Miika Nousiainen: Metsäjätti

Luin tämän, koska kirja ja kirjoittaja on ollut julkisuudessa. Hänen julkisuusimagonsa myös kiinnostaa minua. Tartuin siis kirjaan ihan ulkokirjallisista syistä. Kirja oli ainakin itselleni kuitenkin ahmimiskamaa, vaikka aiheeltaan ei ole sellaista tyypillistä kyseiseen kategoriaan kuuluvaa.

Kirja kertoo Pasista, ekonomista, joka on kotoisin pieneltä tehdaspaikkakunnalta. Hän saa tehtäväkseen mennä kotikaupunkiinsa johtamaan tehtaan YT-neuvotteluita. Siinä samalla Pasi kohtaa nuoruutensa maisemat ja ystävät. Kirjassa ystävistä pääosaan nousee Janne, joka on juuttunut vanhaan elämäänsä.

Pystyin samaistumaan kirjaan aivan täysin. Kirja kuvasi oman elämäni ajanjaksoja, se kuvasi lempimusiikkiani ja kuin kuorrutuksena olen vielä kaiken lisäksi ekonomi. Kaikki kirjassa oli tuttua, tunteet, tapahtumat, fiilis. Lukiessa oli välillä ihan surrealistinen olo, esimerkiksi Manowarin diggaus oli kuvattu niin samoin tuntein kuin itsekin koin, samoin Metallica, Tsernobyl. Toisaalta ekonomin työn ongelmallisuus oli myös hyvin kuvattu. Markkinatalous ja sen asettamat haasteet omalle moraalille ovat oikeasti todellinen ongelma. Tätä ristiriitää oli kuvattu hyvin Pasin näkökulmasta, joka joutui kamppailemaan oman moraalinsa, työpaikkansa ja vielä oman historiansa kanssa. Ei ole helppoa ei.

Olin oikeastaan melko hämmästynyt kirjasta, olin myös hämmästynyt siitä, kuinka paljon pidin kirjasta. Hämmästynyt olin myös omasta ennakkoluulostani kirjaa kohtaan. Aiemmin jätin kotimaiset kirjat lähes lukematta lukuunottamatta Lehtolaista ja Utriota, mutta nyt olen tajunnut viimein sen, kuinka paljon annettavaa voi olla kirjalla, jonka kirjoittajalla on kulttuurisesti ja myös ajallisestikin samanlainen tausta kuin itsellä. Kaikesta tuntuu saavan irti paljon enemmän. Suomessa kirjoitetaan lisäksi aivan loistavaa kirjallisuutta.

Suosittelen tätä kaikille, etenkin niille 70-luvulla syntyneille, jotka diggaavat Manowaria, Metallicaa ja Maidenia.

Margaret McPhee: Nainen rannalla

Harlekiinissa oli ale ja ostin kasan hömpänpömppää luettavaksi, kun siltä tuntuu ja nyt tuntui.

McPheeltä en olekaan lukenut mitään aiemmin, eikä tämä kirja nyt ihan kauheasti vakuuttanut, vaikka ihan sellainen mukava luettava oli.

Mies löytää tajuttoman naisen rannalta. Naisella on synkkä menneisyys, jonka tämä haluaa salata. Mies rakastuu, nainen rakastuu, tapahtuu kauheita ja loppu hyvin. Siinä tarinan juoni.

Kuten edellisestä syvällisestä kuvauksesta voi päätellä, kirja ei sisällä juuri minkäänlaisia yllätyksiä. Ehkä yllättävin seikka kirjassa on, että sankaritar on iältään "jo" 27 vuotta. Yleensähän näissä sankarittaret ovat viattomia neitseitä, jotka ovat iältään maksimissaan 21. Näin ei siis tässä kirjassa.

Muutoin sanoisin, että kyllähän tämän luki, mutta ei ahmimalla, jos se on jokin määrite kirjan hyvyydelle.

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä (äänikirja)

Pitää muistaa, että en lainaa enää äänikirjoina kirjoja, jotka saattavat itkettää. Ei ole kovin mukavaa ulvoa täysillä autoa ajaessa.

Kirjan luki Esko Salminen tai tässä tapauksessa lukeminen on väärä termi. Esko Salminen näytteli, eläytyi kirjaan. Täytyy myöntää, että kuuntelukokemus oli aivan huikean hieno. Juuri tähän kirjaan sopi näyttely, jokaisen henkilön äänen muuttaminen.

Sitten itse kirjaan. Olen lukenut Steinbeckia aikoinani, en kyllä vähään aikaan, mutta nuorempana luin montakin hänen kirjaansa ja pidin. Tätä en ole kuitenkaan lukenut enkä myöskään nähnyt elokuvaa. Tarinassa kuvaillaan ystävyyttä, yksinäisyyttä eri tasoilla. Kirjan päähenkilöt ovat George ja Lennie. Lennie on lapsen tasolla oleva suuri mies, jonka pitää hellimisestä. Hän hellii eläimiä ja vähän muitakin. George on hänen toverinsa. Älykäs, pieni ja syvästi huolissaan Lenniestä. Nämä kaksi siirtotyöläistä kulkevat tilalta toiselle hanttitöitä tehden.

Kuten jo totesin, kirja on ystävyyden kuvaus. Se on myös kuvaus uskollisuudesta, joka jatkuu myös ajan toiselle puolen. Se on kuvaus itsekkyydestä ja toisten ajattelemisesta. Se on hyvin kaunis, mutta myös rujo. Maisemakuvaukset ovat huikean hienoja. Tunnelmia kuvataan niin hienovaraisesti, että tuntuu kuin olisi itse tilanteessa mukana.

Taidan kaivaa Eedenistä itään kirjahyllystäni lukupinoon. Sen verran taas Steinbeck sai miettimään ja nauttimaan.

Becca Fitzpatrick: Riitasointu

Ah, olen koukussa ja kovasti.

Samankaltaisuudet Twilightin kanssa pulpahtivat pintaan. Kuten Uusikuussa, tässäkin on pääpari tavallaan erossa kirjan aikana. Tyttäreni sanoi vihanneensa kirjan lukemista juuri tuosta syystä. Itseäni asia ei ihan kauheasti ärsyttänyt, vaan tavallaan tuollainen suotaminan ja huopaaminen on ihan ok tämän tyyppisissä kirjoissa.

Patchista tuli ensimmäisen kirjan lopussa Noran suojelusenkeli ja sellaisena hän aloittaa tässäkin kirjassa. Joku kuitenkin lyö heidän välilleen kitkaa ja pian Nora ja Patch ovat riidoissa, kuitenkin niin rakastuneita toisiinsa. Ah...

Kirja noudattelee tavallaan tyypillistä romanttista kirjallisuutta epäuskoineen, salaisuuksineen ja muine perusromantiikan palikoin. Se on sekä hyvä että huono asia. Hyvä, koska tuttu tekee lukemisesta helpompaa. Huono, koska jotain uutta olisi aina kiva lukea. Ei se kuitenkaan minua pahemmin häirinnyt. Olen siis koukussa. Onneksi tyttäreni kirjahyllystä löytyi jo kolmaskin osa englanniksi ja kirjailijan kotisivuilta bongasin, että viimeinen osa ilmestyy syksyllä. Odotus ei siis veny vuosiin, mikä on hyvä.

Nyt kuitenkin seuraavan osan kimppuun.

Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli

Pakkohan tämä oli viimein lukea, kun vanhempi tyttäreni on hehkuttanut ja useassa blogissa arvosteltu. Kirjastossa sattui vielä olemaan kaksi ensimmäistä osaa hyllyssä, joten kaikki tähdet olivat kohdallaan.

Kuten nimestäkin voi päätellä, kirja kertoo langenneesta enkelistä. Tosin tämä selviää vasta kirjan puolivälin jälkeen, mutta nimen perusteella asian on voinut päätellä jo aiemmin. Patch on langennut enkeli, Nora ihminen. Patch tulee Noran elämään yllättäen ja asiat johtavat toiseen ja he rakastuvat.

Koin suurta yhtäläisyyttä Houkutukseen. Tarinan juonesta siis, tosin vastaavia juonia taitaa olla maailma pullollaan, mutta yhtäläisyyttä ei voinut olla huomaamatta ihan biologian partnereista lähtien. Sinänsä se ei haitannut lainkaan, kunhan vain tuli jossain vaiheessa mieleeni.

Onhan tämä kirja ihan koukuttava ja toinen osa on jo luvun alla, mutta ei tämä nyt mitään suurta ihmeellisyyttä tuonut tullessaan, mutta onko tarpeenkaan. Kirja on hyvä, kun sen lukee mielellään, jopa ahmien. On ihan sama, mitä siitä muutoin voi sanoa.

Seuraavaa tosiaan pukkaa ja onnksi meiltä löytyy kolmaskin osa, tosin englanniksi tyttären hyllystä.

Leif G W Persson: Putoaa vapaasti kuin unessa (äänikirja)

Ensimmäinen äänikirjani, jonka jaksoin kuunnella loppuun, vaikka levyjä olikin 20 pituutta reilusti yli 20 tuntia. Ensimmäinen, jota yritin oli Bo Carpelanin teoksen ääniversion, mutta siinä sekä lukija että teksti ottivat niin pahasti hanttiin, että en yksinkertaisesti kyennyt kuuntelemaan kyseistä teosta kovinkaan pitkään. Tämä oli täysin päinvastainen kokemus. Päätin aloittaa äänikirjojen kuuntelun työmatkallani, joka kestää reilut puoli tuntia suuntaansa. Matka ei ajallisesti ole mikään mahdoton ja hyvän kirjan parissa se menee kuin hujauksessa.

Kirjan lukijana toimi Jussi Lampi, joka suoriutui tehtävästään aivan mainiosti. Kirja itsessään kertoo Olof Palmen murhan tutkinnasta. Tutkinnasta, joka aloitetaan yli 20 vuotta murhan jälkeen. Kirja voisi olla totta, mutta taruahan se on. Kuitenkin tuo totuuden mahdollisuus tekee kuuntelukokemuksesta todella kiehtovan. Matka loppui usein kesken ja oli pakko jäädä autoon odottamaan sopivaa väliä.

En usko, että olisin kyseistä kirjaa ikinä lainannut, minkä otinkin yhdeksi äänikirjojen valintakriteeriksikin. Hipelöin tänään kirjaa kirjastossa ja sehän oli mammutti. Äänikirjan kuuntelu työmatkoilla vei ihan reilusti aikaa, mutta se kiisi kuin siivillä. Kirjasta tulee mieleen elokuva JFK -avoin tapaus, jossa myös haetaan vaihtoehtoisia tutkimusreittejä.

Se, kuka murhaaja kirjan mukaan on, jääköön nyt salaisuudeksi, mutta sellainen siis paljastetaan. Suosittelen kaikille salaliittoteorioiden kannattajille. Äänikirjana voin suositella kaikille, vaikka ihan ensimmäiseksikin. Jussi Lampi on hyvä lukija, tosin vertailukohtaa ei ole kuin tuo epäonnistunut Bo Carpelan, jonka lukijaa en nyt muista, mutta Lampeen verrattuna hän oli kaamea. Seuraava äänikirja seurasikin jo kirjastosta, mutta sen pituus reilu 4 tuntia riittänee noin viikoksi.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Vaikea aloittaa tästä kirjasta. Kirjassa vaelletaan Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Se on tarina ihmisen vaikutuksesta ympäristöönsä. Ei suoraan sormella osoittaen, mutta hienovaraisesti vihjaten. Se kertoo siitä, kuinka ihminen haluaa valloittaa, haluaa olla kaiken yläpuolella. Se kertoo siitä, kuin pienet teot voivat vaikuttaa syvästi, ei vain ihmisiin vaan myös ympäristöön.

Tässä kirjassa ei ollut mitään maagista tai yliluonnollista, vaikka sitä odotin koko ajan, että nurkan takaa löytyisi. Kirja sisälsi kuitenkin jännitteitä ja jännitystä. Jännitteet päähenkilöiden välillä aiheuttavat ongelmia. Jännitystä, jonkin tuntemattoman läsnäolosta. Kirjassa on pätkiä Conradin Pimeyden sydämestä ja samankaltaista tiivistyvää jännitystä, kauhua voi myös tästä kirjasta löytää.

Sinisalo on minulle kyllä koko ajan yllättävä ja mielenkiintoa lisäävä kirjailija. Kuin sattumalta luin häneltä yhden teoksen ja olen nyt täysin koukuttunut. Tosin enää ei ole kuin kaksi lukematta, mutta kuitenkin. Jokainen lukemistani sinisaloista on ollut erilainen, vaikka niissä on ollut yhdistäviä tunnelmia.

Tänään onkin kirjastopäivä, joten mitähän kivaa nyt jää mukaan.