torstai 16. syyskuuta 2021

Cara Hunter: Jäljettömiin (ennakkokappale)


Sain jokin aika sitten sähköpostia Suomalaiselta. Siinä ilmoitettiin, että 50:llä on mahdollisuus lukea ja arvioida Cara Hunterin kirja ennakkoon. Eihän tuollaisesta voi kieltäytyä. Niinpä postilaatikkoon tipahti ennakkokappale, joka vei mukanaan melko nopeasti.

Teos aloittaa Adam Fawley -sarjan. Fawley on etsiväkomisario, jolla on tuskaisa menneisyys. Hänelle tulee selvitettäväksi tapaus, jossa kahdenvuotias Daisy on kadonnut jäljettömiin perheen puutarhajuhlien aikana. Daisyn tapaus nostaa pintaan Fawleyn omat surunsa ja tuskansa. Kukaan ei tunnu ensin tietävän mitään, mutta hiljalleen salaisuudet avautuvat ja salaisuuksia on kaikilla.

Pidin kirjasta kovasti. Se oli rakennettu pirteän uudella tavalla. Fawleyn näkökulma oli kirjoitettu minä-muodossa. Muiden henkilöiden kolmannessa persoonassa. Lisäksi kirjassa oli Twitter-keskusteluita, uutisia, Facebook-sivuja ja suoria haastattelulitterointeja. Näistä lukija muodosti kuvaa tapahtumista. Osa kertojista oli epäuskottavia, osia uskoi, vaikka ei ehkä olisi pitänyt. Aivan kuin muodostaisit tai yrittäisit muodostaa kuvaa jostain ajankohtaisesta asiasta. Siinä kirja onnistui todella hyvin. Myös loppu oli yllättävä.

Aivan varmasti tartun sarjan seuraaviin osiin. Sinänsä itse Fawley jäi mielestäni vähän taustahenkilöksi, mutta ehkä tarkoituksella. Kiinnostavaa miten seuraavia kirjoja rakennetaan tai löytyisiväthän ne jo englanniksi.

Suosittelen dekkareiden ystäville. Ajastan tämän julkaisupäivään.



maanantai 6. syyskuuta 2021

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (äänikirja)

En tiedä mitä sanoisin. Ehkä minulle kävi niin kuin kirjassa kerrottiin. Luettuani jään tuijottamaan kantta hämmentynyt hymy huulillani toivoen, että kirja ei olisi päättynyt vielä. Paljon on tästä kirjasta kirjoitettu kehuvia arvioita. Usein ne saavat minut vastahankaan ja näin taisi käydä myös tämän teoksen kanssa. Se on ollut hyllyssäni ilmestymisestä asti, mutta ehkä sen paksuus, keltaisen kirjaston leimat ja ylistävät kommentit ovat saaneet minut unohtamaan sen lukulistaltani. Potiessani suunnatonta kirjakrapulaa päätin kuitenkin viimein tarttua teokseen näin äänikirjana, koska halusin jotain, jonka lukee Jukka Pitkänen ja tämä tuntui riittävän pitkältä kokemukselta hänen kanssaan. Pituus on 21 tuntia ja 52 minuuttia. 

Kirja on monitahoinen, monipolvinen. Se on kirja kirjan sisällä, sisältää kirjoittamisen ohjeistusta, salaisuuksia, historiaa, jännitystä, rakkautta. Paljon kaikkea. Kaikesta voisi syntyä sotku, mutta kirja pysyy kirjoittajan hallinnassa, tarinassa on punainen lanka ja se pitää otteessaan aivan loppuun asti. Itse asiassa mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän koukussa olin. 

Harry Quebert on kirjoittamisen opettaja ja yksi Amerikan suurista kirjailijoista. Eräänä päivänä hänen pihaltaan löytyy 15-vuotiaan tytön ruumis ja Harry joutuu syytteeseen tytön murhasta. Lähes kaikki uskovat Harryn syyllisyyteen paitsi Marcus Goldman, Harryn oppilas ja ainut ystävä. Marcus alkaa selvittää, mitä oikeasti tapahtui ja päätyy kirjoittamaan siitä kirjan. 

En oikein tiedä, mitä sanoisin. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Se innoitti minua kirjoittamaan, se innoitti lukemaan. Se on niin hienosti rakennettu ja hallittu kokonaisuus, että tulee aivan vilunväreet. Se on tarina ystävyydestä ja ikuisesta rakkaudesta. Se on kirjoittamisen ja kirjojen ylistys. Se on tarina Amerikasta, ennakkoluuloista ja syyllisyydestä. 

Kertakaikkiaan upea teos. Mitä tästä opin, kaikkien kehumat kirjat voivat olla myös omaan makuuni loistavia. Yritän siis karttaa luontaista ennakkoluuloani.

perjantai 20. elokuuta 2021

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (äänikirja)

En olekaan postaillut hetkeen. Olen toki lukenut ja kuunnellut. Tosin kirjoja, joista en ole saanut mitään kirjoitettua. Ihan kivoja kirjoja, mutta kirjoja, joista ei ole jäänyt muistijälkeä, sellaisia viihdyttäviä, mutta mitäänsanomattomia. 

Näiden jälkeen oli myös jälleen pieni tuska, että löytäisi kirjan, jolla olisi merkitystä, johon rakastuisin tai edes jaksaisin kuunnella loppuun. Olen jättänyt taakseni vanan keskeneräisiä äänikirjoja. Välillä tarina ei kiinnosta, yleensä kyse on lukijasta. 

Tämän kirjan otin luettavaksi lähes ainoastaan lukijan Krista Putkonen-Örnin ansiosta. Kirja ei ole sellainen, joita yleensä luen. Sitä kuvattiin hykerryttäväksi kuvaukseksi yksinäisyydestä. Kuvaus, joka ei minulle ainakaan herätä kiinnostusta tarttua teokseen. Jälleen kerran omat ennakkoluuloni osoittautuivat turhiksi, kirja oli hykerryttävä kertomus yksinäisyydestä, mutta se oli juuri sellainen kirja, jota tarvitsin tähän hetkeen ja ehkä tuleviinkin hetkiin.

Eleanor Olyphant on reskontranhoitaja markkinointifirmassa. Arkisin hän käy töissä noudattaen aina samaa rutiinia ja viikonloppuisin hän juo vodkaa. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa rutiinit ja pistää Eleanorin pohtimaan sitä, kuka hän oikein on. Löysin Eleanorista paljon yhtymäkohtia itseeni, tosin paljon asioita, jotka ovat hyvin vieraita itselleni. 

Kirja on kasvutarina ja toisaalta siinä pengotaan lapsuuden traumaattisia tapahtumia ja sitä, kuinka ne edelleen aikuisenakin vaikuttavat elämään. Se on myös kertomus suorapuheisesta henkilöstä, joka katselee maailmaa osittain kliinisesti ja toisaalta hyvin lapsenomaisesti. 

Pienoisia epäjohdonmukaisuuksia havaitsin, mutta ne eivät vähentäneet lainkaan lukukokemusta, joka oli hykerryttävän hauska ja ajoittain lohduttoman surullinen. Kirja viihdytti, mutta laittoi myös miettimään syntyjä syviä ihmisyydestä ja elämästä.

Krista on loistava lukija. Suosittelen kaikille lämpimästi, vaikka hykerryttävä ei kuulostaisikaan sinulta.

lauantai 10. heinäkuuta 2021

Niina Mero: Romanssin sankari

Muistan lukeneeni Niina Meron esikoisteoksen blogitaukoni aikana. Muisto on ihan positiivinen, vaikkakaan muistijälki ei ole kovinkaan syvä. Olettaisin siis pitäneeni kirjasta. Meroon tutustuin toisella tapaa kirjoittamisen opintojeni aikana, jossa tutustuin hänen graduunsa. Se oli todella kiinnostava. Nyt tämän kirjan julkistamisen yhteydessä onkin tullut ilmi, että hän tekee väitöskirjaa romanttisesta kirjallisuudesta. Gradu on hyvä pohja tälle ja tietenkin se, että hän on kirjoittanut pitkään romanttista kirjallisuutta aina Reginasta lähtien. Kaikki tämä sai odotukseni huippuunsa.

Odotukset palkittiin ehkä siten, että luin kirjan ns. yhdeltä istumalta. En kuitenkaan ehkä siksi, että se olisi ollut huokauksia synnyttävä sydäntä pakahduttava teos, vaan enemmän, koska halusin ja odotin, että se olisi ja luin vimmalla, jotta olisin päässyt siihen huokaus -kohtaukseen. Se jäi kuitenkin tulematta.

Kirja on kirjoitettu tyypillisestä romanttisesta kirjallisuudesta poiketen miehen näkökulmasta. Miehen, joka on ollut sotilas, jolla on traumoja, joka taistelee itsetuntonsa kanssa, on vähän rähjääntynyt, mutta pitää huolta ja on kaikesta huolimatta ystävällinen. Siis sellaiset tyypillisen romanttisen kirjallisuuden sankarin näkökulmasta. Kuinka olisinkaan halunnut sen kaiken toimivan, mutta ei. Kirja on siis ihan hyvä kirja, mutta romantiikkaa siitä jouduin kaivamaan oikein urakalla. Enemmän se on sankarin sisäistä pohdintaa omasta elämästä ja siitä, mitä tehdä, kun joutuu jättämään tutun elämän. Miten käsitellä tunteita, miten jatkaa elämää, jota ei oikein kunnolla ole edes elänyt. Romantiikka on enemmänkin sivujuonne. Kirjan sankaritar, Helena, jää todella ohueksi hahmoksi. Harmittavan ohueksi jopa.

Kirjoitan näitä sanoja todella sydän syrjällään. Olisin siis halunnut kehua maasta taivaaseen ja huokailla vielä uudestaan, mutta aina ei saa sitä, mitä haluaa.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Luokittelin kirjan noir-kirjallisuudeksi kirjan takakannen mukaan. Olettaisin sopivan kirjaan, vaikka en tarkemmin ole asiaa pohtinut. Selätin ainakin sen iänkaikkisen ongelman, joka tulee monen kirjan kanssa eteen; mihin genreen tämä kuuluu. Tämä olkoon sitten noir-kirjallisuutta. Aivan valloittava alku omalle noir-lohkolleni.

Minulla ei ollut mitään odotuksia, ei mitään ennakkokäsityksiä, ei mitään, kun nappasin kirjan kirjaston hyllystä. Siitä hyllystä, missä on muiden lukemia kirjoja. Siitä tekee joskus aivan hurmaavia löytyjä ja nyt kävi juuri niin. Ehkä jälleen tällä kertaa kansi kutsui minua ja etenkin lause takakannessa: Veri on vettä sakeampaa. Ja vaikeampaa saada irti matosta! Takakannessa ei kerrottu kirjasta juuri muuta. Ajattelin, että olkoon, olen tänä kesänä villi ja uskalias. 

Korede on isosisko, joka isosiskojen tavoin pitää huolta pikkusiskostaan. Tässä tapauksessa pikkusisko on vain sarjamurhaaja. Ayoola on hurmaava, naiivi ja hänellä on ikävä tapa tappaa poikaystäviään. Hädän hetkellä apuun tulee isosisko, joka siivoaa jäljet ja varmistaa, että pikkusisko säilyy vapaalla jalalla. Kirja sijoittuu nykypäivän Nigeriaan (sekin uusi valloitus minulta). Sinänsä paikalla ei ole suurta merkitystä loppujen lopuksi, kyse on enemmän tarinasta.

Voiko näistä lähtökohdista edes kirjoittaa vakavaa kirjaa. Ehkä voisi, mutta tämä ei ole se teos. Huomasin hymyileväni, jopa hekottavani kirjan parissa. Ja kyllä vain, kirja imaisi mukanaan. Pidin siitä enemmän kuin mistään pitkään aikaan. Vaikka kirja ei ole sellainen, mihin yleensä tartun tai ehkäpä juuri siksi. Se oli kuin lämmin tuulahdus Afrikasta. Niitä tuulahduksia on tänä kesänä saanut aivan riittävästi, kaipaisin ehkä jäätä ja lunta jo. 

Suosittelen erittäin lämpimästi teosta. Se on viihdyttävä, hauska ja erilainen. 

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Samuel Bjørk: Poika pimeästä

Vähän pohdiskelen itsekin, että miksi ihmeessä luin vielä tämän kolmannen, vaikka olen valittanut, kritisoinut ja lukiessa hieman kärsinytkin näiden kirjojen parissa. Ihmismieli on kuitenkin kummallinen. Maailmassa on hyviä, loistavia kirjoja lukemattomia, miksi siis tuhlata aikaa sellaisiin, jotka eivät vedä mukanaan tai edes kauheasti kiinnosta. 

Tällä kertaa murhaaja on kekseliäs. Hän murhaa satunnaiselta tuntuvia ihmisiä. Tapa on sama, mutta miljöö aina erilainen. Jokaiselta murhapaikalta löytyy kamera, jonka linssiin on raaputettu numero. Mia oli juuri lähdössä pitkälle lomalle, kun Holger hakee hänet ratkomaan murhia. Kukaan ei ole kunnossa, kaikilla menee huonosti henkilökohtaisessa elämässä. Luulisi, että olisi huono lähtökohta murhatutkimukselle. Kun kukaan ei tunnut myöskään nukkuvan riittävästi tai edes syövän, niin itse ainakin epäilisin kykyä saada kiinni rikollinen. Mutta näitä se ei tunnu kauheasti hidastavan.

Taas mennään etunimi-sukunimi -tyylisesti jokainen kappaleen alku. Jälleen sirotellaan vihjeitä, joista lukija ei pysty yhdistelemään mitään, mutta Mia kummallisine aivoineen yhtäkkiä vain löytää ratkaisun. En taaskaan pitänyt kauheasti. En imautunut mukaan. En elänyt heidän mukanaan. 

Tämä sarja oli vähän hukkaan heitettyä aikaa. Nyt pitäisi löytää joku kirja, joka veisi täysin mukanaan, hurmaisi minut uudelleen innostumaan. Senpä vuoksi taidan kerätä luetut kirjat ja suunnata seuraavaksi kirjastoon tuoksuttelemaan tuttuja tuoksuja ja hivelemään kirjan selkämyksiä.

torstai 1. heinäkuuta 2021

Richard Osman: Torstain murhakerho (äänikirja)

Usein välttelen ns. hittikirjoja, mutta jostain syystä päädyin kuuntelemaan tätä teosta ja sehän tosiaan vei mukanaan, vaikka yritin olla kovinkin kriittinen.

Luksustason eläkeläiskylässä kokoontuu torstaisin neljän vanhuksen kerho, jossa he pyrkivät ratkomaan vanhoja murhia. Elizabet, Joyce, Ron ja Ibrahim ovat kukin aivan ihania persoonia ja jokaisella on tietenkin elämänkokemusta ja tietoa runsain mitoin. Kun kylän alueella tapahtuu murha, saa murhakerho virikettä kerrakseen ja vielä, kun tapahtuu toinenkin murha, on selvitettävää runsain mitoin. Murhakerho alkaa auttaa poliisia tapahtumien selvittämisessä. 

Rakastuin hahmoihin oitis. He tuntuivat hyvin eläviltä ja hyvin raikkailta. En ehkä olisi normaalisti teokseen edes tarttunut, mutta nyt siis lähdin kuuntelemaan lukematta kirjan kuvausta ja se kannatti. Kirjaa kuvataan Miss Marplen ja Emmerdalen risteytykseksi ja kieltämättä samaa löytyy. 

Kirja on rakennettu eri hahmojen näkökulmasta tehtyihin osioihin sekä Joycen päiväkirjaotteisiin. Tämä toimii todella hyvin ja tuo kivasti esiin kutakin henkilöä. Lukija saa myös eri näkökulmista vihjeitä murhaajan henkilöllisyydestä. Toisaalta lukijaa johdetaan hienosti harhaan.

Erittäin piristävä teos, hyvin viihdyttävä, hauska ja myös jännittävä. Suosittelen erittäin lämpimästi kaikille dekkareiden ystäville ja niille, jotka haluavat hyväntuulista luettavaa.

Lukijana jälleen rakas Jukka Pitkänen.