torstai 20. tammikuuta 2022

Stephen King: Billy Summers

Päätin tyttäreni innoittamana hankkimaan itselleni kivijalkakirjakaupasta joka kuukausi ns. kuukauden kirjan. Toisen tyttären painostamana valitsin tämän Kingin. Toisaalta eipä sitä painostusta tarvinnut sen enempää kuin "katso, uusi King". 

Kun ajattelee Kingin kirjoja, tulevat usein ensinnä mieleen hänen kauhukirjansa. Toisaalta olen lukenut viime aikoina häneltä nimenomaan muita kuin kauhu- tai muutoin yliluonnollisia kirjoja, kuten Tervetuloa Joylandiin ja Mersumies. Etenkin tuo ensinnä mainittu oli oikein miellyttävä lukukokemus. Siispä en odottanut kauhua tai muutakaan sen kaltaista räimettä, eikä sitä juuri ollutkaan aivan pientä viittausta lukuun ottamatta.

Billy Summers on ammattitappaja, joka ottaa sen viimeisen toimeksiannon, josta maksetaan hämmentävän hyvin. Billy joutuu odottamaan itse tapahtumaa pitkän aikaa. Tänä aikana hän esittää kirjailijaa, jonka tuleva kirja on hyvin salaperäinen. Tässä lähtökohta kirjalle. Pidän kovasti kirjoista, joissa kirjoitetaan tai luetaan. Tässä tehdään kumpaakin. Billyn odotusaika on matka häneen itseensä. Siihen kuka hän on, mistä tullut ja myös mihin menossa. Kirja jakaantuu odotusaikaan ja palkkamurhan jälkeiseen elämään, joiden lisäksi kirjassa on Billyn kirjoittama kirja mukana. Rakenne on onnistunut ja tempaa mukanaan. Ainoastaan paikoittain Billyn kirjoittaman kirjan lukeminen tuntui raskaalta, mutta vain paikoin. 

King osaa rakentaa henkilönsä siten, että heistä alkaa pitämään tai sitten heitä vihaa tai pelkää. Pidin Billysta todella paljon. Hänestä tuli hyvin samaistuttava pahojen miesten tappaja, vaikka itsellä ei ole kokemusta vastaavista tilanteista. Henkilöhahmo, kuten muutkin hahmot kehittyivät erinomaisesti kirjan kuluessa. 

Kingin kirjoittaminen on kovin helpon oloista kuin tarinat soljuisivat hänestä kuin itsestään. Lukulistallani on hänen teoksensa kirjoittamisesta, jonka nimikin taitaa olla juuri tuo. Pidän hänen tavastaan rakentaa henkilöitä, se on kaunista suorastaan. 

Tämän kirjan mukana tarttui mukaan myös toinen teos, olkoon kuukauden kirja 2, jonka taidan aloittaa tässä hyvänolontilassa seuraavaksi. Mitä tuokaan ensi kuu tullessaan...

torstai 13. tammikuuta 2022

Joël Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Lukujumi yhdistettynä ylityöllistymiseen on saanut lukemisen minimiin. Lukujumia avaamaan päätin antaa itselleni haasteen tälle vuodelle lukea lukemattomia kirjoja hyllystäni. Niitä riittänee vuosiksi eteenpäin. Dicker oli yksi suurista lukuelämyksistä viime vuonna, joten päätin aloittaa hänen teoksestaan. 

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli mielestäni aivan loistava. Suuri osa loistavuudesta tuli päähenkilöiden välisestä suhteesta ja siitä, kuinka he puhuivat kirjoittamisesta ja lukemisesta. Tässä teoksessa on paljon samaa kuin tuossa, mutta se ei yllä aivan kyseisen teoksen tasolle.

Stephanie Mailer on nuori toimittaja, joka ottaa yhteyttä poliisi Jesseen sanoen, että tämän 20 vuotta sitten ratkaisema murha ei olekaan oikeasti ratkaistu, vaan murhaaja oli joku muu. Kuten kirjan nimestä voi päätellä Stephanie katoaa ja (spoiler) myöhemmin löytyy kuolleena. Poliisikolmikolla on siis käsissään sekä tuoreita murhia että vanhoja jo ratkaissuiksi luultuja. 

Kirjan rakenne on saman tyyppinen kuin Harry Quebertissa. Lyhyitä kappaleita eri ihmisten näkökulmista, eri aikatasoilla, eri tilanteissa jne. Se toimii ihan ok koukuttavasti. Elokuvamainen leikkaus laittaa odottamaan jatkoa ja kirjaa lukeekin vielä yksi luku -menetelmällä hyvinkin nopeasti, vaikka sekin on yli 700 sivuinen järkäle. Käytännössä näin pitkän kirjan lukeminen fyysisenä kirjana on vähän haastavaa ajoittain. 

Pidän paljon Dickerin kirjoitustyylistä ja hänen tavastaan kuljettaa tarinaa. Tämä teos oli kuitenkin liiaksi samanlainen kuin Harry Quebertin tapaus. Siinä oli tiettyjä itsestäänselvyyksiä, jos on tutustunut Harryyn ja toisaalta se ei ollut yhtä yllättävä ja kiinnostava kuin kyseinen teos. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja tarina kantaa hyvin koko sivumäärän.

Haastan muitakin lukemaan oman hyllyn kirjoja. Omat hyllyni ovat viime vuoden aikana täyttyneet liiaksikin, kun olen ottanut vastaan lahjoituskirjoja, jotka muutoin olisivat kenties joutuneet kierrätykseen. Olen niitä vienyt kirjastoihin edelleen luettavaksi, mutta moni päätyi loppusäilytykseen omaan hyllyyni. Luettavaa siis on, mutta se aika, se on kortilla.

Päätin osallistua pariin lukuhaasteen, johon tämä teos sopii hyvin.

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Virve Sammalkorpi: Tehtävä (arvostelukappale)

Kun minulle tarjottiin arvioitavaksi yhden lempikirjailijani kirjaa, ei juuri tarvinnut miettiä mitä vastaan. Sammalkorpi-osasto kirjahyllyssäni käsittää lähes koko tuotannon. Ihan uudemmat eivät ole iskeneet samalla tavoin kuin vanhemmat. 

Luis Levi on 13 vuotias. Juuri siirtymässä yläasteelle, mikä on hänelle suuri helpotus. Alakoulun kiusaajat jäävät taakse ja hän voi aloittaa alusta. Luisin isä Mika käy yötöissä kompassitehtaalla ja tämän lisäksi tällä on Taivaallinen Tehtävä turvata hyvien ihmisten öitä. Luisin äiti ei ole paikalla kuin joskus. Naapurin Rauha on turvallinen aikuinen, johon Luis voi turvautua. Luis on siirtymässä lapsuudesta nuoruuteen. Lapsuuden uskomukset joutuvat koetukselle. Luis joutuu kyseenalaistamaan oman tutun elämänsä. 

Mietin pitkään, onko kirja aikuisten vai nuorten kirja, sitten päätin, että sillä ei ole väliä. En tosin yleensäkään välitä genreistä, monet nuorille suunnatut kirjat ovat huomattavasti kiinnostavampi kuin aikuisille suunnatut etenkin fantasian osalta. Tämä teos ei ole fantasiaa...vai onko kuitenkin. Itse koin, että se haastoi lukijan pohtimaan, mikä on fantasian ja toden raja. Laulun tavoin "Enkeleitä, onko heitä?". 

Kirjan aikuiset ovat omiin ongelmiinsa ja tavoitteisiinsa kietoutuneita ongelmallisia, kunnes eivät olekaan. Vaikka heidän taustojaan tuodaan takaumien myötä esiin, he eivät missään vaiheessa tule kovinkaan moniulotteisiksi. Ehkä se on tapa, jolla myös teini-ikäiset ajattelevat. Me aikuiset olemme olemassa, mutta olemme kovin tylsiä ja arjen kuluttamia. Toisaalta aika usein sitä ajattelee samoin myös vaikka työkavereistaan, joista näkee vain yhden puolen.

Sammalkorpi osaa kirjoittaa minuun vetoavasti. Tämänkin kirjan hotkaisin parilla puraisulla. Se vei mukanaan. Kieli on sujuvaa ja teksti soljuvaa. Kirja jaettu sopivan kokoisiin lukuihin ja rakenteeltaan muutoinkin varsin hyvä kokonaisuus.

Teinikirjojen lukijana bongasin hauskan Twilight-hetken teoksesta. Myös Edu Kettunen tuli mieleen eräästä kohdasta. Tällaiset hauskat yksityiskohdat saivat hymyilemään, etenkin, kun niitä oli käytetty vähän. 

Olen opiskellut ja opiskelen edelleen luovaa kirjoittamista. Syksyn aikana olen pohtinut aloittamista ja lopettamista. Lopettamiseen sain hyvän vinkin Joel Dickerin Harry Quebertin tapauksesta. Hyvä lopetus on sellainen, jonka jälkeen lukija jää katsomaan tyhjällä katseella eteensä kirja auki sylissään toivoen, että kirja ei olisi vielä loppunut. Tämän kirjan loppuessa pyyhin kyyneliä silmistäni. Kirjan lopetus on erinomainen, sellainen huokauksen aiheuttaja. Ja kyllä toivon, että saan tavata Luisin ystävineen vielä uudestaan.

Suosittelen teosta lämpimästi sekä meille entisille nuorille että myös nykyisille.

maanantai 8. marraskuuta 2021

Mihin lokakuu katosi?

Lokakuun osalta postauksia ei tullut. Se tällä kertaa tarkoittaa, että lukeminen myös jäi vähälle. Syynä oli työpaikan vaihto, joka, kuten moni tietää, aiheuttaa stressiä ja aivokapasiteetin ylikäyttöä. 

Työpaikan vaihto osaltani tarkoittaa myös sitä, että työmatkani lyhenevät murto-osaan aiemmasta, mikä taas tarkoittaa, että äänikirjoja tuskin tulee kuunneltua entiseen tahtiin. Toisaalta jää aikaa lukea kirjoja enemmän, toivottavasti ainakin. 

Keskeneräisiä kirjoja on taas joka nurkassa, joten eiköhän niistä pian ala jokin loppuun astikin päätyä.

torstai 16. syyskuuta 2021

Cara Hunter: Jäljettömiin (ennakkokappale)


Sain jokin aika sitten sähköpostia Suomalaiselta. Siinä ilmoitettiin, että 50:llä on mahdollisuus lukea ja arvioida Cara Hunterin kirja ennakkoon. Eihän tuollaisesta voi kieltäytyä. Niinpä postilaatikkoon tipahti ennakkokappale, joka vei mukanaan melko nopeasti.

Teos aloittaa Adam Fawley -sarjan. Fawley on etsiväkomisario, jolla on tuskaisa menneisyys. Hänelle tulee selvitettäväksi tapaus, jossa kahdenvuotias Daisy on kadonnut jäljettömiin perheen puutarhajuhlien aikana. Daisyn tapaus nostaa pintaan Fawleyn omat surunsa ja tuskansa. Kukaan ei tunnu ensin tietävän mitään, mutta hiljalleen salaisuudet avautuvat ja salaisuuksia on kaikilla.

Pidin kirjasta kovasti. Se oli rakennettu pirteän uudella tavalla. Fawleyn näkökulma oli kirjoitettu minä-muodossa. Muiden henkilöiden kolmannessa persoonassa. Lisäksi kirjassa oli Twitter-keskusteluita, uutisia, Facebook-sivuja ja suoria haastattelulitterointeja. Näistä lukija muodosti kuvaa tapahtumista. Osa kertojista oli epäuskottavia, osia uskoi, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Aivan kuin muodostaisit tai yrittäisit muodostaa kuvaa jostain ajankohtaisesta asiasta. Siinä kirja onnistui todella hyvin. Myös loppu oli yllättävä.

Aivan varmasti tartun sarjan seuraaviin osiin. Sinänsä itse Fawley jäi mielestäni vähän taustahenkilöksi, mutta ehkä tarkoituksella. Kiinnostavaa miten seuraavia kirjoja rakennetaan tai löytyisiväthän ne jo englanniksi.

Suosittelen dekkareiden ystäville. Ajastan tämän julkaisupäivään.



maanantai 6. syyskuuta 2021

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (äänikirja)

En tiedä mitä sanoisin. Ehkä minulle kävi niin kuin kirjassa kerrottiin. Luettuani jään tuijottamaan kantta hämmentynyt hymy huulillani toivoen, että kirja ei olisi päättynyt vielä. Paljon on tästä kirjasta kirjoitettu kehuvia arvioita. Usein ne saavat minut vastahankaan ja näin taisi käydä myös tämän teoksen kanssa. Se on ollut hyllyssäni ilmestymisestä asti, mutta ehkä sen paksuus, keltaisen kirjaston leimat ja ylistävät kommentit ovat saaneet minut unohtamaan sen lukulistaltani. Potiessani suunnatonta kirjakrapulaa päätin kuitenkin viimein tarttua teokseen näin äänikirjana, koska halusin jotain, jonka lukee Jukka Pitkänen ja tämä tuntui riittävän pitkältä kokemukselta hänen kanssaan. Pituus on 21 tuntia ja 52 minuuttia. 

Kirja on monitahoinen, monipolvinen. Se on kirja kirjan sisällä, sisältää kirjoittamisen ohjeistusta, salaisuuksia, historiaa, jännitystä, rakkautta. Paljon kaikkea. Kaikesta voisi syntyä sotku, mutta kirja pysyy kirjoittajan hallinnassa, tarinassa on punainen lanka ja se pitää otteessaan aivan loppuun asti. Itse asiassa mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän koukussa olin. 

Harry Quebert on kirjoittamisen opettaja ja yksi Amerikan suurista kirjailijoista. Eräänä päivänä hänen pihaltaan löytyy 15-vuotiaan tytön ruumis ja Harry joutuu syytteeseen tytön murhasta. Lähes kaikki uskovat Harryn syyllisyyteen paitsi Marcus Goldman, Harryn oppilas ja ainut ystävä. Marcus alkaa selvittää, mitä oikeasti tapahtui ja päätyy kirjoittamaan siitä kirjan. 

En oikein tiedä, mitä sanoisin. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Se innoitti minua kirjoittamaan, se innoitti lukemaan. Se on niin hienosti rakennettu ja hallittu kokonaisuus, että tulee aivan vilunväreet. Se on tarina ystävyydestä ja ikuisesta rakkaudesta. Se on kirjoittamisen ja kirjojen ylistys. Se on tarina Amerikasta, ennakkoluuloista ja syyllisyydestä. 

Kertakaikkiaan upea teos. Mitä tästä opin, kaikkien kehumat kirjat voivat olla myös omaan makuuni loistavia. Yritän siis karttaa luontaista ennakkoluuloani.

perjantai 20. elokuuta 2021

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (äänikirja)

En olekaan postaillut hetkeen. Olen toki lukenut ja kuunnellut. Tosin kirjoja, joista en ole saanut mitään kirjoitettua. Ihan kivoja kirjoja, mutta kirjoja, joista ei ole jäänyt muistijälkeä, sellaisia viihdyttäviä, mutta mitäänsanomattomia. 

Näiden jälkeen oli myös jälleen pieni tuska, että löytäisi kirjan, jolla olisi merkitystä, johon rakastuisin tai edes jaksaisin kuunnella loppuun. Olen jättänyt taakseni vanan keskeneräisiä äänikirjoja. Välillä tarina ei kiinnosta, yleensä kyse on lukijasta. 

Tämän kirjan otin luettavaksi lähes ainoastaan lukijan Krista Putkonen-Örnin ansiosta. Kirja ei ole sellainen, joita yleensä luen. Sitä kuvattiin hykerryttäväksi kuvaukseksi yksinäisyydestä. Kuvaus, joka ei minulle ainakaan herätä kiinnostusta tarttua teokseen. Jälleen kerran omat ennakkoluuloni osoittautuivat turhiksi, kirja oli hykerryttävä kertomus yksinäisyydestä, mutta se oli juuri sellainen kirja, jota tarvitsin tähän hetkeen ja ehkä tuleviinkin hetkiin.

Eleanor Olyphant on reskontranhoitaja markkinointifirmassa. Arkisin hän käy töissä noudattaen aina samaa rutiinia ja viikonloppuisin hän juo vodkaa. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa rutiinit ja pistää Eleanorin pohtimaan sitä, kuka hän oikein on. Löysin Eleanorista paljon yhtymäkohtia itseeni, tosin paljon asioita, jotka ovat hyvin vieraita itselleni. 

Kirja on kasvutarina ja toisaalta siinä pengotaan lapsuuden traumaattisia tapahtumia ja sitä, kuinka ne edelleen aikuisenakin vaikuttavat elämään. Se on myös kertomus suorapuheisesta henkilöstä, joka katselee maailmaa osittain kliinisesti ja toisaalta hyvin lapsenomaisesti. 

Pienoisia epäjohdonmukaisuuksia havaitsin, mutta ne eivät vähentäneet lainkaan lukukokemusta, joka oli hykerryttävän hauska ja ajoittain lohduttoman surullinen. Kirja viihdytti, mutta laittoi myös miettimään syntyjä syviä ihmisyydestä ja elämästä.

Krista on loistava lukija. Suosittelen kaikille lämpimästi, vaikka hykerryttävä ei kuulostaisikaan sinulta.