Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Minä, entinen novellien vieroksuja, suorastaan rakastin tätä kirjaa, kokoelmaa novelleja, jotka järkyttivät, naurattivat ja saivat pohtimaan maailmaa ja sen epätasa-arvoisuutta. Olen nyt lukenut kolme Verrosen kirjaa ja pitänyt kaikista aivan hurjasti. Tässä teoksessa oli muutama tarina, jotka olivat yksinkertaisuudessaan niin loistavia, että sanat eivät riitä kuvaamaan. Toisaalta siinä oli myös pari tarinaa, joita en olisi halunnut lukea loppuun, sillä ne järkyttivät, vaikka eivät kuvanneet kaikkea.

Osa tarinoista oli selkeästi sijoitettu Suomeen, näistä etenkin Kilianista kertovat lyhyt tarina oli koskettava. Osa tarinoista sijoittui mielessäni Etelä-Amerikan vuoristoon ja näistä etenkin viimeinen, muita pidempi Vanhat kuviot -niminen oli todella ahdistava. Sitä lukiessa koko maailman murhe laskeutui ylleni ja olo oli huono, eikä edes loppu saanut sitä muuttumaan. Sellainen maailma kuitenkin on, epäreilu. 

On jotenkin uskomattoman hienoa lukea lyhyttä, vaikka neljän sivun tarinaa, joka on kuitenkin kokonainen maailma. Se kertoo enemmän kuin jotkut kirjat kokonaisuudessaan. Kuinka oikeasti taitava kirjailijan on oltava pystyessään luomaan maailman hienovaraisesti, lyhyesti ja kuitenkin jotenkin niin täydellisesti.

Nyt novellilukupinoni on jälleen tyhjä. Olen aiemminkin saanut hienoja ehdotuksia luettavakseni, siksi kysynkin jälleen vinkkejä hyviin novelleihin. Genre voi olla mitä tahansa, en enää vieroksu mitään, sillä kaikki lukuennakkoluuloni ovat pikku hiljaa karisseet ja paikalle on tullut avoin mieli, joka kyllä välillä on ahdistavankin avoin, sillä mieli halajaa aina välillä takaisin vanhaan hyvään aikaan, jolloin lukulista koostui lähes vain jännityksestä, romantiikasta ja dekkareista. 

Yksinkertaisesti tämä kirja on siis aivan huikean hieno matka eri puolille Suomea ja maailmaa. Se on ahdista, mutta kuitenkin myös humoristinen, tosin ei usein samassa tarinassa.

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Jälleen yksi kirja aamupalanovelleja on saatu päätökseen. Nämä olivatkin varsin mainioita aamupalan pituisia novelleja, ehti lukea parikin aamussa, joskus kiireellä jopa kolme. 

Kuten otsikko kertoo, novellit kertovat palasia normaalista elämästä. Ne ovat kohtauksia metrossa, kadulla, hetken tapahtumia, joihin henkilöt pysähtyvät vain jatkaakseen matkaa. Niissä ei tavallaan ole alkua ja loppua, ne vain tapahtuvat kuin ohimennen ja elämä jatkuu. Osassa novelli on tarina tienhaarasta, johon henkilö on ajautunut, päätöksenteosta. Teksteissä ei ole yliluonnollisuutta, eivätkä ne kerro ihmeellisistä ihmisistä, vaan aivan tavallisista. On kuin pääsisi kurkistamaan jonkun elämään, aika hieno fiilis.

Tämä  oli toinen Verroseni ja pidin kovasti, vaikka mitään maagisuutta tai scifiä kirja ei sisältänytkään. Tarinat olivat niin luontevia ja uskottavia, että välillä oikein harmitti, kun ei tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi. Oli kuin olisin istunut kahvilassa ja katsonut ihmisiä  ympärilläni ja miettinyt heille tarinan tai päässyt hetkeksi elämään heidän elämäänsä.

Novelleista on taas pakko sanoa sen verran, että olen koukuttunut nähin juuri tuossa tilanteessa, jolloin aikaa lukemiseen on vähän, jos ollenkaan. Sanomalehden korvikkeena aamupalapöydässä. Kun aikaa on vain 10 minuuttia, mutta on pakonomainen tarve lukea jotain. Kun ei ihan oikeasti jaksa lukea, mutta jotain haluaisi kuitenkin lukaista. Seuraava novellikirjani lähtikin eilen kirjastosta mukaan, mutta se on sen verran paksu, että siitä riittää pidemmäksikin aikaa.

Seuraava Verronen on jo jonkin aikaa odotellut vuoroaan lukuvuoressa. Sopivalla fiiliksellä sekin varmaan löytää tiensä luettavaksi jossain vaiheessa.

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Valitsin kirjan scifi-haasteeseen umpimähkään kirjaston hyllystä. Tarina vaikutti takakannen perusteella ihan kivalta ja kirja oli sopivan paksuinen. Tällaiset hetket saattavat muuttaa aika paljon ajattelua ja tulevaisuuden toimia. Pistää oikein pohtimaan, onko mikään oikeasti sattumanvaraista.

Verronen on minulle, häpeän tunnustaa, aivan uusi tuttavuus, vaikka näin jälkikäteen selvitettynä hän onkin palkittu ja kiitetty kirjailija. Minulta asia on mennyt täysin ohi, mikä kuvastaa varmaankin aikaisempia lukutottumuksiani. Tämän kirjan luettuani hain jo seuraavan Verrosen odottamaan.

Tarina sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen, kyseessä on siis dystopia. Maailma on muuttunut. Ympäristö on tuhoutunut tai tuhoutumassa. Säteily on niin voimakasta, että ilman suojaa ei selviä. Yhteiskunta on totalitäärinen, jokainen on sirutettu ja saanut tietynlaisen statuksen. Yhteiskunnan ulkopuolella elää kuitenkin vielä siruttomia, joita metsästetään suruttomasti. Kuva maailmasta on melko ahdistava.

Kirja kertoo Tiksu P:stä, joka on läpikäynyt täydellisen muutoksen maksaakseen velkansa. Tiksu ajautuu erinäisten vaiheiden kautta kuumailmapallolentäjäksi. Hän työskentelee ensin ympäristöhörhöjen kanssa yrittäen selvittää sään manipulointia, mutta ajautuu sen jälkeen metsästämään siruttomia Etelä-Eurooppaan, joka on kuuma ja ahdistava paikka. Tiksu ei tunne, hän vain ajautuu.

On oikeastaan vaikea kuvata kirjaa lukukokemuksena. Luettuani tämän eilen illalla mietin sängyssä toista tuntia, mitä oikeastaan luin. Luinko matkakertomuksen, luinko kauhuskenaarion tulevaisuudesta, luinko pätkän ihmisen elämänkaaresta vai mitä. Päädyin lopputulokseen, että luin jotain näistä kaikista. Tiksu matkustaa halki Euroopan, samalla kuvataan ympäristön tuhoa ja ihmisten ahdinkoa, mutta myös ihmisyyden katoamista ja toisaalta sen löytymistä. Sanoisin siis, että hyvin moniulotteinen ja kiinnostava teos on kyseessä.

Kuten jo mainitsinkin, hain jo seuraavan Verrosen odottamaan ja kas, sekin on dystopia. Itse pidän dystopioiden lukemisesta, ainakin tähän astisissa on ollut jotain samaa, mutta kaikki ovat kuitenkin tyystin erilaisia.