Lukijana ihana Ismo Kallio. Teoksena yllättävä, enpä olisi uskonut pitäväni tästä, saati sitten jännittäväni loppua. On vain pakko todeta, että tietyt kirjat ovat klassikkoja ihan ansiosta ja syystä, niin tämä ainakin.
Tarina kertoo vanhuksesta, Santiagosta, joka lähtee kalaan. Hän ei ole saanut saalista 85 päivään. Hän lähtee matkaan yksin ja koukkuun tarttuukin valtava kala, joka vetää häntä merellä yhä kauemmas kotisatamasta. Vanhus on päättäväinen ja haluaa saada elämänsä saaliin. Käydään tahtojen taistelua päiviä ja öitä, kunnes kala väsyy. Matka kotiin on ensin täynnä riemua, joka vaihtuu alakuloon ja tappioon, kun hait syövät kalan ja Santiago saa rantaan vain 5,5 metrisen ruodon.
En ole lukenut kyseisestä kirjasta ainuttakaan kuvausta tai arvostelua, joten voi olla, että päässäni olen tulkinnut kaiken väärin, mutta ovatpa ainakin omat aatokseni. Kirjassa lienee hienokin tausta-ajatus, mutta itselleni päälimmäiseksi nousi yksinäisyys ja ystävyys. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, yhdessä kaikki on jotenkin hauskempaa ja helpompaa, kuten Santiagokin pohtii kaivatessaan pojan seuraa. Toinen teema, joka nousi mieleeni oli vanha sanonta "turha mennä merta edemmäs kalaan". Santiago seuraa kalaa pitkälle omalta reviiriltään, mutta lopputulos ei ole haluttu. Toisaalta löysin kirjasta paljon samoja teemoja kuin Steinbeckin Helmestä, jossa siinäkin köyhä ja kenties epäonninen henkilö saavuttaa jotain itselleen kuulumatonta, suuren saaliin, jotain kallisarvoista. Kuinka sellainen muuttaakaan ihmistä. Teemana voisi siis olla tyytyminen siihen, mitä on ja iloitseminen jokaisesta päivästä ja siitä mitä se sinulle antaa.
Nämä opit itse sain kirjasta, josta pidin siis todella paljon. Vanhus oli sympaattinen, empaattinen henkilö, joka elää tasapainossa ympäristön kanssa. Hän on sellainen kuin toivoisin monen olevan, jollainen toivoisin itsenikin joskus olevan, sitkeä, periksiantamaton, mutta kuitenkin humaani ja empaattinen.
