sunnuntai 7. elokuuta 2022

Arja-Liisa Mäenpää: Mutta missä minä nukun?

En muista, missä ensi kerran näin juttua tästä kirjasta, ehkä lehdessä ehkä Facebookissa kustantajan sivuilla. Kirjastossa törmäsimme kirjan kanssa uutuushyllyssä ja tarina tuntui lukemisen arvoiselta ja täytyy myöntää, että se on juuri sellainen. 

Kirjan teema, hyväksikäyttö, on itsessään jo ahdistava ja usein vaiettu teema. Siksi onkin tärkeää, että asiasta puhutaan, kirjoitetaan, sitä pidetään esillä. 

Eletään 1960-luvun loppua. Riikka on iltatähti, ei kovinkaan toivottu ja hän ei opi rakastamaan, koska ei koskaan saa tuntea rakkautta. Riikan veli Erkki on ainut, jolta Riikka saa edes jotain, jota voi kutsua huolenpidoksi. Isä on masentunut ja makaa sängyssään. Äiti tuntuu kovin tunnekylmältä ja taistelee myös omia hyväksikäytön aiheuttamia aaveita vastaan. Riikka löytää 13-vuotiaana jotain rakkautena pitämäänsä miesten sängyistä. Hän uskoo, että se on tapa, jolla välitetään. 

Kirjassa kertojat vaihtelevat. Jokainen tuo omat kipupisteensä, epävarmuutensa lukijan eteen. Keskenään he eivät asioista kuitenkaan puhu. Kaikki vaietaan, lakaistaan maton alle, pois näkyvistä. Lukijana teki mieli huutaa, että puhukaa, sanokaa, kertokaa, mutta näinhän se on elämässä, harvoin puhutaan tärkeistä asioista. 

Pidin kirjasta todella paljon. Luin sen yhdeltä istumalta. Vaikka se kertoo vaikeista teemoista, se ei osoittele, syyttele, se kertoo. Teksti on soljuvaa, kirjoitettu murteella, se on elämänmakuista ja uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkuun, aikaan, jolloin tästäkään asiasta ei puhuttu ääneen. Nykyään puhutaan, mutta ei riittävästi. Paikoin ajankuvaus menetti hieman uskottavuuttaan, mutta vain paikoin. Sinänsä ajalla ei ole oikeastaan merkitystä, sillä tapahtumat voisivat valitettavasti olla totta vielä tänäkin päivänä.

Suosittelen ehdottomasti. Kirja pistää ajattelemaan. Kaikista kirjoista ei voi sanoa samaa.

lauantai 6. elokuuta 2022

Stephen King: Myöhemmin

Uusi King on aina itselleni tietynlainen tapahtuma. Tällä kertaa laitoin kirjastoon varaukseen ja sainkin suht nopeasti luettavaksi. Eniten vaikutuksen minuun Kingin kirjoista on tehnyt Se, jonka luin ensimmäisen kerran teininä. Se oli ja on edelleen aivan huippu. Sen jälkeen olen lukenut useammankin Kingin. Osa on vähän mitäänsanomattomia, mutta osan luen uudelleen aina silloin tällöin kuten Piina ja Carrie. Tämä teos ei ehkä mene sinne kärkipäähän, mutta oli oikein mielenkiintoinen luettava monella tasolla.

Ensin on pakko mainita loistavasta otsikon käytöstä kirjassa. Myöhemmin voi tuntua vähän tylsältä otsikolta, mutta se oli aivan upeasti ujutettu tekstiin. Siitä vähän myöhemmin.

Kirja kertoo Jamie Conklinista. Hän on kirjan kertoja tai kirjoittaja. Jamie näkee kuolleita. Hän pystyy kommunikoimaan näiden kanssa hetken kuoleman jälkeen, kunnes ne katoavat. Kirjan tapahtumat keskittyvät pääosin Jamien lapsuuteen ja nuoruuteen. Tavallaan kasvukertomus, mutta ei kuitenkaan. Jamie elää kaksin äitinsä kanssa. Kirjassa pääosassa on myös äidin tyttöystävä, josta tulee myöhemmin ex-tyttöystävä. Jamie tietää yhden asian kuolleiden kanssa kommunikoinnista, ne eivät pysty valehtelemaan. Tämä on koko kirjan kannalta olennaista.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kuudes aisti -elokuva, johon kirjassakin hauskasti viitataan. Ei ole kovinkaan paljon yhtymäkohtia muutoin. Kirja alkaa kevyesti päättyen melkein splatter-henkiseen kliimaksiin. Kertoja muistaa muistuttaa aika ajoin, että tämä on kauhukertomus ja sitä se loppujen lopuksi onkin. 

Pidin kirjasta, pidin Jamiesta. Pidin kirjan sanoista ja kuten aiemmin totesin, pidin tavasta käyttää kirjan otsikkoa. Jamien kertoessa tarinaa, hän usein sanoo kertovansa jostain asiasta myöhemmin. Näinhän me ihmiset teemme. Kerromme päätarinaa ja sanomme kertovamme myöhemmin jostain asiasta, joka ei juuri sillä hetkellä ole tarinan kannalta olennainen. Tuo teki kirjasta hyvin lähelle tulevan, en tiedä miten kuvailisin sitä paremmin. Se oli kuin olisit kuunnellut jonkun tutun kertovan sinulle tarinaa. Ei kovin ihastuttavaa tarinaa, mutta tarinaa, joka on hänen tarinansa. 

Ehkä oma kauhun sietokykyni on kasvanut kovinkin korkeaksi, mutta en tätä kovinkaan kauheana pitänyt, ehkä kliimaksin osalta kyllä, mutta muutoin. Se ei haitannut, sillä en sitä oikeastaan odottanutkaan. Toki yliluonnollista kirjassa oli, mutta ei se kovinkaan pelottavaa ollut. 

Pidin kirjasta. Se oli sujuva, tuttavallinen ja paikoin hauska luettava. Aiheestaan huolimatta päällimmäinen tunne kirjan jälkeen on hyvä, iloinen fiilis. 

keskiviikko 3. elokuuta 2022

Oman kirjahyllyn klassikkohaaste

Kirjahyllyyni on keräytynyt useita ns. klassikkoteoksia, jotka haluan lukea. Valitettavasti kirjat eivät tule luettua vain hyllyssä nököttäen, joten asetan itselleni haasteen lukea seuraavat 7 klassikkoteosta. Kun näin julkisesti tämän kerron, ehkä jopa saan jotain aikaiseksi. Annan itselleni myös mahdollisuuden jättää kirja lukematta, jos en vain pysty, mutta yrittää pitää. 


Nämä kirjat aion lukea:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3
George Orwell: 1984
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Henri Charriete: Vankin nimeltä Papillon
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Maria Jotuni: Huojuva talo

Kaikki löytyvät omasta hyllystäni, joten ei tekosyitä. Aikarajaa en nyt aseta, koska se tuo suorituspaineita ja lukemisen pitäisi olla kuitenkin kivaa. 

P.A. Paris: Herätä minut kuolleista


Pidin Parisin teoksesta Suljettujen ovien takana, siinä syy, miksi tämänkin laitoin kirjastosta varaukseen. Nojoo, oli tämäkin ihan ok, mutta ei nyt loppujen lopuksi mikään ooh-kirja. Sinänsä tarina oli kiinnostava, enkä ihan kaikkea hokannut matkan varrella, ehkä ihan vähän kuitenkin.

Layla katoaa eräänä yönä Ranskan matkalla pysähdyspaikalla. Finn, Laylan poikaystävä, kertoo tapahtumista, mutta ei kerro kaikkea. Mitä hän jättääkään kertomatta? Mennään 12 vuotta eteenpäin ja Finn on kihloissa Laylan sisaren Ellenin kanssa. Yhtäkkiä joku jättää pieniä maatuskoja, samanlaisia kuin Laylalla oli, aidalle. Finn saa myös sähköpostia oudosta osoitteesta. Onko Layla tullut takaisin? Ja mitä onkaan tapahtunut?

Asetelma on herkullinen ja mukana on hyviä sivujuonteita, joihin kirjailija saa lukijan haksahtamaan. Kuitenkaan en aistinut jännitystä niin kuin olisin halunnut tai kuinka ehkä olisi ollut tavoite. Jotenkin kirja jää yhden askeleen päähän sellaisesta ahmittavasta. Se on sääli, sillä olisin halunnut upota ja jännittää kirjan mukana. 

Se, mistä pidin, oli se, että kirja sijoittuu Iso-Britanniaan. Pidin maisemakuvauksesta, se onnistui. En pitänyt kirjan henkilöistä, mutta heistä ei ehkä ollut tarpeenkaan pitää. Eivät olleet mitään mukavia ihmisiä. Se ehkä tietenkin myös vaikutti siihen, kuin uppoutunut olin henkilöiden toimintaan ja kärsimyksiin. 

Kaikesta huolimatta tämäkin ihan viihdyttävä kirja. Ei ollut juurikaan turhaa jorinaa, vaan sellainen suoraviivainen.



torstai 28. heinäkuuta 2022

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

Murakamin jälkeen oli haastavaa tarttua mihinkään muuhun teokseen. Olin kuitenkin jo aikoja laittanut kirjastoon varaukseen mm. tämän teoksen, joten vähän pakottaenkin aloin lukea. En nyt voi sanoa hullaantuneeni teoksesta, mutta pidin siitä kuitenkin. 

Kirja on nuoremmalle yleisölle suunnattu, mikä ei siis ole koskaan estänyt minua, päinvastoin. YA-kirjallisuus ja perinteisempi nuorten kirjallisuus on kuulunut lukulistoilleni aina siitä asti, kun oikeasti olin kohderyhmää. Aikuiselle on hyvä lukea välillä teoksia, jotka sijoittuvat nuorten maailmaan. Se ajoittain tuntuu jopa fantasialta. Tämä teos ei nyt kuitenkaan.

Pippa on päättänyt tehdä kouluprojektinsa kotikaupungissaan viisi vuotta sitten sattuneesta nuoren naisen murhasta. Sal Singhin katsotaan murhanneen tyttöystävänsä ja myöhemmin tappaneen itsensä. Näin kaikki uskovat, tai ainakin melkein kaikki. Pippa alkaa selvittää tapahtumia yhdessä Salin veljen Ravin kanssa. Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää ja pian Pippa alkaa saamaan salaperäisiä uhkausviestejä. 

Kirjassa on kolmannen persoonan kerrontaa, Pippan projektityön päiväkirjaa, uutisia, tekstiviestejä, sähköposteja eli se koostuu eri tyyppisistä aineistoista, mikä on tavallaan oikein miellyttävä ratkaisu. Lukija ikään kuin seuraa Pippan työn etenemistä ja saaduista tiedoista tehtyjä johtopäätöksiä. Toisaalta, en ehkä itse pitänyt siitä ihan hirveästi. Muuta kuin kerrontaa oli paikoin aika paljon ja se teki lukemisesta ajoittain hieman tylsää. 

Toinen asia, joka minut häiritsee edelleen kovasti, on kirjan nimi. Jotenkin odotin sisällöltä ihan jotain muuta kuin kouluprojektia. Eipä tämä nyt murhaopas ole kuitenkaan. Ehkä hieman harhaanjohtava. Ei se nyt lukukokemusta huononna, mutta häiritsi hieman. 

Kaiken kaikkiaan kirja oli ihan kiva luettava. Siinä oli vähän jännitystä, vähän teiniromantiikkaa, idiootteja teinejä, inhottavia aikuisia (toki myös mukavia). Ihan kiva välikirja, tosin en ole yhtään varma, että seuraavat teokset yltävät Murakamin tasolle, mutta ainakin sain lukuongelmani kuosiin.

Nyt olenkin ahminut ahdistukseeni Kindlellä kaikenlaista höpöhöpö-kirjallisuutta. Toimii hyvin harhautuksena todellisuudesta. Ehkäpä pian myös ihan oikeaa kirjallisuutta.

lauantai 9. heinäkuuta 2022

Haruki Murakami: Norwegian wood

Päätin sivistää itseäni. Olen kevään aikana tehnyt monia listoja kirjoista, joita jokaisen pitäisi lukea ja olen huomannut, että en nyt ihan kauheasti ole perehtynyt ns. klassikoihin. Tämähän ei nyt mitenkään tule itselleni yllätyksenä ja toisaalta en lue, jotta voisin brassailla lukeneeni sitä tai tätä. Sitten tulee mutta, jotenkin kuitenkin koen, että ymmärtääkseni maailmaa ja kirjallisuutta, olisi hyvä lukea ainakin muutamia ns. merkkiteoksia. Muutamia olen toki lukenutkin, osasta olen pitänyt, osasta en. 

Miksi sitten valitsin tämän, en osaa sanoa. Se sattui olemaan lähikirjaston hyllyssä. Olen nähnyt sen kannen monta kertaa. Ja niin edelleen. En ole nähnyt elokuvaa, en lukenut Murakamin muita teoksia, en ole juurikaan kiinnostunut Japanista. Syitä olla tarttumatta oli enemmän kuin syitä tarttua. Onneksi kuitenkin tartuin. Onneksi halusin sivistää itseäni, sillä tämä teos kosketti jostain syvältä.

Kirja sijoittuu pääosin vuoteen 1969. Kuinka erilainen maailma olikaan tuolloin, mutta kuinka samanlaisia me ihmiset kuitenkin ovat. Toru on kahden naisen välissä. Naoko on mieleltään hauras ja häntä Toru rakastaa. Midori on täynnä elämää ja vie Torun myös elämän keskelle. Mistä kirja oikeastaan kertoo? Sitä pohdin itsekin monta kertaa lukiessani. Se ei kerro mistään ja kertoo kuitenkin kaikesta. Se kertoo aikuistumisesta, sen vaikeudesta, rakkaudesta, ihmiseksi kasvamisesta. Se ei ole ole juurikaan kuvaus aikakaudesta, vaikka 60-luvun loppu onkin läsnä. Se kertoo kirjoista, lukemisesta, musiikista, itsensä etsimisestä, löytämisestä, hyväksymisestä. Kertomatta näistä kuitenkaan. Se kertoo itsemurhista, kuolemasta, surusta, heräämisestä. 

On todella vaikea kuvata teosta, joka tavallaan ei kerro mistään ihmeellisestä, mutta samalla pystyy kertomaan vaikka mistä. Kirjaa on kuvattu masentavaksi, surulliseksi ja niitä se onkin. Toisaalta se on eteenpäinkatsova ja positiivinenkin. Henkilöt ovat vajaavaisia, toisaalta toisiaan täydentäviä. Sellaisia kuin me kaikki olemme. Harvoin jos ikinä tapaa täydellistä ihmistä. Jokaisen täytyy vain oppia elämään omien omituisuuksiensa kanssa. 

Olen jotenkin jumissa kirjan olemuksen kanssa. Se oli jotain, mitä en yleensä lue. Pidin kovasti ja luinkin suhteellisen nopeaan tahtiin, vaikka se ei nyt ole mitään hotkaistava teos, vaan on parasta hitaasti nautittuna. Olen hämmentynyt. Pystyn siis lukemaan klassikoita ja pitämään niistä kovastikin. Ehkä ylitän itseni vielä toisen kerran tänä kesänä ja tartun johonkin toiseenkin. Olen niitä nyt kirppareilta hamstrannut lukupinoon toiveikkaana. 

Suosittelen tätä teosta oikein lämpimästi. Jotain tyystin erilaista ja rauhallista.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Sarah Lark: Valkoisen pilven maa

En saa millään mieleeni, miksi nappasin tämän kirjan kirjaston hyllystä. Se vain taisi puhutella jostain kummasta syystä. Aina välillä tekee mieli lukea jotain historiallista ja usein romanttista, siihen tämä kirja on ihan kohtuullinen osuma. Kyseessä on kirjasarjan ensimmäinen osa, epäilen lukevani jatkoa, mutta ei voi tietää, jos tielle osuu. 

Kirja alkaa vuonna 1852, jolloin kaksi nuorta naista lähtee Englannista kohti tuntematonta Uutta-Seelantia. Kotiopettajatar on vastannut kristillisessä lehdessä olleeseen ilmoitukseen ja on menossa naimisiin tuntemattoman miehen kanssa. Ylhäisöneito on myös matkalla tuntemattoman aviomiehen luo, mutta hänet hävittiin korttipelissä. Nämä kaksi tapaavat laivassa ja ystävystyvät. Mukana on myös joukko orpotyttöjä matkalla palveluspaikkoihin. Perillä harva asia on niin kuin se on esitetty tai kuviteltu. Elämä on kovaa. Mukaan kuitenkin mahtuu romantiikkaa, ainakin vähän.

Pidin kovasti kirjan alkuosasta, jossa vauhti oli vielä rauhallista eikä kirja edennyt liian nopeasti. Kun päähenkilöt päätyivät Uuteen-Seelantiin alkoi kirjan vauhti kiihtyä. Lopulta vuosia kului vain muutamassa sivussa. Voi olla, että se oli hyvä ratkaisu, mutta kirjan tasapainon kannalta en pitänyt ratkaisusta. Pidin kuitenkin kovasti kirjan kirjoitustyylistä ja siitä, kuinka se kuvaili paikkoja ja henkilöitä. Itse asiassa kirja pääsi niinkin syvälle, että jopa näin siitä unia. Se tarkoittaa usein, että kuvailussa on onnistuttu.

Loppujen lopuksi kuitenkin fiilis luettuani noin 900 sivua oli hienoinen pettymys. Tämän vuoksi en tunne suurta houkutusta lukea seuraavia osia. Alun rauhallinen kuvaileva teksti muuttui lopun hosuiluksi ja hyvinkin suoraviivaiseksi kuvailuksi. Olisin kaivannut kirjan loppuun enemmän tunnetta.

Ihan kuitenkin viihdyttävä teos ja jos kaipaat vieraita mantereita ja historiaa, niin voin siihen suositella. Itselleni jäi kaipuu lukea jälleen Shuten kirja Viisi mustaa kanaa, jota en vähään aikaan olekaan lukenut. Ehkäpä otan sen listalleni. Sitä voin suositella hyvin lämpimästi.