaus nostaa pintaan Fawleyn omat surunsa ja tuskansa. Kukaan ei tunnu ensin tietävän mitään, mutta hiljalleen salaisuudet avautuvat ja salaisuuksia on kaikilla.

Pidin kirjasta kovasti. Se oli rakennettu pirteän uudella tavalla. Fawleyn näkökulma oli kirjoitettu minä-muodossa. Muiden henkilöiden kolmannessa persoonassa. Lisäksi kirjassa oli Twitter-keskusteluita, uutisia, Facebook-sivuja ja suoria haastattelulitterointeja. Näistä lukija muodosti kuvaa tapahtumista. Osa kertojista oli epäuskottavia, osia uskoi, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Aivan kuin muodostaisit tai yrittäisit muodostaa kuvaa jostain ajankohtaisesta asiasta. Siinä kirja onnistui todella hyvin. Myös loppu oli yllättävä.

Aivan varmasti tartun sarjan seuraaviin osiin. Sinänsä itse Fawley jäi mielestäni vähän taustahenkilöksi, mutta ehkä tarkoituksella. Kiinnostavaa miten seuraavia kirjoja rakennetaan tai löytyisiväthän ne jo englanniksi.

Suosittelen dekkareiden ystäville. Ajastan tämän julkaisupäivään.

Richard Osman: Torstain murhakerho (äänikirja)

Usein välttelen ns. hittikirjoja, mutta jostain syystä päädyin kuuntelemaan tätä teosta ja sehän tosiaan vei mukanaan, vaikka yritin olla kovinkin kriittinen.

Luksustason eläkeläiskylässä kokoontuu torstaisin neljän vanhuksen kerho, jossa he pyrkivät ratkomaan vanhoja murhia. Elizabet, Joyce, Ron ja Ibrahim ovat kukin aivan ihania persoonia ja jokaisella on tietenkin elämänkokemusta ja tietoa runsain mitoin. Kun kylän alueella tapahtuu murha, saa murhakerho virikettä kerrakseen ja vielä, kun tapahtuu toinenkin murha, on selvitettävää runsain mitoin. Murhakerho alkaa auttaa poliisia tapahtumien selvittämisessä. 

Rakastuin hahmoihin oitis. He tuntuivat hyvin eläviltä ja hyvin raikkailta. En ehkä olisi normaalisti teokseen edes tarttunut, mutta nyt siis lähdin kuuntelemaan lukematta kirjan kuvausta ja se kannatti. Kirjaa kuvataan Miss Marplen ja Emmerdalen risteytykseksi ja kieltämättä samaa löytyy. 

Kirja on rakennettu eri hahmojen näkökulmasta tehtyihin osioihin sekä Joycen päiväkirjaotteisiin. Tämä toimii todella hyvin ja tuo kivasti esiin kutakin henkilöä. Lukija saa myös eri näkökulmista vihjeitä murhaajan henkilöllisyydestä. Toisaalta lukijaa johdetaan hienosti harhaan.

Erittäin piristävä teos, hyvin viihdyttävä, hauska ja myös jännittävä. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille dekkareiden ystäville ja niille, jotka haluavat hyväntuulista luettavaa.

Lukijana jälleen rakas Jukka Pitkänen.

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Suunnattomasti suuria kehuja kirjan kansi täynnä. Yleensä olen silloin suhteettoman epäilevä, sillä kokemus on osoittanut, että moni kehu kirjan kannessa on vain mainosta. Lause "näin dekkari kuuluu kirjoittaa" soi päässäni pitkään, kun luin teosta. Björkiä povataan uudeksi Nesboksi, ainakin kummassakin on tuo norjalainen ö, jota en jaksa nyt kaivaa näppiksestä. Samaa mieltä en ole myöskään väitteen kanssa. 

Rikos, jota kirjassa ratkaistaan on karmaisevat. Pieniä tyttöjä tapetaan ja heidät löydetään eri paikoista päällään nuken mekko, selässään reppu ja kaulassaan lappu, jossa lukee "minä matkustan yksin". Kirjassa esitellään tutkijajoukko yksi kerrallaan. Mia on hyllytetty poliisista, koska tappoi siskonsa entisen poikaystävän. Holger Munch kokoaa uudestaan erityisiin rikoksiin keskittyvän yksikön, johon hän hakee myös Mian. Kolmanneksi merkittäväksi henkilöksi nousee Gabriel, joka rekrytoidaan joukkoon hakkeritaitojensa vuoksi. Muut tutkijat jäivät ensimmäisessä kirjassa enemmän sivuhahmoiksi. Rikosta tutkitaan ei niin perinteisin keinoin. 

Kirjassa häiritsi monikin asia. Ensinnäkin kirjailijan tapa aloittaa jokainen kappale henkilön etu- ja sukunimellä. En tiedä, miksi se häiritsi, mutta häiritsi kuitenkin. Toiseksi todella monet Harry Holemaiset tapahtumat ja viittaukset. Okei, molemmat kirjat sijoittuvat Osloon, joten on selvää, että samoja baareja ja katuja on on, mutta kuitenkin. Olen nyt liian kriittinen, mutta mielessä oli, että luen vähän huonompaa kopiota Nesbon kirjoista. Lyhyempää ainakin. 

Kirja ei missään vaiheessa imaissut mukanaan, en ajatellut, että vielä yksi luku ja vielä yksi. Olisin halunnut, mutta näin ei käynyt. Sen verran kuitenkin kiinnostuin, että lainasin kaksi seuraavaa osaa.

Jos siis haet hyvää norjalaista dekkaria, suosittelen edelleen Harry Holea.

Arttu Tuominen: Vaiettu

Harvoin enää käy niin, että kirjan julkaisupäivää seuraavana päivänä myydään kirjakaupassa "eioota". Näin kuitenkin kävi tämän teoksen kohdalla. Jouduin sitä ihan odottamaan muutaman päivän. Toki kotikaupungin kirjailija saa massat liikkeelle, mutta olin kuitenkin hämmentynyt ja samalla äärimmäisen onnellinen, sillä mikään ei ole hienompaa kuin kirjojen ostaminen, toki myös niiden lainaaminen.

Ja kyllä olen nyt täysin puolueellinen tätä kirjoittaessani eli sekin säännöllinen kommentoija, joka aina haluaa tulla Arttua dissaamaan, niin kyllä vain näin on. Olen Porista, parkkeeraan videofilmejä myyvän liikkeen edessä oleviin vinoparkkeihin ja arvostan merituulta.

Vanha mies yritetään tappaa kaksi kertaa. Toinen vanha mies hirtetään. Jäljet alkavat johtaa toiseen maailmansotaan ja suomalaisiin sotilaisiin, jotka kuuluivat SS-joukkojen Wiking -pataljoonaan, joka osallistui operaatio Barbarossaan eli Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Asia, josta on vaiettu yhtä lailla kuin siitä, oliko Suomi Saksan liittolainen vai uhri. 

Tällä kertaa vakiokaartista eniten sijaa saa Paloviita, jonka parisuhdeongelmat ovat käsittelyn kohteena. On mukavaa lukea kirjasarjoja, joissa pystyy seuraamaan henkilöiden elämää pidemmälle ja etenkin sitä, kuinka kirjailija niitä kehittää. Mielestäni tässä on onnistuttu oikein mainiosti jälleen. Jokainen tuttu poliisi saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille. 

Kirja kulkee loogisesti. Murhan ratkaiseminen ei tässä teoksessa ole ehkä ihan keskiössä. Sodanaikaiset tapahtumat on helppo ohittaa, vaan onko oikein ohittaa ne. Onko kauhuteoille perusteluja ja riittääkö perusteluksi erityistilanne? Sitä olen itsekin aina ajoittain pohtinut, mitä olisin itse tehnyt, kenen joukoissa olisin seissyt. Vuosikymmenten takaa on helppo tehdä valintoja, mutta hetkessä kaikki on näyttäytynyt hyvin erilaisena. 

Kirja toi hyvin vahvasti mieleeni Jo Nesbon Punarinnan, jossa käsitellään norjalaisia Saksan joukoissa toisessa maailmansodassa taistelleita miehiä. Ja tietenkin siinäkin oli tapahtunut henkirikos. Toinen yhtäläisyys oli päähenkilön osalta, kummatkin olivat tavallaan kadonneet sodassa ja luoneet identiteettinsä uudelleen. Sinänsä tämä ei haitannut lukemista, toi siihen vain enemmän moniulotteisuutta. Hyvin oli jälleen tehty taustatyö historiallisten faktojen osalta. Oksman henkilönä on itse asiassa erinomaisesti luotu juuri pätemään missä milloinkin. Saa hyvin kuljetettua faktat tarinaan ilman, että se tuntuisi päälleliimatulta. 

Kysymys, joka löytyy kirjan takakannesta: Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?, kuvaa kirjaa todella hyvin. Valheita on monenlaisia, toiset unohtaa heti ne sanottuaan, toiset herättävät öisin. Vastaus kysymykseen saa jäädä lukijan pohdittavaksi.

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Luettuani Kultahäkin innostuin Läckbergin kirjoitustyylistä ja päätin aloittaa hänen tuotantonsa läpikäymisen järjestyksessä. Kuten yleensäkin pyrin lukemaan kirjailijan teoksia, jos saan innostuksen jostain hänen teoksestaan. Nyt olen siis lukenut uusimman ja vanhimman, hyvä alku. Kehityksen pystyi huomaamaan, mikä sekin on ihan hyvä juttu.

Erika Falck palaa kotitaloonsa vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Hänen lapsuudenystävänsä Alex löydetään kuolleena talostaan. Murhan tutkinta alkaa ja pian menneisyyden haamut ovat jälleen läsnä. Erika lyöttäytyy yhteen Patrickin kanssa, joka on salaisesti rakastanut Erikaa jo nuoresta. Erikan siskon Annan aviohuolet vaikuttavat myös ilmapiiriin. 

Monta lankaa, monta suuntaa, selkeä ajatus sarjasta. Langat pysyvät käsissä, ne eivät juurikaan sotkeudu. Murha selviää, mutta se ei ole kirjan pääasia kuitenkaan. Pääasiana tuntuu olevan henkilöiden esittely, taustan luominen. Tämä siis oma fiilikseni. Täytyy myöntää, että monta kertaa mieleen tuli myös Åsa Larssonin kirjat.

Läckberg on huiman suosittu ympäri maailmaa ja hänen kirjoistaan on myös tehty tv-sarja, jota en vielä ole katsonut. Se ei käsittääkseni ole saanut kovinkaan mairittelevia arvioita, joten en tiedä haluanko pilata oman mielikuvani sarjalla. Larssonin kirjojen osalta ehkä näin kävi, kun katsoin kirjoista tehtyjä elokuvia.

Sen verran taas kuitenkin koukutuin, että varasin kirjastosta myös seuraavat kirjat, odottavat tuossa lukupinossa.

Monen asian summana olen löytänyt jälleen lukuinnostuksen, toivon, että se myös säilyy. 

Arttu Tuominen: Verivelka

Olen ollut useammassa Arttu Tuomisen kirjajulkkarissa ja niin tässäkin. Hiljaa takarivissä, hienoinen innostunut puna kasvoilla, jonossa hakemaan nimmaria kirjaan, muutama kömpelö kohteliaisuus ja onnentunne tilanteen jälkeen sekä häpeä omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Kuinka hienoa olisikaan esittää muutama naseva kommentti tai edes sanoa jotain järkevää. No, fanityttö se on vanhakin tyttö.

Fanitan Arttua, fanitan niin paljon, että pelkäsin tämän kirjan lukemista. Pelkäsin sitä, koska kaikki olivat kehuneet ja koska pidin edellisistä todella paljon. Pelkäsin, että siirto isommalle kustantamolle olisi vienyt jotain pois. Aloitin kirjan kuitenkin heti julkkareiden jälkeen. Luin ensimmäisiä kymmeniä sivuja kylmä hiki niskassa. Oli tässä jotain runollisempaa, ei kai tuosta muodostu sellainen pysähtyvä kuvaus. Luin ja sitten lopetin. Lopetin, kun pelkäsin. 

Lähdimme muutaman kuukauden kuluttua julkkareista lomalle, pois Porista. Sieppasin ihan viimeiseksi Artun kirjan mukaan. Lomallakin väistelin kirjaa. Luin muutamat Barbara Cartlandit, aloitin yhtä toistakin, kunnes päätin, että nyt on aika. Aloitin alusta ja luin. Runolliset kuvaukset muuttuivat vain kauniiksi ja pelko jonkun muuttumisesta lientyi. Onneksi. Luin kirjan muutamassa päivässä, se häiritsi ajatuksiani koko lukemisen ajan ja nyt luettuani sen, häiritsee se vielä enemmän.

Luin kirjaa dekkarina, sillä niitä olin tottunut Artulta lukemaan, mutta olisihan itsekin pitänyt ymmärtää, että vaikka kirja on pinnalta dekkari, on se pohjalta jotain ihan muuta. Pinnalla ratkaistaan rikossa, pohjalla käsitellään ihmissuhteita, palataan menneisyyteen, pohditaan syitä syviä. On tapahtunut murha, tässä ihan lähellä meitä Ahlaisissa. Ahlaisten rantatietä ajaessamme lomalta kotiin, aina käytämme Muumipapan sanoja: "Meri, se on tullut takaisin." Se on tieto itselle, että koti on lähellä.

Nyt kuitenkin Ahlaisissa on tapahtunut murha, joka vaikuttaa hyvin selkeältä. Juoppoporukka, yksi selkeä murhaaja. Murha onkin selvää kauraa, eikä kirjan juju ole sen selvittäminen, vaan kaikki se, mikä johti murhaan tietoisesti tai tiedostamatta. Ja siitä, mitä kaikkea olet valmis tekemään ystävyyden ja sen nimissä annettujen lupausten vuoksi.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja Jarin ja Antin lisäksi. Heidän oma historiansa ja arpensa antavat uuden perspektiivin kirjan tapahtumille. Toisaalta he jäävät vähän roikkumaan, ovat sivullisia tässä kaikessa. Sellaisia heidän tässä kirjassa kuuluukin olla, sillä kirja on tarina kahden pojan ystävyydestä.

Olen lukenut, että kirja liikutti, sekin kavahdutti minua. Artun kirjoissa kuuluu olla väkivaltaa ja rosoisuutta, siellä kuuluu olla tuttuja paikkoja, joissa on synkkiä varjoja ja siellä kuuluu olla ainakin yksi maininta Harjavallan pahamaineisuudesta. Kirja liikutti minua, myönnän, mutta siinä oli myös kaikkea muuta, mitä olin halunnutkin. Löytyi tuttuja paikkoja, reittejä, joita olin itsekin kulkenut. Oli maininta Harjavallasta, oli silmitöntä väkivaltaa ja etenkin oli porilaista rosoisuutta. 

Tämä kirja pitää lukea rauhassa ja nauttia siitä. Ymmärtää sen monikerroksellisuus. Ymmärtää, mitä X tarkoittaa. Itse kaipaan omia kirjeitäni nuoremmalta itseltäni, kaipaan ystävyyttä, joka on muuttunut lapsuuden ehdottomuudesta toisen huomioonottavaksi arvostukseksi. Kirjan ystävyys on ehdotonta, muuttumatonta. Se on X.

Stina Jackson: Hopeatie (äänikirja)

Työpaineet ovat juuri nyt kovat. Paljon pitäisi saada tehtyä ennen kesälomaa. Pitäisi yrittää tehdä monta asiaa samaan aikaan, mutta sehän ei useinkaan onnistu. Onneksi istun autossa pari tuntia vähintään päivässä, ne ovat päivän kohokohtia. Saan rauhoittua ja ottaa ajan ihan vain itselleni. Nämä hetket täytän äänikirjoilla. Galbraithin jälkeen olin hieman krapulainen ja silloin on vaikea löytää sellaista kirjaa, joka pitää mielenkiinnon yllä. Muutamaa kokeiltuani päädyin tähän teokseen, joka sopivasti tuli varauksen kautta minulle. 

Lelle on viimeinen, joka on nähnyt tyttärensä Linan. Tästä on kolme vuotta. Lelle ei kuitenkaan anna periksi, vaan etsii Linaa pakonomaisesti. Hän ei voi uskoa Linan olevan poissa. Hän ajaa Pohjois-Ruotsissa ns. Hopeatietä etsiessään. 

Samaan aikaan Meja muuttaa Pohjoiseen levottoman ja mieleltään järkkyneen ätisinsä kanssa. Äiti on löytänyt itselleen jälleen uuden miehen, jonka luokse he muuttavat. Meja tapaa metsässä Karl-Johanin, jonka perhe on maailmanlopun odottajia ja varautujia. He asuvat keskellä metsää tehden töitä ja varastoiden kaikkea. Se maailma on niin erilainen Mejan juurettomaan elämään, että hän muuttaa Karl-Johanin perhee luo. 

Sitten katoaa toinenkin tyttö, hyvin samannäköinen kuin Lina. 

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta halusin kuunnella, toisaalta en matlttanut odottaa, että kirja loppuisi, eikä tämä odotus ollut mitenkään positiivista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin ihan positiivinen. Jotenkin vain alkaa tuntua, että näitä hyvin samankaltaisia teoksia tulee eteen etenkin Ruotsista. En voinut vertaamatta tätä osaltaan Matias Edvardssonin Aivan tavalliseen perheeseen, jotain hyvin samanlaista.

Kirjan luki Pirjo Heikkilä. Hän onnistui oikein hyvin. Monet äänikirjat, jotka hylkään, hylkään nimenomaan lukijoiden vuoksi.