Tuomas Mattila: Hammasratas (arvostelukappale)

Olen ollut virkamies, en tosin EU:ssa, mutta julkisella sektorilla. Tiedän, miltä tuntuu ahdistua töissä. Miltä tuntuu epäillä tai kyseenalaistaa työtään. Tiedän myös, miltä tuntuu jättää irtisanomisilmoitus. Tiedän sen keveyden tunteen, joka siitä syntyy.

Hammasratas

Eu-virkamies Joel Pääkkönen on vain kadonnut ja jättänyt jälkeen muistiinpanot, jotka on koottu tähän kirjaan. Näin kirjaa kuvataan. Näin kirja etenee. Ja täytyy myöntää, että pidin kovasti. Joel Pääkkösen mieli rakoilee kirjan kuluessa. Lukija pääsee kurkistamaan hänen jo täysin psykoottisiin ajatuksiin ja salaliittoteorioihin. Päivä päivältä merkinnät muuttuvat oudommiksi, harhaisemmiksi.

 

Kirjassa on aivan loistavia kielikuvia. Erinomaisia kuvauksia virkamiehen elämästä. Se on surullinen tarina nykyajan työelämästä ja sen paineista sekä virkakoneiston hammasrattaiden elämästä. Virkamiehet uurastavat tehden tärkeitä papereita ja päätöksiä, jotka toisaalla joutuvat suoraan roskakoriin ja unholaan. 

Olen kovin tyytyväinen, että tartuin kirjailijan tarjoukseen lukea kirja. En ehkä olisi sen luo muutoin löytänyt. Kirjan teema on minulle ehkä liian henkilökohtainen, haava edelleen liian avoin. Mutta nyt vähän kuin arvaamatta aloin lukea teosta, enkä ole katunut. Olen eheytynyt Joelin mukana, ainakin osittain, pystyn jo nauramaan asioille, jotka ennen olivat liian vaikeita. 

Kirja sai minut nauramaan, hymähtelemään, myhäilemään saman mielisenä. Se sai myös ajattelemaan omaa uraani virkamiehenä ja olemaan onnellinen, että ymmärsin hypätä pois rattaasta ennen kuin oli liian myöhäistä. Toivon, että Joel Pääkköselle mikään ei ollut liian myöhäistä. 

Kirja on myös kuvitettu. Kuvat luovat tekstin kanssa kiinnostavan kokonaisuuden. Kuin päiväkirjan kirjoittaja olisi myös piirrellyt ajatuksiaan paperille. Kuvat ovat hyvin osuvia ja tuovat tekstiin vielä oman leimansa. Pidin ajatuksesta kovasti.

Kirjailija kuvaili kirjaa Kafkamaiseksi ja sen kyllä allekirjoitan. Lukija on ajoittain hukassa, uskoako kertojaa vai ei. Onko tämän todellisuus oikeaa vai mielikuvitusta? Mikä onkaan totuus? Ja kuka oikein on Luis Mori?

Elokuvasta Nykyaika

Jo Nesbo: Veitsi (äänikirja ja e-kirja)

Uusin Harry Hole. Kirja osittain musersi minut täysin, toisaalta taas toi toivoa. Pidin siitä ja en pitänyt yhtään. Se oli yllättävä, mutta myös saman toistoa, vaikka olikin täysin päinvastainen. Olen siis hyvin sekavassa mielentilassa luettuani kirjan loppuun. 

Kirja on dramaattinen, en viitsi siitä kertoa ihan kauheasti, sillä se kannattaa lukea täysin avoimin mielin ja unohtaa kaikki, mitä olet tähän asti miettinyt Nesbon kirjoittamisesta, toisaalta muistaa ne. Eli juuri, kun olet aivan varma siitä, kuka on syyllinen, sinulta vedetäänkin matto jalkojen alta. Tässä kirjassa kerta toisensa jälkeen niin, että täytyy myöntää, että hieman jo kyllästytti. Toisaalta ei voinut olla hämmästymättä, että näinkö tämä nyt meneekin. Lukijana kuvittelin jo päässeeni Harryn ohi ajatuskuviossa ja pidin häntä jopa hieman hitaana, kun sai tajuta, että eihän se nyt niin helposti mene.

Harrya kohtaa kirjan alussa suuri järkytys. Niin suuri, että lukija on myös murheenmurtama. Harry ei halua herätä ja siksi onkin humalassa suuren osan kirjasta. Humala sumentaa ajattelun, suru tekee siitä yksisilmäisen. Kertoo taas, kuin inhimillinen hahmo Harry on. En halunnut, että näitä asioita olisi tapahtunut. En olisi halunnut nähdä Harrya näin surullisena. Kertoo myös taas siitä, kuinka hyvin rakennettu hahmo ja elämä on. Vihasin loppua, vihaan sitä edelleen. En olisi halunnut sen käyvän niin, en missään tapauksessa.

Kirja herätti siis tunteita, todella paljon tunteita. Piti pitää taukoa, ei pystynyt ahmimaan, sillä oikeasti ei halunnut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka oli pakahtua uteliaisuudesta. Kirjan loppu jättää liudan kysymyksiä. Se jättää paljon avoimeksi, mutta osaltaan tuntuu lopulta. En usko, että lopulliselta lopulta kuitenkaan. 

Nyt olen siis täysin ajantasalla Harryn suhteen. Luin kaikki Hole-kirjat ja nyt lukulistassani ammottaa suuri aukko. Pitää vain löytää joku toinen yhtä hyvä kaveri.

Ja Jukka Pitkänen <3, ihana lukija.

Johanna Sinisalo: Vieraat

Luin pitkästä aikaa ihan kirja kirjaa. Tällä kertaa kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan yhden lempikirjailijani kirjan, jota olin jo aiemmin katsellut Storytellista. Päädyin kuitenkin lukemaan kirjana aamulehden sijaan. 

Odotukset ovat aina suuret, kun kyse on Johanna Sinisalon teoksesta. Ennen päivänlaskua ei voi on yksi lempikirjoistani. Tässä kirjassa oli jotain samaa, mutta ei lähellekään. Loppu oli jotenkin myös antikliimaksi koko kirjalle ja oli ehkä hieman töksäyttävä. Mutta ensin kirjan juonesta.

Essi ja Siiri ovat naispari, jolla on kaksi lasta noin 6 vuotias Sissi ja vuoden ikäinen Luukas. Essi on entinen Master Chef -kilpailija, jolla on vegaanikahvila. Siiri on kirjanpitäjä, joka on kotona Luukkaan ja Sissin kanssa ja pyrkii tekemään omia töitään aina, kun pystyy. Sissi on varhaiskypsä (olen sitä mieltä, että epätodellisen varhaiskypsä), Essin biologinen lapsi. Luukas on Siirin biologinen lapsi, yli vuoden ikäinen poika, joka ei puhu eikä pukahda. Molempien lasten isä on neurologi Ville, joka elää parisuhteessa Hiseon kanssa. 

Tarinan keskiö alkaa, kun Sissi jää tarhassa kiinni viiltelystä. Uhkat lastensuojelusta, epäilyt toisista alkavat täyttää henkilöiden ajatukset. Kirja on kirjoitettu vuorotelleen Essin, Sissin ja Siirin näkökulmista. Lukija tietää Sissin perustelut viiltelylle, toisaalta ymmärrettävä, toisaalta ei. Sissin ajatukset eivät juuri eroa aikuisten ajatuksista syvällisyyden osalta. Se tekee tarinasta jo hieman epäuskottavan. Sissi on utelias lapsi, joka osaa lukea ja lukee tieteellistä kirjallisuutta, josta omaksuu osan ja osaa ei ymmärrä. 

Siirin ja Essin parisuhde nousee tavallaan keskiöön ongelman tultua ilmi, mutta se on enemmänkin sivujuonne. Myös Siiri ja Essi sekä heidän historiansa on sekavan tarinan taustalla, mutta sieltä tulevat juonteet eivät kuitenkaan sovi tarinaan. Lukija odottaa, että kaikki langanpäät koottaisiin yhteen, mutta kirjailijan käsissä pysyy vain muutama lanka. 

Kirja on kategorisoitu kauhuksi. Valitettavasti kauhuaspektit ovat olemattomia. Niitä yritetään luoda kirjaan, mutta ne jäävät täysin irrallisiksi. Kirja yritti kovasti, yritti vähän liiankin kovasti. Yritys jäi kuitenkin puolitiehen ja lukijalle jäi vähän sekava olo kirjan loppuessa. Tähän pitäisi pistää "sad face".

Kuitenkin pidän Sinisalon kirjoittamisesta, sitä on kiva lukea, vaikka tarina ei nyt toiminutkaan. Pidin tässä myös teorian ja faktan vuoropuhelusta. Se ei ollut niin hienoa kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa, jossa fakta tosin oli myös fiktiota.