Delia Owens: Suon villi laulu

Tavallaan olin päättänyt, että en lue tätä kirjaa. Moni sanoi pitäneensä todella paljon ja hyvin usein silloin en itse pidä. Kerran yritin kuunnella, mutta lukija ei sopinut mielenlaatuuni. Nyt näin kirjaston hyllyssä ja mietin, miksi ei. Asenne ei ollut kohdallaan, koska ensimmäinen este oli tuo kavereiden ylistys, toinen kirjan kannessa ollut teksti "Niin kaunis, että tekee kipeää." Kaikki edellytykset täydelle lukukatastrofille.

Ihan täysi katastrofi ei kuitenkaan tullut, mutta toisaalta en yhdy kehujien joukkoon ainakaan täysin varauksetta. Edellinen lukemani Mehiläisten kuolema oli hyvin samanhenkinen ja huomattavasti parempi. Luin tämän kuitenkin loppuun ja pidin kuitenkin loppujen lopuksi. En nyt ole hullaantunut tai kehuisi tätä kavereille, mutta kyllähän sen luki.

Kirja kertoo Kyasta, joka asuu hökkelissä keskellä Amerikan suomaata. Hän on selviytynyt yksin keskellä armotonta luontoa jo aivan pienestä asti. Hänen ystäviään ovat suon eläimet ja kasvit. Ja Tate, joka opetti Kyan lukemaan. Sitten suolta löytyy kuolleena kaupungin kultapoika ja Kya on epäilty.

Murhatarina oli ihan kiinnostava. Kirjassa ollaan eri aikatasoilla, eri kertojien mielessä. Se toimi ihan ok. Parempaakin olen nähnyt. Kirja kyllä saa otteen pidettyä lähes koko ajan. Sen luontokuvaukset ovat kauniita, ei kuitenkaan tehnyt kipeää eikä edes itkettänyt. 

Kirjan loppu on kiinnostava, mutta en tiedä, sekään ei saanut minut hullaantumaan.

Kannattaa kuitenkin kokeilla itse kokemusta. Kirjasta on tulossa elokuva ihan tässä lähiaikoina.

Mattias Edvardsson: Aivan tavallinen perhe (äänikirja)

Tähän kirjaan tartuin täysin vahingossa. Olin matkalla ja yhtäkkiä tuli tarve saada kuunnella kirjaa. Lainassa ollut äänikirja ei kiinnostanut, joten valitsin Ellibsistä ensimmäisen äänikirjan fiktion puolelta, joka oli vapaana ja se sattui olemaan tämä. Kuunneltuani jonkin aikaa luin netistä arvioita ja voi olla, että en olisi kirjaa lainannut niiden perusteella. Nyt kuuntelin täysin ilman ennakkoasenteita ja aika pitkälle myös täysin ilman takakansitekstiä. 

Kirjassa keskiössä on aivan tavallinen ruotsalainen perhe tai niin he itse kuvittelevat olevansa. Perheen 19-vuotias tytär Stella pidätetään murhasta epäiltynä ja pian aivan tavallisesta tuleekin jotain ihan muuta. Kirjassa käsitellään murhaa isän, Stellan ja äidin näkökulmista. Jokainen heistä joutuu sekä kohtaamaan omat asenteensa sekä miettimään menneisyyden tekoja ja tekemättä jättämisiä. Isä on pappi, joka valehtelee. Stella on itsekäs teini, joka joutuu asettamaan jonkun muun itsensä edelle. Äiti on juristi, joka joutuu kikkailemaan oikeudella ja menettää samalla omaa luottamustaan oikeuslaitokseen. Jos kenelläkään oikeastaan on edes omatuntoa vai onko se vain syyllisyyttä.

Tavallaan pidin kirjasta ja tavallaan taas en. Pidin tarinasta, mutta en pitänyt kenestäkään päähenkilöstä. Ei heistä ehkä kuulunutkaan pitää, mutta en pitänyt tavasta, jolla kirjailija heitä kuvasi. En pitänyt tavasta, jolla tavoin kirjailija ohitti lukijan ajoittain, piti lukijaa tyhmänä. Kirja oli kliseinen, sen ihmiskuvat olivat kliseisiä, mutta kuitenkin se omalla tavallaan tuore. Hieman ärsyttävää lukea jo toinen kirja peräkkäin, josta ei oikein osaa sanoa pitkikö siitä vai ei. 

Se, mistä pidin, oli kirjan epilogi. Se käänsi tavallaan kaiken taas ihan nurinniskoin. Erinomainen lopetus kirjalle. Juuri, kun luulin olevani fiksumpi kuin kirjailija ja huokaavani, että näinkö tylsästi tämäkin, tuli pam.

Ellibs-sovellus ei ihan koko ajan suostunut toimimaan kanssani yhteistyössä, vaan jouduin monasti painamaan kirjaa uudelleen päälle, buuttaamaan koko sovelluksen tai muutoin vain vähän säätämään, mutta pääsääntöisesti meni ihan hyvin. 

Juha Numminen: Kyyhkynen (äänikirja)

Pääsin Nummisen makuun ja kuuntelin Naskalin jälkeen heti toisen Nummisen työmatkallani. Lukijana palvomani Lars Svedberg, joka teki jälleen kuuntelusta elämyksen.

Kirjassa vilahtelee Naskalista tuttuja hahmoja suurimmassa roolissa näistä on Naskalin inhoama rikostoimittaja Make Sarkala, joka keksii loistavan idean. Hän nostaa julkkistaivaalle Mr CeeCeen entisen mr. Finlandin, komean, monikasvoisen miehen. Mr CeeCeellä on tavoite, jonka saavuttamiseksi hän on valmis tekemään mitä vain vaikka tappamaan kerran jos toisenkin.

Tällä kertaa ei kyseessä ole poliisien tutkimusta kuvaava kirja, vaan tässä seurataankin tapahtumia usean vuoden ajalta monen henkilön kertomana. Pääosassa on Mr CeeCee, joka tekee murhia, jotka vaikuttavat monen ihmisen elämään. Make Sarkala on hyväuskoinen toimittajaystävä, joka ei osaa epäillä psykopaatiksi luonnehdittavaa CeeCeetä. Pitääkö CeeCeen julkisivu loppuun asti, vai jääkö hän kiinni... Siinäpä ongelma, joka ei täysin taida edes ratketa kirjan aikana vai ratkeaako.

Pidin kirjasta aivan älyttömästi. Se oli piristävän erilainen. Loppu oli suorastaan huikea ja jäi ärsyttämän pitkäksi aikaa. Pidin Naskalistakin, mutta sanoisin tämän olevan vielä parempi. Kirjassa liikutaan mukavasti myös tutuilla seuduilla, mikä tekee aina lukemisen mielenkiintoisemmaksi. Porissa ei taideta tällä kertaa käydä, mutta lähiseudulla kuitenkin.

Mielenkiintoista, kuinka en ole oikeasti törmännyt Nummiseen ennen näitä kahtaa kirjaa ja nämäkin lähtivät mukaan aivan muista syistä kuin itse kirjasta. On lähes ahdistavaa ajatella kuin hienoja helmiä on vaikka kirjaston hyllyissä, joihin ei vain tule tartuttua. Nämähän ovat kuitenkin enemmän viihdettä kuin korkeaa kirjallisuutta. Mikä milloinkin saa lukemaan kirjailijaa, josta ei ole kuullut. 

Nyt tartun herkemmin Nummisen muihin kirjoihin. Oletettavasti äänikirjoja ei löydy tämän enempää ja lukuaika on jäänyt muutoin äärettömän vähälle lähes olemattomiin uuden työn työllistäessä tällä hetkellä myös iltoja ja viikonloppuja. Odotan vain pitkää joululomaa, jolloin olisi aikaa vain lukea.

Juha Numminen: Naskali (äänikirja)

Tämän kirjan valitsin lähinnä Lars Svedbergin takia, mutta kirjapa yllätti minut iloisesti myös sisällöllään. Häpeäkseni myönnän, että Juha Numminen oli mulle ihan tuntematon kirjailija ennen tätä kirjaa. Nimi lienee vilahdellut jossain, mutta kirjalliseen tuotantoon en ole aiemmin tutustunut tai edes kirjastossa hiplaillut. Nyt siis Larsin kipeänä bongasin kasan hänen lukemiaan kirjoja kirjastokassiin.

Ensin tapahtuu murha kymmenen vuotta aiemmin, sitten tutustumme Sulo Naskaliin. Sulo Naskali on Keskusrikospoliisin tutkija. Hän on lihava, lapsenkasvoinen ja älykäs. Hän ei mitenkään miellytä kaikkia eikä siihen pyrikään. Hänen mökkinsä yritetään tuhopolttaa. Hänen entinen tyttöystävänsä murhataan ja vielä on kadonnut tangoprinssi sekä vankilakundi Lintu, jolla on kerrottavaa. Miten nämä kaikki liittyvät yhteen vai liittyvätkö.

Kirja kerrotaan kolmannesta persoonasta pääosin Sulon näkökulmasta. En voi muuta kuin pitää Sulosta, joka ei ole adonis tai edes ehkä kovinkaan mukava, mutta jotain hänessä on sellaista, mikä sai sympatiat täysin puolelleen. Mielikuva, jonka hänestä päähäni sain oli yhdistelmä kahdesta tosielämän ihmisestä, joten kuva oli hyvinkin elävä ja aiheutti kirjan edetessä hykerryttäviä hetkiä pienen pääni sisällä, vaikka kirja ei muutoin mikään naurunherättäjä ole.

Ehkä pari lankaa liikaa oli, mutta yllättävän hyvin Numminen sai ne lopussa kerättyä ja jotenkin solmittua vielä yhteenkin hakematta ratkaisua liian kaukaa. Itse asiassa seuraava Numminen on jo auton cd-soittimessa, tietenkin Larsin lukemana. Rikosromaanien ja jännäreiden kuuntelu saa työmatkat tuntumaan liian lyhyiltä, sillä aika tuntuu kiitävän siivillä.

Mitä vielä voisin sanoa Larsista, mitä en ole vielä sanonut, en varmaan mitään. Ylisanoja ei vain ole enempää. Lukeminen on jälleen takuuvarmaa työtä. Hän saa kirjan elämään, mikä on lukijan yksi tärkeistä ominaisuuksista, kuitenkin ilman, että ylinäyttelee tai edes kovasti näyttelee.

Markus Ahonen: Jäljet

Sain kesällä yhteydenoton sähköpostitse. Kirjailija itse ehdotti, josko haluan lukean hänen teoksensa ja tottakai haluan. Olin erittäin otettu, että sain tämän mahdollisuuden. En anna kuitenkaan tämän kiitollisuuden leimata tätä arviotani, vaan pyrin olemaan täysin objektiivinen. Se on tosin vaikeaa, sillä kirjaan oli kirjoitettu sisään muutamia pieniä yksityiskohtia, jotka saivat minut epäilemään, että kirjailija tuntee minut. Tuli lähes pelottava fiilis.

Kirja on jo käsittääkseni kolmas kirja, jossa päähenkilönä on poliisi Isaksson. En ole aiempia lukenut, joten Isaksson oli täysin uusi tuttavuus. Isaksson ja hänen avovaimonsa Nina ovat menettäneet syntymättömän lapsensa ja taistelevat muutenkiin lapsettomuuden kierteessä. Tämä kulkee tarinan taustalla ja suuntaa Isakssonin ajattelua ajoittain tiettyyn suuntaan.

Lumisena päivänä Helsingissä murhataan mies elokuvateatterissa työntämällä pitkä teräase penkin läpi. Elokuvateatterin läheltä löytyy kengänjälki, jossa on enkelin kuva. Tästä alkaa vyöryä tapahtumaketju, jossa murhia tulee useita ja poliisit tuntuvat olevan koko ajan askeleen myöhässä. Kirjassa vaihtuvat poliisien näkökulma ja nimettömän, uhkaavan murhaajan ajatukset sekä vielä muutaman muunkin. Kirja kuljettaa tämänkertaista rikosta eteenpäin, mutta se kaivaa myös esiin Ninan lapsuudessaan kokeman trauman. Ehkä hienoisesti kirja levisi vähän liian laajalle. Muutaman sivujuonteen olisi hyvin voinut jätttää pois, sillä en itse ainakaan kokenut löytäväni niille päätä teoksesta.

Luminen Helsinkin tuntui yhtä ahdistavalta kuin Helsinkin minulle yleensäkin. Tämän jälkeen haluan sinne vielä vähemmän. Se turvattomuuden tunne, jonka Helsingissä usein itsekin tunnen, vahvistui oikeastaan teoksen kautta. Toisaalta nykyinen kotikaupunkini Pori ei juurikaan saanut paljon parempaa kuvaa. Tämä oli itse asiassa yksi näistä oudoista seikoista, joita koin kirjaa lukiessani. Nina ja hänen veljensä ovat Porista, veli asuu yhä täällä. Ne muutamat lauseet, jotka Porista kirjassa olivat, olivat hyvin todentuntuisia. Henkilökohtaisinta minulle oli kuitenkin lyhyt lausahdus Naantalista ja kallioista, joissa voi makoilla ja katsella auringonlaskua ja merta. Itsehän olen viettänyt monta iltaa Naantalin kallioilla sekä lapsena että nuorena. Tässä vaiheessa oli pakko googlata lisätietoa kirjailijasta, joka pelottavaa kyllä on syntynyt myös samana vuonna kuin minä, mikä selitti muutamien biisikatkelmien osuvuuden. Koin siis yllättävää henkilökohtaisuutta muutamien lähes mitättömien lauseiden osalta.

Kirja itsessään oli ihan viihdyttävää luettavaa. Loppu kenties ryöpsähti hieman liian nopeasti, mutta se on yleistä näissä rikoskirjoissa ja useinhan saattaa todellisuudessakin kaikki selvitä vyörymällä. Koin pelottavaa ymmärrystä murhaajaa kohtaan ja niin tekivät jotkus poliisitkin. Tietynlaisen ärsytyskynnyksen ylittäminen on usein raivon partaalle ajavaa, tosin itse en murhaamaan ryhtyisi, mutta ymmärrän ärsyynnyksen. 

Mukava lomakirja.

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (äänikirja)

Valitsin tämän kirjan täysin mukavuusalueeni ulkopuolelta vain ja ainoastaan kahdesta syystä; lukijana on Jukka-Pekka Palo ja äänikirjassa oli 5 cd:tä. Oli sellainen viiden cd:n rako ja Jukka-Pekka Palo on vain niin ihana. Kirja ei selkeästikään ollut suunnattu minulle, vaan ehkä enemmän miehillä. Oisko tämä sellaista man-litiä; kevyttä ja höttöistä, mutta viihdyttävää.

Kirja on käsittääkseni kolmas tai neljäs kirja sarjassa, joka kertoo Viktor Kärpästä Venäjältä muuttaneesta tappajan näköisestä miehestä. Tässä kirjassa Viktorin sukulaismies Pavel katoaa Suomessa. Kirjassa käsitellään aivan tärkeitä asioita kuten ihmiskauppaa. Viktor itse yrittää päästä bisneksissään puhtaalle puolelle.

Kirjassa ärsyttävintä olivat huonot puujalkavitsit, joita latelee etenkin poliisi Korhonen. Ne olivat oikeasti niin surkeita, että oikein ärsytti. Kirjan dialogi ei syvällisyydellä brassaile, vaikka tavallaan Viktor pohtiikin tärkeitä elämänmuutokseen liittyviä ongelmia. Jaksoin kuunnella kirjan loppuun vain Palon ihanan lukemisen  vuoksi. Hänen hunajainen äänensä oli huumetta korvilleni.

En varmaankaan lue toista Rönkää. Hänellä on varmasti oma yleisönsä ja tähän joukkoon en todellakaan kuulu. Kiva kirja kuitenkin niille, jotka pitävät rikosromaaneista, todella huonoista ja kuluneista vitseistä.