Danielle Steele: Kotimatka

Ystäväni suositteli tätä kirjaa, joten pakkohan se oli lukea. Koko lukemisen ajan ajattelin, että hitsit, että tuntuu tutulta. Onkohan tästä tehty elokuva tai sarja, ei ollut. Sitten kirjatessani teosta Goodreadsiin huomasin, että olinkin lukenut tämän blogitauon aikana vuonna 2016. Ei ihme, että tuntui tutulta, toisaalta ei ihme, etten muistanut teosta.

Kirja on paikoin todella ahdistava, paikoin todella kömpelö ja ylipäätään melko jähmettynyt tiettyihin sukupuolirooleihin ja stereotypioihin. Sen viesti on kuitenkin tärkeä.

Gabriellen äiti hakkaa tyttöä, kun tämä on pieni. Kyse ei ole pienistä läimäytyksistä vaan todellisesta pahoinpitelystä. Kun Gabrielle on 10 vuotias, äiti jättää tämän nunnaluostariin. Siellä Gabrielle kokee ensimmäisen kerran rakkautta. Gabrielle aikuistuu luostarissa ja päättää jo ruveta nunnaksi, kunnes hän tapaa nuoren papin. Elämä ei tuo Gabriellelle eteen mitään helppoja rasteja, mutta onko hän niin vahva kuin kaikki hänen väittävät olevan.

On tärkeää puhua lasten kokemasta pahoinpitelystä sekä fyysisestä että psyykkisestä. Kirjassa sitä kuvataan paikoin todella ahdistavasti. On tärkeää puuttua yhteiskunnan epäkohtiin, ei saa kääntää katsetta muualle, kun näkee pahaa tapahtuvan. Se nyt ehkä se sanoma.

Olin antanut tälle 2 tähteä vuonna 2016, nyt antaisin ehkä 3. Tavallaan pidin, tavallaan en. Saattaa olla, että käännös oli hieman kökkö, saattaa olla, että alkuperäinenkin on hieman kömpelöä tekstiä.

Ihan ok luettava, nyt yritän muistaa olla lukematta taas uudelleen 7 vuoden päästä.

Lars Kepler: Hämähäkki

Kuinka paljon tuskaa ja väkivaltaa voi yksi ihminen kestää? Sitä kysymystä kysyin itseltäni lukiessani tätä kirjaa. Sekä Saga että Joona ovat jo menettäneet niin paljon. Ovat koonneet itsensä palasista ja jälleen he ovat pahan äärellä. Jos et ole lukenut aiempia, niin pahoittelen hienoisista spoilauksista.

Jurek on nyt kuollut, mutta edelleen Saga ja Joona joutuvat taistelemaan tämän haamujen kanssa. Saga on hermoromahduksen jälkeen töissä yksityisetsivänä, Joona edelleen poliisissa. Ihmisiä Sagan lähipiiristä alkaa kuolla ja hän saa mystisiä paketteja, joissa on tinaukkoja. Hän on myös saanut postikortin, jossa kerrotaan luodeista, joista viimeinen on tarkoitettu Joonalle ja Saga on ainut, joka voi estää Joonan kuoleman. Kaikkea pahaa on siis jälleen liikkeellä. Kuka on mystinen hämähäkki ja mikä on hänen suhteensa Jurekiin.

Teki oikeasti pahaa Joonan ja Sagan puolesta. Jotenkin ei yksi ihminen pysty kantamaan niin paljon tuskaa. Se tekee ehkä kirjan päähenkilöistä epäuskottavia. Toisaalta nämä kärsivät ja yrittävät nousta pimeästä takaisin valoon. Valoa ei vain tunnu näkyvän mistään raosta. 

Jälleen kyllä pidin kirjasta. Langat pysyivät kirjoittajien hallussa. Leikkaukset olivat lyhyitä ja jännitys säilyi. Loppuratkaisu oli jopa hieman yllättävä, mikä oli positiivinen yllätys itselle. On aina kivaa, kun kirjoittajat saavat edes vähän jallitettua lukijaa ja vielä siten, että jallitus on uskottava niin kuin tässä.

Päätin hamstrata tämän sarjan hyllyyni turvapuskuriksi maailman pahuuden väliin. Sinne ne sopivat Harry Holen viereen.

Richard Osman: Hutiluoti

On ollut lukeminen tahmeeta koko helmikuun ajan tai oikeastaan se alkoi jo tammikuussa. Toisaalta hyvin ymmärrettävää, kun on ollut liiaksi töitä ja vapaa-aikaa ei lähes yhtään, mutta kuitenkin olisin toivonut, että olisin saanut luettua enemmän. Mutta sentään yksi kirja.

Kirja on jatkoa Torstain murhakerho -sarjaan, jossa joukko ikäihmisten lähiössä asuvia ratkoo rikoksia. Perusjengiin kuuluvat Elisabeth (entinen MI5 tai MI6 -agentti), Ron (entinen urheilutähti), Ibrahim (psykologi) ja Joyce, jonka päiväkirjamerkinnöistä koostuu osa teoksesta. Olen pitänyt aiemmista teoksista todella paljon, mutta jotenkin tällä kertaa en innostunut niin paljon kuin aiemmin.

Tällä kertaa kerho lähtee ratkomaan yli 10 vuotta sitten tapahtunutta nuoren toimittajanaisen kuolemaa. Oliko kyseessä murha vai mikä, se on lähtökohtana. Selvittelyn ohella Elisabeth joutuu valitsemaan palkkatappamisen ja Joycen hengen välillä. Mukaan sekaantuu entinen KGB-agentti Viktor sekä jo edellisessä kirjassa vankilaan laitettu huumediileri. Selvittely vie joukon television ajankohtaisohjelmaan ja sitä kautta tv-maailmaan. Jotenkin tuntui, että tällä kertaa oli liian monta langanpäätä, liian monta uutta suhdetta ja muuta epäselvyyttä, joita piti muistaa seurata. Tästä seurasi, että mitään ei oikeastaan käsitelty syvällisesti. Sillisalaatti sanoisin. 

Toki hahmot oliva edelleen mukavia ja kiehtovia, mutta jokin aiempien teosten fiiliksestä jäi puuttumaan. Tavallaan ymmärrän sen, koska henkilöitä pitää kehittää, pitää tuoda uusia, mutta ehkä sen olisi voinut tehdä pienemmässä mittakaavassa.

Ei kirja huono ollut, mutta rima oli jo mielessä kovin korkealla, joten hienoinen pettymys se oli. Suosittelen sarjaa ja suosittelen myös lukemaan järjestyksessä.

Sally Thorne: Toinen ensivaikutelma

Edellisestä Thornesta innostuneena varailin kirjastosta kaikki hänen kirjansa. Tartuin tähän vielä edellisen kirjan hekumat mielessäni. Huoh... haaveeksi jäi hekumat. Tämä teos on kovin kiltti ja hattarainen. Eikä edes uskottava (ihan kuin höttöiset romantiikkakirjat sellaisia yleensä olisivat).

Ruthie on työskennellyt senioritalokylässä useita vuosia ja kangistunut omiin kaavoihinsa. Sitten paikalle ilmestyy omistajan tatuoitu poika moottoripyörällään ja Ruthien maailma muuttuu. Siinä juoni ja arvaattekin kenties miten käy ja kyllä näin juuri; onnellinen loppu, Ruthie ymmärtää, että elämää on seniorikylän ulkopuolella ja paha poika ymmärtää, että ei olekaan niin paha poika.

Olihan kirja ihan hauska ja hymähdin monta kertaa. Olihan sitä ihan kiva lukea. Mutta olin kuitenkin pettynyt. Tarina oli niin hattarainen, että se alkoi ällöttää. Se oli liian sokeroitu. Mukana oli uskontoa ja kliseitä. Tatuoinnit eivät tee kenestäkään pahaa poikaa tai tyttöä, ei ainakaan nykymaailmassa. Ei myöskään moottoripyöräily. Henkilökuvaukset olivat siis kovin ohuita ja kliseisiä eli tylsiä. Ainoat oikeasti kiinnostavat henkilöt olivat sivuhenkilöt eli vanhukset. Heidän salaisuuksiinsa päästiin vasta aivan lopussa.

Yksi Thorne on vielä kirjaston varauksessa, annan sille vielä mahdollisuuden. Tai tiedänhän minä, että annan kaikille tästä eteenpäin ja ehkä petyn, ehkä (toivottavasti) en. 

Katsoin muutoin Hating game -elokuvan ja petyin suuresti, mikä ei taaskaan ole kenellekään yllätys. Harvoin elokuva yltää lähellekään kirjaa. Ihan kiva elokuva, jos ei ole lukenut kirjaa. Kirjan luettua ei ehkä niinkään.

Simona Ahrnstedt: Vielä vähän lisää

Näitä Ahrnstedtin kirjoja olen lukenut aiemminkin ja viihtynyt jokaisen parissa. Tällä kertaa päähenkilöt Stella ja Thor ovat aiemmista teoksista poiketen maalla. Thor on maanviljelijä ja Stella perii tämän maatilan naapurista purkukuntoisen talon. Stellan koko elämänsä on muuttunut kertaheitolla; poikaystävä on pettänyt, hän on menettänyt asuntonsa ja työpaikkansa samassa hälinässä. Niinpä hän päättää lähteä perimäänsä taloon aikomuksena myydä se ja lähteä New Yorkiin opiskelemaan vaatesuunnittelua. Käy kuitenkin niin, että naapurin Thor vie Stellan sydämen, mutta muuttuuko Stellan tulevaisuuden visio myös. 

Pidin kyllä kirjasta. Se oli vähän vähemmän kiltti kuin edellinen teos, jonka luin, mutta melko kesy kuitenkin. Toisaalta kirjan juoni ei nyt ollut mikään kovinkaan kummoinen ja muutamia lankoja kerittiin lopussa kokoon sotkeutumisen uhallakin. Stella oli tukholmalaiseksi yllättävän hyvin maallesopeutuva ja Thor maajussiksi omanlaisensa.

Pidin pikkukylän miljöökuvauksista ja maaseudun fiiliksestä. En pitänyt mutkien oikomisesta ja myös Thorin esineellistäminen oli pidemmän päälle vähän tylsää. Seksikohtaukset olivat ihan ok. Eivät nyt mitään superhekumallisia, mutta ihan kivoja, paikoin toki myötähäpeää synnyttäviä. 

Vähän erilaisempi Ahrnstedtin kirja, jossa ei ollut vain rikkaita ja vielä rikkaampia. Mukava lukea vähän oikeammista ihmisistä välillä.

Sally Thorne: Totista leikkiä

Yksi TikTok-suositus jälleen. Suurimman osan TikTok-suosituksista palautan tänään lukemattomina takaisin kirjastoon. Muutamaa yritin, mutta ei lähtenyt. Tämä teos sen sijaan oli oikein viihdyttävä. 

Kyseessä enemies-to-lovers -tyyppinen teos, joka on hyvin kesy, mutta hauska. Osittain sellainen, joita luen usein ja osittain taas ei sinnepäinkään. En yleensä pidä hauskoista kirjoista, mutta tämä oli sen verran hyväntuulinen, että kyllä pidin ja itse asiassa hämmästyttävän paljon.

Lucy on töissä kustantamossa ja samoin on hänen arkkivihollisensa Joshua. He työskentelevät eri johtajien apulaisina ja ilmapiiri on kireähkö. Kertoja Lucyn mielestä he pelaavat hating gamea päivittäin, johon sisältyy erilaisia osioita, kuten toisen tuijottelu. Yrityksessä tulee avoimeksi johtajan paikka, johon molemmat aikovat hakea. Samalla pelin laatu muuttuu ja vihasta tuleekin jotain ihan muuta. Onko Lucy edes tulkinnut peliä oikein.

Aloitan siitä, mistä en pitänyt ja se oli Joshuan esineellistäminen. Hänen lihaksistaan puhuttiin melkoisen monta kertaa kuolaavaan sävyyn ja muutaman kerran jälkeen se alkoi ärsyttää. Se olikin ainoita asioita, jotka ärsyttivät. Muutoin pidin kirjasta ja luin sen melko hotkaisten. Mukavaa, tyhjäpäistä viihdettä, joka sopii tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni erinomaisesti. Mitään syvällistä tuskin löytää, mutta ei aina ole tarviskaan.

Kirjasta on myös tehty elokuva, jonka saatan nielaista tänään iltapalaksi. Suosittelen romantiikan nälkään.