lauantai 27. heinäkuuta 2019

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia - Startup-Suomen tarina

Kirjavalinta pelkästään kirjailijan vuoksi. Kyllä joo aihekin kiinnosti, mutta ei niinkään paljon. Startup on minulle lähinnä sanana tuttu tv:stä. Enemmän olen tekemisissä sellaisten yrittäjien kanssa, jotka perustavat yrityksensä oman elinkeinon vuoksi, ei tulevan exitin takia. Ajatusmaailma on siis täysin erilainen. Itse aikoinaan kauppakorkeakoulusta valmistuneena seuraan taloutta jonkin verran ihan jo viran puolestakin ja itseä aina ärsyttää asiat, joista en tiedä riittävästi. Sekin oli jälleen hyvä syy lukea tämä kirja.

Kirja on hauska tietokirja, joka ei tunnu tietokirjalta. Se on ajoittain jopa jännittävä, tosin ei jännäritavalla, vaan ihan omalla tavallaan. Luin kirjaa pitkälle luku kerrallaan, mutta pian jo huomasin lukevani vielä yhden luvun lisää. On mielenkiintoista päästä katsomaan tavallaan tuttuja tapahtumia ja yrityksiä julkisivun toiselta puolen. Kirjan keskiössä on Slush, jonka tiedän olevan Helsingissä vuosittain ja jonka tiedän olevan juuri sellainen tilaisuus, jossa itse ahdistuisin ja saisin ainakin viisi paniikkikohtausta. Useamman vuoden olen kuitenkin seurannut sitä sivusilmällä tai ainakin huomioinut sen olemassaolon ja kasvun ja sen kuinka arvostus on kasvanut. 

Startup-Suomi on aivan erilainen Suomi kuin mikä Suomi on vaikka täällä Satakunnassa, jossa kenties ollaan kateellisia ja salaa tyytyväisiä toisten pettymyksille ja epäonnistumisille. Startup-Suomessa on yhteisöllisyyttä. Täytyy valitettavasti myöntää, että vähän tuli sellainen herrakerho -fiilis kirjan perusteella tuosta yhteisöllisyydestä, mutta kun piirit ovat pienet, ei vaihtuvuuttakaan ehkä ole saavutettavissa, vielä. 

Kirja päättyy avoimeen haasteeseen ja kutsuun, ainakin omassa päässäni. Startup-Suomi on nyt tietyssä asemassa ja tilanteessa. Suomella on mainetta ja tiettyjä lupauksia on jo lunastettukin. On meidän tehtävä nyt luoda uusia malleja, uusia startuppeja, uusia yrityksiä, jotta tämäkin kirja saisi jatkoa, uuden kiehtovan juonteen.

Pidin kirjasta kovasti. Kuten totesin, se oli hauska, jännittävä ja kiinnostava. Mitä muuta voit kirjalta pyytää. Vimma-fanina tietenkin kirja oli kirjoitettu todella hyvin. Olen tietokirjojen satunnainen kuluttaja ja usein kaipaan faktoja. En ole kuitenkaan vuosilukujen ja päivämäärien ystävä, sillä niitä en ole koskaan oikein oppinut ulkoa, enkä aina jaksa ymmärtää miksi pitäisi. Tarina on tärkeämpi. Tässä kirjassa tarina oli keskiössä, kuvat olivat kiva yllätys ja lisä.

Arttu Tuominen: Verivelka

Olen ollut useammassa Arttu Tuomisen kirjajulkkarissa ja niin tässäkin. Hiljaa takarivissä, hienoinen innostunut puna kasvoilla, jonossa hakemaan nimmaria kirjaan, muutama kömpelö kohteliaisuus ja onnentunne tilanteen jälkeen sekä häpeä omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Kuinka hienoa olisikaan esittää muutama naseva kommentti tai edes sanoa jotain järkevää. No, fanityttö se on vanhakin tyttö.

Fanitan Arttua, fanitan niin paljon, että pelkäsin tämän kirjan lukemista. Pelkäsin sitä, koska kaikki olivat kehuneet ja koska pidin edellisistä todella paljon. Pelkäsin, että siirto isommalle kustantamolle olisi vienyt jotain pois. Aloitin kirjan kuitenkin heti julkkareiden jälkeen. Luin ensimmäisiä kymmeniä sivuja kylmä hiki niskassa. Oli tässä jotain runollisempaa, ei kai tuosta muodostu sellainen pysähtyvä kuvaus. Luin ja sitten lopetin. Lopetin, kun pelkäsin. 

Lähdimme muutaman kuukauden kuluttua julkkareista lomalle, pois Porista. Sieppasin ihan viimeiseksi Artun kirjan mukaan. Lomallakin väistelin kirjaa. Luin muutamat Barbara Cartlandit, aloitin yhtä toistakin, kunnes päätin, että nyt on aika. Aloitin alusta ja luin. Runolliset kuvaukset muuttuivat vain kauniiksi ja pelko jonkun muuttumisesta lientyi. Onneksi. Luin kirjan muutamassa päivässä, se häiritsi ajatuksiani koko lukemisen ajan ja nyt luettuani sen, häiritsee se vielä enemmän.

Luin kirjaa dekkarina, sillä niitä olin tottunut Artulta lukemaan, mutta olisihan itsekin pitänyt ymmärtää, että vaikka kirja on pinnalta dekkari, on se pohjalta jotain ihan muuta. Pinnalla ratkaistaan rikossa, pohjalla käsitellään ihmissuhteita, palataan menneisyyteen, pohditaan syitä syviä. On tapahtunut murha, tässä ihan lähellä meitä Ahlaisissa. Ahlaisten rantatietä ajaessamme lomalta kotiin, aina käytämme Muumipapan sanoja: "Meri, se on tullut takaisin." Se on tieto itselle, että koti on lähellä.

Nyt kuitenkin Ahlaisissa on tapahtunut murha, joka vaikuttaa hyvin selkeältä. Juoppoporukka, yksi selkeä murhaaja. Murha onkin selvää kauraa, eikä kirjan juju ole sen selvittäminen, vaan kaikki se, mikä johti murhaan tietoisesti tai tiedostamatta. Ja siitä, mitä kaikkea olet valmis tekemään ystävyyden ja sen nimissä annettujen lupausten vuoksi.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja Jarin ja Antin lisäksi. Heidän oma historiansa ja arpensa antavat uuden perspektiivin kirjan tapahtumille. Toisaalta he jäävät vähän roikkumaan, ovat sivullisia tässä kaikessa. Sellaisia heidän tässä kirjassa kuuluukin olla, sillä kirja on tarina kahden pojan ystävyydestä.

Olen lukenut, että kirja liikutti, sekin kavahdutti minua. Artun kirjoissa kuuluu olla väkivaltaa ja rosoisuutta, siellä kuuluu olla tuttuja paikkoja, joissa on synkkiä varjoja ja siellä kuuluu olla ainakin yksi maininta Harjavallan pahamaineisuudesta. Kirja liikutti minua, myönnän, mutta siinä oli myös kaikkea muuta, mitä olin halunnutkin. Löytyi tuttuja paikkoja, reittejä, joita olin itsekin kulkenut. Oli maininta Harjavallasta, oli silmitöntä väkivaltaa ja etenkin oli porilaista rosoisuutta. 

Tämä kirja pitää lukea rauhassa ja nauttia siitä. Ymmärtää sen monikerroksellisuus. Ymmärtää, mitä X tarkoittaa. Itse kaipaan omia kirjeitäni nuoremmalta itseltäni, kaipaan ystävyyttä, joka on muuttunut lapsuuden ehdottomuudesta toisen huomioonottavaksi arvostukseksi. Kirjan ystävyys on ehdotonta, muuttumatonta. Se on X.