sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Ruth Ware: Valhepeli

Isa saa viestin, jota on pelännyt. Hänen vanha koulukaverinsa kutsuu hänet kiireesti luokseen. Jotain on tapahtunut. Neljä tyttöä pelasi teininä valhepeliä sisäoppilaitoksessaan. Valheella on pitkät jäljet. Kaikkien elämä muuttuu, kun menneisyyden haamut ja teot palaavat kummittelemaan. 

Kirjaa kuvaillaan kannessa "veitsenteräväksi trilleriksi" ja "aidosti hyytäväksi ja hurjan koukuttavaksi". Sanoisin, että paikkaansa pitää trilleri. Muutoin en kokenut teosta mitenkään kovinkaan poikkeavaksi ja musta sieluni ei löytänyt siitä hyytävyyttä. Pettymys sinänsä. Enpä oikeasti tiedä, kuinka moni uskoo näitä kirjojen kansiylistyksiä. Joskus jopa naurattavat.

Itse kirja oli ihan ok. Ei mikään ihmeellinen, mutta ihan viihdyttävä lukukokemus. Olen lukenut Warelta teoksen myös aiemmin. Tuosta kirjasta tuntui tulleen vielä huonommat vibat. Ehkä tästä voisi oppia, että älä lue enää tämän kirjailijan teoksia. 

Joskus on vaikeaa miettiä, miksi jostakusta kirjailijasta tulee maailmanmenestys ja toiset loistavat kirjailijat eivät menesty. Ehkä keskinkertaisuus tai yksi hyvä teos riittää ajoittain siihen, että saa mainetta. Maailmahan ei ole tasapuolinen meille kaikille. 

Eihän tämä nyt huono ollut ja varmasti ihan ok kesäluettava, mutta jos haluat elämyksiä, älä odota niitä tästä teoksesta.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Nita Prose: Huonesiivooja

Tämän kirjan laitoin kirjastoon varattavaksi heti, kun bongasin sen sen kirjakaupasta. Ajatus autistisesta huonesiivoojasta keskellä murhamysteeriä kuulosti kiinnostavalta ja osittain se sitä olikin. 

Molly on huonesiivooja hienostohotellissa. Vaikka sitä ei suoraan kirjassa sanotakaan, on Mollyllä huomattavissa autistisia piirteitä. Hän ei pysty havainnoimaan kaikkia sosiaalisen kanssakäymisen vivahteita ja ulosanti on myös sen mukaista. Hän on myös kovin naiivi ja avulias, mikä saakin hänet melkoisiin ongelmiin.

Molly löytää hotellin kanta-asiakkaan kuolleena sängystä. Tästä alkaa purkautumaan vyyhti, jonka tiimellyksessä Molly itse joutuu murhasta epäillyksi. Hänen on selvitettävä, kuka murhan oikein teki. Hotellissa ei kaikki muukaan ole ihan sitä, miltä ne näyttävät.

Molly tuntuu aluksi kertojana kovin luotettavalta ja hän tuo esiin yksityiskohtia, joita muut eivät huomaisikaan. Kuitenkin, mitä pidemmälle tarina menee, sitä epäilyttävämmältä alkaa Molly luotettavuus tuntua myös lukijasta. Toisaalta tätä ei ole viety mielestäni riittävän pitkälle. Olisin kaivannut suurempaa kontrastia tapahtumien ja kertojan äänen välille. Paikoin lukijan on liian helppo päätellä, mitä oikeasti tapahtuu, vaikka Molly kertookin tarinaa eri vivahteilla.

Kirja on kuitenkin ihan kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Se ei kuitenkaan vienyt minua mukanaan niin kuin olisi toivonut. Yritin kovasti innostua ja kiskautua tarinan mukaan, mutta en kyennyt. Ehkä syynä oli juuri tuo pieni, mutta kovin olennainen, ristiriita. 

Kaiken kaikkiaan kirja on ihan ok, ihan viihdyttävä, ihan hyvin kirjoitettu. Kuitenkin sitä haluaisi hullaantua ja jäädä pohtimaan kirjaa jälkeenpäin. Tätä teosta on verrattu aiemmin lukemaani Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää -teokseen, josta pidin kovasti. Tästä en niin paljon. Jos pitäisi suositella toista, suosittelisin ilman muuta Honeymanin teosta.

Vaihtelua tämäkin teos kuitenkin toi genreen.

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Taylor Jenkins Reid: Daisy Jones & The Six

Olen nähnyt tämän kirjan monessa paikkaa, monta kertaa, mutta jokin sai minut aina jättämään sen hyllyyn. Jokin takakannessa ei saanut tarttumaan ja lukemaan. Sitten näin Instagrammissa erään seuraamani näyttelijän postauksen ja tulkitsin hänen esiintyvän kirjasta tehtävässä tv-sarjassa ja sehän sitten herätti lukemaan. Onneksi herätti.

Olen lukenut muutamia muusikoiden elämänkertoja, mutta täytyy myöntää, ne eivät ole lempigenreäni, kuten eivät elämänkerrat muutoinkaan. En ole loppujen lopuksi niin utelias muiden ihmisten elämästä, että jaksaisin tai kiinnostuisin lukemaan taruakin ihmeellisempiä sattumuksia. Ennemmin hullaannun jonkun mielikuvituksesta. Tätä kirjaa lukiessani hullaannuin juuri tästä. Kirja on raikas ja uskottava tarina 1970-luvun bändistä, jota ei oikeasti ollut koskaan olemassa, mutta joka herää eloon kirjan sivuilla. 

Ensin on bändi, sitten tulee Daisy Jones ja nostaa yhtyeen maailmansuosioon, kunnes kaikki romahtaa hetkessä. Se on kirjan idea. Kirja on kirjoitettu kuin se olisi yksi suuri haastattelu. Kukin asianosainen kertoo oman näkökulmansa tapahtumiin. Ja täytyy myöntää, se toimii. Kirjailija osaa tuoda "haastattelupätkien" kautta esiin tarinan ja kaikki tunnelmat erinomaisesti. Teos on kokonaisuus, joka kertoo tarinan monen henkilön näkökulmasta samanaikaisesti olematta kuitenkaan sekava tai epäselvä. 

Oikeassa elämässä 1970-luvun musiikki ei ole suuressa roolissa omassa soittolistassani. Muutamia bändejä olen fanittanut pitkään tuolta ajanjaksolta, mutta muutoin aikakausi on minulle varhaislapsuuden aikaa, joten mitään jalostuneita muistikuvia siitä ei ole. En osaa sanoa, kuinka autenttinen aikakauden kuvaus on, mutta itse ainakin uskoin kaiken tapahtuvan tuolloin, ainakin osittain. Joitain asioita en ihan ostanut. 

Vähän erilainen luettava, virkistävä tavallaan. Vaikka turautin muutaman kyyneleen kirjan lopussa, päällimmäinen tunne nyt kirjan loputtua, on kuitenkin hienoinen pettymys. Vaikka matka oli hieno ja kiinnostava, matkanpää ei ollut ihan sitä, mitä ajattelin. 


keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Richard Osman: Mies joka kuoli kahdesti

Pidin kovasti ensitapaamisestani Torstain murhakerhon kanssa, joten kun huomasin jatko-osan, laitoin sen heti varaukseen kirjastoon. Oletettavasti kirjoja oli hankittu monta, joten odotusaika ei ollut kovinkaan pitkä. Itse kirjan luin nopeasti nykyiseen lukutahtiini verrattuna.  

Torstain murhakerhoa kohtaa järkytys Ibrahim ryöstetään ja hakataan kadulla. Samoihin aikoihin Elizabethin entinen mies, MI6:n vakooja, ottaa häneen yhteyttä. Pian mies löytyy kuolleena jättäen jälkeensä salaperäisen viestin varastettujen timanttien olinpaikasta. Tässä kaksi päätutkintahaaraa tälle teokselle. Murhakerho lähtee selvittämään molempia tapauksia omaperäisellä tyylillään.

Taas teos, jonka juonesta ei ole hyvä kertoa kovinkaan paljon, jotta lukijalle säilyy jännitys. Jännitystä Osman osaa rakentaa teknisillä keinoilla ja toki tarinan kauttakin. Toisaalta nautin lyhyistä leikkauksista, kappaleista, jotka loppuvat cliffhangeriin. Etkä pysty vastustamaan kiusausta, vaan luet vielä pari kappaletta ja vielä pari. Toisaalta se on ärsyttävää ja hieman tylsääkin pidemmän päälle. 

Tässäkin, kuten edellisessä teoksessa, kertojan ääni vaihtelee. Se luo kiinnostavuutta, mutta taas toisaalta ärsyttää. Ehkä keino on jo liian käytetty dekkareissa ja jännäreissä, vaikka se toimiikin, ei se tarkoita, että sitä pitäisi käyttää kaikissa teoksissa. Ja kuitenkin lankean ansaan joka kerta. 

Kuten sanoin luin kirjan nopeasti juuri rakenteesta ja koukuttavuudesta johtuen. Pidin siitä. Pidin kovasti. Se oli hyväntuulen dekkari, jonka hahmot ovat rakastettavia ja omaperäisiä. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on ongelmia ja ilonaiheita, kuten meillä muillakin. Ehkä ainut hahmo, joka ei tuntunut uskottavalta oli Ronin lapsenlapsi, joka ei täysin vaikuttanut ikäiseltään tai sitten en vain tunne nykyajan 6-vuotiaita. 

Suosittelen lämpimästi. Erinomaista viihdettä.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Uusi Sinisalo on aina merkittävä tapahtuma. Tosin edellisen lukukokemuksen jälkeen lähestyin teosta hieman pelonsekaisesti. Onneksi tällä kertaa kirja oli juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan. Ei tosin ihan parhaita Sinisalon teoksia, mutta oikein hyvä lukukokemus.

Kirja alkaa lähes waltarimaisella kuvauksella Joonan matkasta Assyriaan. Joona oli kauppias, joka joutui hienoisen pulaan. Joonan hallintaan tuli erinäisten tapahtumien kautta mystinen ukkoshuilu, jonka avulla hän pystyi pelastautumaan mm. laivalliselta vihamielisiä merimiehiä. 

Kelataan eteenpäin pari tuhatta vuotta ja tavataan Leena, meteorologi, joka irtisanotaan. Leena on löytänyt fulguriitin eli siis ukkoshuilun matkaltaan Espanjasta. Leenan lapsi Leia sattuu puhaltamaan huiluun ja nousee ukkosmyrsky. Vanha kansantaru tuntuu alkavan elää. Leenan työkokeilupaikan kaikki toiminta ei kestä päivänvaloa, mutta minkäs teet, kun meteorologeille ei ole työpaikkoja ruuhkaksi asti. Myös entinen miesystävä käyttäytyy oudosti. Mukana on venäläinen parapsykologialaitos ja muitakin epäilyttäviä tyyppejä.

Jotenkin tämän kirjan juonesta on vaikea kertoa selkeästi. Se ei tarkoita, että kirja itsessään ei olisi selkeä, mutta jotta ei paljastaisi liikaa, ei kannata sanoa myöskään liikaa. Toisaalta juoni on hyvin kiehtova ja vaikka siinä on monta lonkeroa, se pysyy hyvin kirjailijan hallussa. Tai sitten voi olla kyse vain siitä, että en osaa tiivistää juonta lyhyeksi ja selkeäksi. 

Kuten jo totesin pidin kirjasta. Ei se lempisinisalojeni tasolle yllä, mutta tulee sarjassa oikein hyvä. Edelleen pidän tavasta yhdistää kansanperinnettä, fantasiaa ja reaalimaailman ongelmia yhteen. Yllättäen työpaikkakokeilu kuulostaa jännittävältä. 

Koska olen melko niuho tiettyjen asioiden suhteen, kävin tietenkin tarkistamassa fulguriitin ja kyllä se tunnetaan suomalaisessa kansanperinteessä. Jälleen kävi niin, että tarinan lisäksi, opin uutta. 

Tässä teoksessa maagiset osuudet olivat suhteellisen pieniä eli teos sopii hyvin niille, joille maaginen realismi ei ole ehkä se omin genre tai jotka haluavat tutustua pienin annoksi. Itselleni maagisuutta olisi voinut olla enemmän ja se olisi voinut olla maagisempaakin. Kuitenkin aina yhtä ihanaa lukea hyvää kirjaa.

perjantai 18. maaliskuuta 2022

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Vaihdoin tuossa jokin aika sitten työpaikkaa. Uudessa työpaikassani on lukupiiri, joka kokoontuu noin kerran kuukaudessa Teamsissa. Suunnattomalla innolla ilmoittauduin mukaan. Tämä teos oli toinen lukupiiriin lukemani. Ensimmäisestä en ole blogannut, enkä taida, sillä luin sen kovin hutiloiden ja huonosti. 

Lukupiiri laittaa lukemaan kirjoja, joita en lukisi normaalisti. Joita en edes vilkaisisi toista kertaa. Tämä on juuri sellainen kirja. Vaikka novelleista pidänkin, ei yhdysvaltalainen novellisti herätä minussa mitään suuria tunteita. Ei myöskään se, että on postuumisti tullut hyvinkin suosituksi. Suosio ei ole oikeastaan koskaan ollut minulle kirjojen lukemisen syy, ehkä jopa päinvastoin. Taistelu auktoriteetteja, tässä tapauksessa suurta massaa, vastaan saa minut usein jättämään ns. suositut teoksen väliin. Toki poikkeuksia on, mutta tällöin olen vahingossa tullut lukeneeksi suositun teoksen. En siis lue lehtien suosituksia tai eniten myytyjen kirjojen listoja, vaan jokin tunne usein ohjaa minut lukemieni kirjojen pariin.

No, nyt siis luin kirjan, jota en olisi lukenut muuten. Osittain jopa pidin kirjasta. Pidin sen tarinoiden rosoisuudesta ja elämänmakuisuudesta. Ne olivat kuin otteita ei niin kiiltävästä Hollywood-filmistä 1950- ja 1960-luvuilta. Niiltä kaduilta, jonne kamerat eivät yllä tai niistä huoneista, joihin filmiryhmän puhe kuuluu epämääräisenä sorinana.

Lucia Berlin oli alkoholisti, yksinhuoltaja ja teki töitä monenlaisissa paikoissa. Hän myös asui useassa paikassa ja useassa maassakin sekä nuorena että aikuisena. Tarinat sijoittuvat vuoroin Yhdysvaltoihin, vuosoin Etelä-Amerikkaan. Se voivat olla alkoholinhuurteisia tai tarinoita nuoruudesta. Välillä ollaan ensiapupoliklinikalla, välillä koulussa. Ne ovat kuvauksia, joissa maistuu meksikolainen ruoka, tequila, jättäen jälkimauksi hienoisen oksennuksen karvaan kalkin. Osasta pidin kovin, osasta en niinkään. 

Kaikissa tarinoissa hienointa on kuitenkin kuvaus. Se on hienovaraista, mutta kuitenkin niin tarkkaa, että pesuaineen tuoksu tunkeutuu sieraimiin. Miljöökuvaukset ja yhtä lailla ihmiskuvaukset ovat tarkkanäköisiä. Voi lähes kuvitella kirjailijan havainnoimassa ympäristöään imien samalla sisäänsä kaikki tuoksut, äänet ja tunnelmat. Todella tarkkanäköisiä.

En todennäköisesti halua lukea enää toista Berlinin novellikokoelmaa, mutta tämä teos oli oikein miellyttävä kokemus joka tapauksessa. Se muistutti taas, että kirjoitusten ei tarvitse olla hienoja tai niissä ei tarvitse olla mielikuvituksellista, vaan arkiset asiat ja tapahtumat voi tuoda esiin aivan yhtä kiinnostavasti. Se myös muistutti minua, että novelleja on tosi kiva lukea.

tiistai 8. maaliskuuta 2022

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Usein kirjastossa tai oikeastaan aina, katselen palautettujen hyllyä. Mitä muut ovat lukeneet? Siitä hyllystä olen löytänyt useita teoksia, jotka eivät todennäköisesti olisi lähteneet mukaan tai joita en olisi edes huomioinut ilman sitä hyllyä. Tämä teos on yksi niistä kirjoista.

Saattaa olla, että jostain joskus olen kirjan bongannut, mutta sen kansi, takakansi ja nimi ovat vähän mitäänsanomattomia, joten en ole siihen tarttunut. Enkä nytkään muista, miksi sen kirjastokassiini sujautin. 

Dannie on suunnitellut elämänsä tarkkaan. Hänellä on hieno ura lakimiehenä. Hän on mennyt kihloihin poikaystävänsä kanssa, joka tuntuu unelmien täyttymykseltä. Sitten eräänä iltana hän torkahtaa ja näkee unessa itsensä viiden vuoden kuluttua. Mikään ei olekaan niin kuin hän on suunnitellut eikä hänen vieressään ole edes poikaystävä David. Uni ei jätä Dannieta rauhaan ja sitten hän törmää mieheen unessaan. Mies on hänen parhaan ystävänsä poikaystävä.

Vähän hömpältä vaikuttaa juoni. Nojoo, sitä se onkin. Kirjassa on kuitenkin paljon myös muuta. Se ei ole pelkkää höttöä ja suutelua, vaan tarina ystävyydestä. Enemmän kuin romantiikkaa se on tarina kahdesta lapsuudenystävästä, jotka joutuvat uuden eteen. Täytyy taas myöntää, että tuon kaltainen juonipaljastus kirjan takakannessa olisi jättänyt kirjan hyllyyn. Onneksi sitä ei kerrottu. 

Kirja on hyvin kirjoitettu. Tarina on hyvä. Henkilöt ovat uskottavia. Siinä on iloa ja surua. Itse vollotin kirjan lopussa hyvinkin vuolaasti. Toisaalta vaihdevuosien partaalla kyyneleet tulvahtavat silmiin hyvinkin helposti. Pidin kirjasta joka tapauksessa. Se ei ollut ennalta-arvattava, vaan käänteitä riitti viimeisille sivuille saakka.

Kaunis tarina, suosittelen.