maanantai 14. kesäkuuta 2021

Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään

Tenttiin olisi pitänyt lukea, niin muistutti mieskin, mutta en vain pystynyt laskemaan tätä kirjaa käsistäni. ei sillä, että se olisi ollut mikään erityinen, mutta kuten aiemmatkin saman kirjailijan teokset, melko koukuttava.

Lexia tapaa eräänä iltana baarissa miehen, jota päätyy suutelemaan kerrottuaan ensin itsestään lähes kaiken. Kuinka ollakaan mies on hänen uusi pomonsa Adam. Lexia työskentelee mainostoimistossa. Hän on ylipainoinen ja hänellä on äiti, joka haluaa tyttärensä parasta eli että tämä laihtuisi ja löytäisi onnen. 

Kirjaa mainostetaan kehopositiivisuudella. Kertaakaan ei kuitenkaan kuvailla Lexiaa kovinkaan tarkasti, paitsi, että tämä on ylipainoinen ja muodokas. Hänen kurvejaan ei kuitenkaan palvota kuin hyvin pintapuolisesti. Adam on sen sijaan kaikkien äitien unelmavävy, komea ja lihaksikas. Hänen kroppaansa kuvaillaan ja ihaillaan. 

Vaikka siis ahmin kirjan, se ärsytti minua suunnattomasti. Se oli kovin keinotekoisen suvaitseva. Lexian paras ystävä on transhenkilö, tehdään alusvaatemainoskampanja, jossa käytetään erilaisia malleja. Kyllä, on tärkeää, että kirjoissa on erilaisia ihmisiä. On tärkeää, että myös lihavat saavat rakkautta. On tärkeää huomioida eri etniset taustat. On myös tärkeää, että näistä ei tehdä stereotypioita. Ja tällaisena itse koin tämän kirjan, stereotypiana ja oikeastaan isona joukkona stereotypioita. Mutta joo, olihan sitä romantiikkaakin, mutta sekin oli pettymys.

torstai 10. kesäkuuta 2021

Robert Galbraith: Levoton veri

Melkoinen tiiliskivi kirjaksi tämä uusin Galbraith, lähes 900 sivua. Fyysisenä kirjana hyvin hankala käsitellä myös. Helpoin oli lukea keittiön pöydän ääressä. Vähän jännitän paksuja kirjoja, viihdynkö niiden parissa, onko paljon sellaista tylsää, joka tekee mieli vain selata läpi. Samat fiilikset olivat tämän kanssa, siksi kirja ehti olla hyllyssäni useamman viikon ennen kuin päätin aloittaa. Tällä kertaa pelkoni osoittautuivat turhiksi. Kirja imaisi hyvin mukanaan ja kantoi ihan loppuun saakka.

Striken ja Robinin asiakkaaksi tulee tällä kertaa nainen, jonka äiti on kadonnut yli 40 vuotta aiemmin. Hän haluaa selvittää, mitä äidille oikeasti tapahtui. Tappoiko hänet tuolloin aktiivinen sarjamurhaaja vai mihin tämä vain katosi. Toki toimistolla on muitakin toimeksiantoja, jotka kulkevat sujuvasti päätarinan sivussa. Kirja vie eteenpäin kummankin päähenkilön yksityistä elämää myös. Robin tekee avioeroa Matthewin kanssa ja samalla tuskittelee lähestyvää 30-vuotis syntymäpäiväänsä. Striken täti on kuolemassa syöpään ja tämän isä yrittää ottaa yhteyttä. 

Tapausta 70-luvulla tutkinut poliisi oli vaipunut psykoosiin tutkimusten aikana ja Robinin ja Striken saamat tutkimusmuistiinpanot ovat hyvin kiinnostavia. Niissä tutkimukseen sekoittuu astrologia ja satanismi. Kirjassa oli muutamia "kuvia" tutkimuskirjasta, jotka toivat ihan mielenkiintoisen lisän tarinaan. 

Asia, johon turhauduin teoksessa oli Robinin ja Striken puhumattomuus. Kumpikaan ei kysy, ei kerro, mutta epäilee ja arvuuttelee. Tämä oli tehty ihan tarkoituksella, jotta jännite säilyisi ja lukija turhautuisi, kunnes tulisi helpotus. Hyvin ärsyttävästi tehty ja samalla hyvin taitavasti tehty. Kaksikon suhde kehittyy kirjassa selvästi. Kirja kertoo kuitenkin yli yhden vuoden tapahtumista. Siihen nähden suhde ehkä kehittyy todella vähän. 

Kirja oli ihan hyvä. Ei ehkä niin hyvä kuin aiemmat. Pituuskin ehkä kertoo, että siinä on paljon yksityiskohtaista kuvausta, ei niinkään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hienoista tiivistystä olisin ehkä kaivannut, mutta toisaalta en osaa sanoa mistä. Kuten kuitenkin jo totesin, kirja imaisi mukaansa.

Koska kirjoittaja-aliaksen taakse piiloutuu J.K. Rowling, on pakko heijastella kirjan teemaa myös kirjailijan viimeaikaisiin sosiaalisen median postauksiin, joista on noussut melkoinen häly. Rowling on ottanut melko konservatiivisesti kantaa viime ajan trendeihin sukupuolisuuden ilmoittamisesta. Tässä kirjassa on homohahmoja, muutamia luullaan homoiksi. Kuvaukset ovat stereotypioiden toistamista. Naisellinen-maskuliininen, paha-hyvä, tykkää puuhkista-on macho. Hyvin tyypillisiä kuvauksia, eivät kovinkaan syviä, eivätkä loppujen lopuksi nouse kovinkaan suureen arvoon kirjassa, paitsi kirjailijan tosielämän postauksien kautta. 

Pohdin teemaa kirjaa lukiessa. En ole niin sivistynyt lukija, että pohtisin kovinkaan usein mitään syntyjä syviä. Pääasia itselleni usein on, että tarina on hyvä ja että hahmot ovat uskottavia. Näin oli tässä teoksessa pääosin ja se riitti minulle.


perjantai 4. kesäkuuta 2021

Antti Rönkä - Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Tämä oli nyt tenttikirjani. Tentti on tuossa reilun viikon päästä ja vielä riittää luettavaa. En olisi kirjaan varmaan tarttunut, jos ei olisi ollut ns. pakko. Kuitenkin luin kirjan yhdeltä istumalta.

Kyseessä on isän ja pojan välinen kirjeenvaihto, olettaisin sähköpostitse. Antti opiskelee yliopistossa kielentutkimusta ja isä Petri on jo tunnettu kirjailija. Antti kertoo kirjoittaneensa kirjan, joka käsittelee koulukiusaamista ja sen aiheuttamia henkisiä traumoja myöhemmässä elämässä. Isä on ollut aina Antin kovin kriitikko ja Antti jännittää kirjan antamista tälle luettavaksi. Tapahtuu monenlaisia asioita. Haavat aukeavat ja ne hoivataan kasaan. Kumpikin tajuaa jotain itsestään ihmisenä ja kirjoittajana. 

Kyseessä on siis minulle kirjoittamisen opinnot ja kirja sopii siihen todella hyvin. Kirjoittaminen on asia, josta isä ja poika keskustelevat paljon. Kirjoittamiseen sisältyy kummallakin pelkoja, traumoja, mutta kovin eri tavalla. Kirjoittaminen on heille yhteinen asia ja kuitenkin he ovat täysin erilaisia kirjoittajia. 

Kirja imaisi mukaansa käsittämättömällä tavalla. Epäilin hetken, josko kirjeet olisivat olleet lavastettuja, mutta olen melko varma, että eivät ole. En ole kummaltakaan lukenut yhtään teosta. Petri Tamminen on nimenä tuttu, mutta olen sivuuttanut hänen kirjansa täysin kirjastossa. Antin kirjasta en myöskään ollut kuullut aiemmin. Kiivas googlailu kirjan lukemisen jälkeen, kyllä kertoi paljon. Saatanpa jopa tarttua ehkä jopa molempien kirjoihin tämän jälkeen tai sitten en.

Kirjassa oli monia aivan loistavia kohtia ajatellen omaa kirjoittajuutta ja myös lukijuutta. Miksi pitää lukea tietyt klassikot, olenko parempi ihminen sen jälkeen. Voinko olla kirjailija, jos en ole lukenut sitä, tätä ja tuota. Ehkä osuvin lause, jota itsekin olen pohtinut kirjojen osalta viime aikoina paljon, on tämä: 

Kaikkea muuta on halvaannuttavan paljon, paitsi säilytystilaa.

Niinpä, maailmassa on kirjoja, levyjä, leffoja, lankoja ja vaikka mitä, mitä haluaisin omistaa, mutta eteen tulevat seinät. En voi pelastaa jokaista kirjaa, en vain voi. Olen ehkä hieman yrittänyt.

Tähän liittyen vielä linkki paikkaan, jonne halajan. (ei liity mitenkään kirja-arviooni)

https://yle.fi/uutiset/3-11920893 

keskiviikko 2. kesäkuuta 2021

Harriet Tyce: Veriappelsiini

Taisin törmätä kirjaan kirjaston palautettujen hyllyssä. Kansi oli kiva ja siinä oli muutamien tuntemieni kirjailijoiden mietteitä kirjasta. Ajattelin, että mikä ettei ja otin mukaani. Ajatukseni kuvaakin kirjaa ihan hyvin. Se on vähän sellainen mikä ettei, ihan kiva.

Alison on lakimies ja hän saa ensimmäisen murhajuttunsa puolustettavakseen. Kirja sijoittuu Iso-Britanniaan, joka oikeusjärjestelmä on itselleni hieman hämärä, mutta onneksi teema ei nouse kirjassa mitenkään suureen rooliin. Alison juo liikaa ja hänellä on suhde toiseen mieheen. Kotona odottavat lapsi ja mies, joka tuntuu huolehtivan tyttärestään todella paljon. Sitten joku saa tietää Alisonin kaksoiselämästä ja tämä alkaa saada ilkeitä ja pelottavia viestejä. Samaan aikaan murhajuttu alkaa tuntumaan enemmän ja enemmän kiemuraiselta ja toisaalta pelottavan tutulta.

Kirja oli siis ihan kiva. Sen luki nopeasti ja se piti otteessaan. Osa valinnoista oli uusia ja tuoreita, osa taas hyvin perinteisiä. Kirja oli ja ei ollut ennalta-arvattava. Jotkin juonenkäänteet olivat melko selkeitä, mutta osa pääsi hienoisesti yllättämään. Ei kuitenkaan mitään hengenhaukontaa, vaan enemmänkin sellainen yllättävä ynähdys. 

Tämä oli lomani ensimmäinen kirja. Ihan ok aloitus kesälle. Olen nyt päättänyt lukea paljon. Hyvin on alkanut, mutta lukuinnostuksen saattaa tappaa jokin hyvin yllättäen. Vielä se ei ole kuitenkaan heikennyt ja aionkin pitää sitä yllä lukemalla vain sellaisia kirjoja, jotka jaksavat kiinnostaa. Tosin opiskeluitteni vuoksi joudun lukemaan muutamia tenttikirjoja, mutta toistaiseksi nekin ovat olleet hämmentävän kiinnostavia.

Voin siis suositella vaikka mukavaksi kesälukemiseksi. Mitään suurta elämystä kirja ei ainakaan minulle tarjonnut, mutta viihdyin sen parissa.

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Arttu Tuominen: Vaiettu

Harvoin enää käy niin, että kirjan julkaisupäivää seuraavana päivänä myydään kirjakaupassa "eioota". Näin kuitenkin kävi tämän teoksen kohdalla. Jouduin sitä ihan odottamaan muutaman päivän. Toki kotikaupungin kirjailija saa massat liikkeelle, mutta olin kuitenkin hämmentynyt ja samalla äärimmäisen onnellinen, sillä mikään ei ole hienompaa kuin kirjojen ostaminen, toki myös niiden lainaaminen.

Ja kyllä olen nyt täysin puolueellinen tätä kirjoittaessani eli sekin säännöllinen kommentoija, joka aina haluaa tulla Arttua dissaamaan, niin kyllä vain näin on. Olen Porista, parkkeeraan videofilmejä myyvän liikkeen edessä oleviin vinoparkkeihin ja arvostan merituulta.

Vanha mies yritetään tappaa kaksi kertaa. Toinen vanha mies hirtetään. Jäljet alkavat johtaa toiseen maailmansotaan ja suomalaisiin sotilaisiin, jotka kuuluivat SS-joukkojen Wiking -pataljoonaan, joka osallistui operaatio Barbarossaan eli Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon. Asia, josta on vaiettu yhtä lailla kuin siitä, oliko Suomi Saksan liittolainen vai uhri. 

Tällä kertaa vakiokaartista eniten sijaa saa Paloviita, jonka parisuhdeongelmat ovat käsittelyn kohteena. On mukavaa lukea kirjasarjoja, joissa pystyy seuraamaan henkilöiden elämää pidemmälle ja etenkin sitä, kuinka kirjailija niitä kehittää. Mielestäni tässä on onnistuttu oikein mainiosti jälleen. Jokainen tuttu poliisi saa hieman enemmän lihaa luittensa ympärille. 

Kirja kulkee loogisesti. Murhan ratkaiseminen ei tässä teoksessa ole ehkä ihan keskiössä. Sodanaikaiset tapahtumat on helppo ohittaa, vaan onko oikein ohittaa ne. Onko kauhuteoille perusteluja ja riittääkö perusteluksi erityistilanne? Sitä olen itsekin aina ajoittain pohtinut, mitä olisin itse tehnyt, kenen joukoissa olisin seissyt. Vuosikymmenten takaa on helppo tehdä valintoja, mutta hetkessä kaikki on näyttäytynyt hyvin erilaisena. 

Kirja toi hyvin vahvasti mieleeni Jo Nesbon Punarinnan, jossa käsitellään norjalaisia Saksan joukoissa toisessa maailmansodassa taistelleita miehiä. Ja tietenkin siinäkin oli tapahtunut henkirikos. Toinen yhtäläisyys oli päähenkilön osalta, kummatkin olivat tavallaan kadonneet sodassa ja luoneet identiteettinsä uudelleen. Sinänsä tämä ei haitannut lukemista, toi siihen vain enemmän moniulotteisuutta. Hyvin oli jälleen tehty taustatyö historiallisten faktojen osalta. Oksman henkilönä on itse asiassa erinomaisesti luotu juuri pätemään missä milloinkin. Saa hyvin kuljetettua faktat tarinaan ilman, että se tuntuisi päälleliimatulta. 

Kysymys, joka löytyy kirjan takakannesta: Jos valhetta elää riittävän pitkään, muuttuuko se todeksi?, kuvaa kirjaa todella hyvin. Valheita on monenlaisia, toiset unohtaa heti ne sanottuaan, toiset herättävät öisin. Vastaus kysymykseen saa jäädä lukijan pohdittavaksi.


lauantai 1. toukokuuta 2021

Sebastian Fitzek: Paketti (äänikirja/e-kirja)

Jokin jumi avautui tämän kirjan myötä tai sitten kirja vain oli niin hyvä ja koukuttava, että en pystynyt pitämään näppejäni ja korviani siitä erossa. Nyt kirjailijan jälkikäteen googlanneena en ihmettele reaktiotani. Fitzek on Saksan suosituimpia kirjailijoita, jonka kirjoja on myyty miljoonia. Titteli on ansaittu.

Emma on lukkiutunut kotiinsa sen jälkeen, kun hänet on raiskattu hotellissa. Raiskaaja oli Parturi, joka on myös tappanut lukuisia muita naisia. Emma on psyykkisesti hajalla, eikä tiedä, mitä enää uskoa tai kehen luottaa. Eräänä aamuna postinkantaja jättää hänelle naapurille kuuluvan paketin. Tästä lähtee purkautumaan todella hämmentävä tapahtumien ketju. Emman vainoharhaisuus saa myös lukijan epäilemään tämän mielenterveyttä ajoittain.

Kirjassa kuvataan tapahtumia eri aikatasoilla ja ratkaisu on onnistunut, tosin melko tyypillinen tällaisissa psykologisissa trillereissä. Toisaalta muuta tyypillistä en teoksesta juuri löytänyt, vaan sen ratkaisut ja tarinankerronta oli ihanan tuoretta ja yllättävää. Yllättävä on adjektiivi, jolla kuvaisin teosta eniten. Se oli yllättävä aivan loppuun asti, mutta ei missään vaiheessa lukijaa aliarvioiva.

Päähenkilö on kirjassa epäluotettava tai ainakin lukija saa sen kuvan, sillä Emman ajatukset ja epäilykset tuntuvat harhaisuudelta, joka selitettävissä traumaattisella lapsuudella ja myöhemmällä raiskauksella. Kuitenkin lukija haluaa olla Emman puolella, ymmärtää tätä. Se vain tuntuu niin kovin vaikealta.

Kirjailija luo aivan loistavan, koukuttavan tunnelman. Olen todella iloinen, että löysin kirjan aivan sattumalta Storytelista. Lukijana äänikirjassa on Outi Vuoriranta, minulle ennestään tuntematon, mutta erittäin hyvin onnistunut lukija. En tietenkään kyennyt pysyttelemään pelkästään äänikirjassa, vaan ihan pakko oli lukea myös osa e-kirjana, koska olen vain niin malttamaton.

Suosittelen lämpimästi kaikille psykologisten jännäreiden ystäville ja myös muille, jotka haluavat kenties yllättää itsensä tai antaa itsensä tulla yllätetyksi. 

Tuomas Niskakangas: Roihu (äänikirja/e-kirja)

Täytyy sanoa heti alkuun, että kirja hämmensi minua. Se myös innosti. Sai ottamaan asioista selvää. Paikoin se turhautti. Väliin se imaisi minut mukanaan vain sylkeäkseen minut taas pois sisuksistaan. Ehkä hieman dramaattisesti kuvatut ajatukset teoksesta, mutta lukumatkalla oli monenlaisia tunteita. 

Kirja on dystooppinen (toivottavasti) kuvaus Suomesta. Epätasa-arvoisuus varallisuuden jakautumisessa on jakanut Suomen köyhiin ja rikkaisiin. Oikeistoon ja vasemmistoon. Jälkimmäinen suunnittelee vallankumousta, edellinen haluaa pysyä vallan kahvassa hinnalla millä hyvänsä. Kumpi on paha ja kumpi hyvä vai onko edes hyviä?

Pääministeri Leo Koski joutuu keskelle painajaista, jossa hän ei voi tietää kehen voi luottaa. Vastapuolella on vasemmiston nouseva tähti Emma Erola, joka on johtamassa vallankumousta. Ovatko he vain pelinappuloita vai onko heillä todellista valtaa? Mikä on suunnitellut vallankumouksen takana? Kuka on mystinen Peregrino?

Kirjassa riittää käänteitä, vaikka se tapahtuu vain muutaman vuorokauden sisään. On takaa-ajoja, ampumista, räjähdyksiä, maanalaisia tunneleita, salaliittoja jne. Ajoittain tunsin kadottavani kirjan punaisen langan, se kyllä löytyi aina uudelleen, mutta aiheutti sen, että kirjan loppuun saattaminen kesti yllättävän kauan, vaikka loppujen lopuksi pidin siitä kovasti.

Erään Nesbon kirjan jälkeen olen alkanut epäillä kaikkea totuutena pitämääni jännäreissä. Tämän kirjan osalta epäilin vasemmiston ajattelun taustalla olevaa ajattelua, mikä osoittautui kuitenkin todeksi. Thomas Pikettyn teos pääoman jakautumisesta nykymaailmassa oli hienosti tuotu osaksi teosta. Muutenkin koko tapahtumaketju oli valitettavan uskottava. 

Kirja toi toki mieleen Remeksen teokset paikoittain, mutta kirjassa oli aivan oma tunnelmansa ja suuntansa. Se ei ollut yhtä mukaansa tempaava, mutta tavallaan kovin koukuttava ja osaksi jännitys säilyi aivan viimeisille sivuille saakka. 

Kirja on Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimittaja Niskakankaan ensimmäinen teos ja sellaiseksi varsin mainio. Kirjailijan siviiliammatti selittää paljon myös kirjan teemoja ja syvyyttä, joilla niitä käsitellään.

Lukijana mainio Jukka Pitkänen, jonka äänestä en edelleenkään saa tarpeekseni.