Patrick McCabe: Pikku teurastaja

Olen saavuttanut ihanaisen lukufiiliksen, jolloin pystyy nauttimaan kaikesta lukemastaan ja lukemaan keskittyneesti, vaikka lapset pyörivätkin jaloissa. Tämä kirja kuuluu henkilökohtaiseen Lue oman hylly kirjat -haasteeseen. Kirja on hankittu uudenkarheana kirppiseltä. Lähinnä kiinnostuksen herätti kansi. Nyt kirjan luettuani se kuvastaa melkolailla kirjan sisältöäkin. Takakansi taas ohjasi ajatukseni täysin eri suuntaan.

Kirja kertoo Franciesta, jonka äiti on mieleltään sairas ja isä juoppo. Francien koti on kaukana keskivertokodista. Myös Francien mieli nyrjähtää ikävien sattumien kautta tai ehkä osittain jopa sukurasitteen kautta, sitä tässä ei juurikaan pohdista. Kirja kertoo tapahtumista Francien kertomana, mikä tekee todellisuuden löytämisen todella vaikeaksi, jopa mahdottomaksi. Francie on jo lapsena sekaisin. Hän ei varmaankaan ole ainakaan aluksi tahallaan paha, vaan oma mielikuvitus ja ikävät yhteensattumat saavat hänet tekemään karmivia tekoja. Toisaalta myös Francielle tehdään pahaa ja tämän kautta hän vajoaa yhä syvemmälle mielikuvitusmaailmaansa. 

En pystynyt sympatiseeraamaan lainkaan Francieta ennen kirjan viimeistä lausetta. Se näytti taas kaiken aivan eri valossa. Hämmentävä fiilis. Kirja on kiehtova, vaikka se onkin raaka ja ahdistava. Se säilyttää kiinnostuksen kuitenkin koko ajan. 

Tämäkin kirja on filmattu Neil Jordanin toimesta, myös muita McCaben kirjoja on elokuvana. Mieleeni tulee ainakin Breakfast in Pluto, jossa pääosassa naiseksi pukeutuvana miehenä on ihana Cillian Murphy. Tämän kirjan elokuvaa en ole nähnyt, enkä suoraan sanoen tiedä haluanko. Kirjana tämä on vinksahtanut ja karmiva, se riittää.

Suosittelen tutustumaan, jos et vielä ole. Ei kyllä mikään hyväntuulen kirja.

Stephen King: Ihmissuden vuosi

Eilen kirjastossa kuljin pitkästä aikaa kauhuhyllyn eteen etsiessäni Kingin novelleja. Epäloogisesti ne eivät löydy novellit -hyllystä. Löysin novellit ja jotenkin mukaani tarttui myös tämä. Novellinomainen tämäkin, vaikka onkin kertomus kokonaisuudessaan kuitenkin ilman alkua. Kuvitettu kauhuteos 80-luvulta, voiko olla jotain hienompaa. Kuvitus on tunnetun sarjakuva ja kauhutaiteilijan Bernie Wrightsonin kädenjälkeä. Tähän pakko postata pari kuvaa kirjasta.

Kirja on kertomus erään ihmissuden vuodesta alkaen tammikuusta. Tai oikeastaan se on tarina hänestä, mutta myös hänen uhreistaan. Jokaisessa kuussa joku menettää henkensä, osin hyvin realistisen verisesti kuvailtuna. Lopussa toki selviää myös ihmissuden henkilöllisyys, mutta se on hämärän peitossa hyvin pitkään.

Yllä oleva kuva on mielestäni yksi kirjan hienoimpia ja samalla eräänlainen kulminaatiopiste tarinalle. Nautin tarinasta aivan suunnattomasti, imaisin sen itseeni nopeasti, sillä kuten jo totesin kirja on eräänlainen novelli, sivuja 119, joista osa menee kuvitukseen. Kuvitus väritti mielikuvat ja osittain sisälsivät ehkä vähän liikaakin sisäelimiä, mutta niinhän tarina menee.

Ai että, on sitten ihanaa, kun lukeminen sujuu ja tuntuu ihanan vapauttavalta. Varmastikin on niin, että aivot tarvitsevat aika ajoin toipumisaikaa ja jumittuvat.

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Kun se katoaa, se katoaa täydellisesti. Ehkä tänään kokemani kuumakivihieronta avasi myös täydellisesti lukujumini, sillä jatko-osa Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjaan tuli ahmaistua muutamassa tunnissa. Jos et ole lukenut tuota ensimmäistä osaa ja haluat säilyttää kirjan sisällön salaisuutena, jätä lukeminen tähän.

Kun pohjoistuuli puhaltaa päättyi Leon Bostonin työkomennukseen. Siitä tämä kirja alkaa. Kirja rakentuu samalla tavoin sähköpostikirjeenvaihtoon. Leon ja Emmin tapaamisia ei kuvata mitenkään, paitsi heidän toisilleen lähettämissä sähköposteissa. Jää lukijan mielikuvituksen varaan pohtia tapaamisten keskustelua ja muita tapahtumia. Bernard, Emmin mies, on yhä enemmän tai vähemmän kuvioissa mukana. Nyt myös Leolla on nainen. Tätä suhdesotkua Leo ja Emmi pohtivat sähköposteissaan. 

Säilynyt on myös saksalaisuus, joka itse asiassa korostaa tietynlaista pidättyväisyyttä kielen kautta. Kirjan kieli on yhä hulvattoman mukaansatempaavaa ja sitoi minut ainakin täysin itseensä. Tuli niin hyvä fiilis lukiessa. Ihanaa lukea kirjaa, jonka teksti soljuu, jossa on jokin juju ja joka viihdyttää. Sitä kaikkea on tämä kirja tulvillaan.

Glattauer on kirjoittanut useampiakin kirjoja, mutta ainakaan seutukirjastosta ei löyty suomennettuja kuin nämä kaksi. Mielessäni häämöttää yhä jonkun kirjan lukeminen saksaksi, ehkä Glattauerkin voisi tulla kysymykseen, jätetään harkintaan.

Suosittelen kaikille elämäänsä kevennystä hakeville. Itse viihdyin hyvin, mutta sehän ei tosiaan tarkoita, että kaikki viihtyisivät.

Nyt on aikamoinen lukufiilis päällä, joten jännittää ajatella, mitä viikonloppu tuokaan tullessaan.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ensimmäinen lukupiirin kirja, tuttu jo nuoruudesta, jolloin luin tämän useampaankin kertaan. Nyt en tosin ole lukenut pitkään aikaan mitään Christieta. Erittäin mukavaa ja leppoisaa vaihtelua kaiken fantasian, romantiikan ja järkevän kirjallisuuden keskellä. 

Aikaisemmalta nimeltään kirja on Kymmenen pientä neekeripoikaa, joka kuvastaa huomattavasti paremminkirjan juonta kuin nykyinen. Kyseessä on klassinen suljetun huoneen ongelma, jossa tapahtuu murhia ilman, että kukaan läsnäolijoista voisi olla murhaaja. Saarella on kutsuttu kymmenen ihmistä, jotka kaikki tavallaan ovat aiheuttaneet toisen ihmisen kuoleman ja päässeet siitä kuin koira veräjästä. Se onkin ainut asia, mikä on yhteistä näillä ihmisillä. Kaiken taustalla on jylhä kalliosaari ja lasten loru, jossa kymmenen sotilaspoikaa pääsee kukin hengestään eri tavoin. 

Tässä siis murhataan murhaajia, vähän kuten vaikka Dexterissä. Murhia ei kuitenkaan kuvata niin brutaalisti, päinvastoin niitä ei kuvata juuri ollenkaan muutoin kuin jälkikäteen. Hyvin Chritiemäinen lähestymistapa, sanoisin. Tässä kirjassa on nerokas juoni, joka etenkin ensimmäisellä lukukerralla pohdituttaa paljonkin. Nyt muistin suunnilleen murhaajan jo aloittaessani, joten lukukokemus siltä osin jäi laihaksi, toisaalta pystyi havainnoimaan tarinaa aivan uudella tavalla.

Christie on kirjoittanut loistavia dekkareita, mutta myös paljon sellaisia melko yhdentekeviä. Tämä teos on klassikko ja yksi parhaista. Henkilöhahmot jäävät suhteellisen kapeiksi, mutta jotenkin ei kaipaakaan mitään syvällisempää. 

Oli kiva lukea tämä jälleen uudelleen ja saatan jopa tarttua muutamaan muuhunkin Christieen, joita löytyy hyllystäni. Lukupiiri on näin ollen korkattu myös osaltani.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

Hyvin saksalainen, se on päällimmäinen mielikuva. Koska kirja perustuu vain sähköposteihin, niin kielen vaikutus on suuri ja siinä juuri näkyy saksan kielen vaikutus. Teitittely, saksan kielen käänteet näkyivät myös suomennoksessa. Suomalainen ei kirjoittaisi, kuten tässä kirjassa.

Kaikki alkaa viattomasti lehden peruutuksesta, joka menee väärään sähköpostiosoitteeseen. Siitä alkaa Emmin ja Leon kiivas sähköpostisuhde, joka kasvaa koko ajan. Kirjan kliimaksi on hyvin mielenkiintoinen, koukuttava. Kirja on ihastuttava omalla tavallaan, rakkaustarina kahden aikuisen ihmisen, korrektin ihmisen välillä. Älykäs, hauska, koukuttava ovat takakannen kuvauksessa ja sellainen tämä on. 

Nykyajan kiivasta, nopeaa kirjeenvaihtoa. Tosin vielä nykyaikaisempaa olisi harrastaa vastaavaa sosiaalisessa mediassa. Jotenkin siis todella vanhahtavan nykyaikainen. 

Pidin kuitenkin hyvin paljon, koukutuin, vaikka en ehkä olisi uskonutkaan. Kirjalle on jatko-osa, jonka laitoin jo kirjastosta varaukseen. Kiinnostaa lukea Emmin ja Leon tarinan jatko, sillä kirja jäi niin kutkuttavaan käännekohtaan.

Ihana vapaus tuli kirjan myötä, lukujumi on auki ja lukeminen tuntuu taas ihanalta, eikä pakkopullalta. Jospa vaikka tuon keskeneräisen Christienkin saisin tänään loppuun tai hyvin lähelle sitä.

Tarjolla on romantiikkaa, terävää tekstiä ja hauskoja sanankäänteitä.

Stephen King: Carrie

King ei suinkaan ole uusi tuttavuus, vaikka en parin viime vuoden aikana olekaan lukenut hänen kirjojaan. Nuorempana kahlasin läpi kaikki silloiset teokset ja suursuosikikseni nousi Se, jonka lukemisesta on jäänyt hyvin monta muistijälkeä. Nyt yritin purkaa lukuahdistusta ja Irenen ehdotuksesta käännyin Kingin puoleen. Carrien hankin jo jonkin aika sitten kirpparilta ja se on odottanut kiltisti useissa pinoissani omaa vuoroaan. Olen nähnyt elokuvan, mutta kirjaa en ole jostain syystä, mitä nyt luettuani en tajua, lukenut. Tämä on aivan (tekisi mieli sanoa hurmaava) loistava kirja.

Carrie on ollut koulukiusattu jo ala-asteelta ja meno vain pahenee yläkoulussa. Hän on fanaattisesti uskonnollisen äitinsä ainut lapsi. Äiti on aivan karmiva ihminen, jonka uskonnollisuus saa hyvin vääristyneitä piirteitä ja joka pitää seksuaalisuutta saatanan tekosina ja täysin epäpyhänä, edes avioseksi ei ole sallittua. Carrie joutuu elämään rukoilun, fanaattisuuden ja mielipuolisuuden ilmapiirissä. Niinpä hänen saadessaan ensimmäiset kuukautisensa, hän on paniikissa ja tämä kaikki tapahtuu pukuhuoneessa kaikkien pilkattavana. Syvästi ahdistava kokemus myös lukijalle. Carrie on jo lapsena osoittanut kykynsä telekinesia puolella ja naiseuden puhkeamisen sekä jatkuvan pilkan seurauksena hänen taitonsa kehittyy. Tässä lähtökohta, joka päättyy kaupungin tuhoon ja suureen verilöylyyn.

Kirjan henkilöhahmot ovat kauheudessaan onnistuneita. Carrie on kiusattu, alistettu, mutta nousee kuitenkin kostamaan kaikille kauhealla tavalla. Hänen äitinsä on sairas ihminen, joka ei kykene rakkauteen tai empatiaan. Carrien koulutoverit ovat joukkosieluja, joista vain yksi kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan, mutta jonka hyvät aikomukset ymmärretään väärin. Ilkeitä, itsekeskeisiä, kaunaisia ihmisiä siis riittää. Ei voi olla ajattelematta koulusurmia ja niiden taustoja.

Kirja tekstinä on mestarillisesti kirjoitettu ja ollut selkeästi suunnannäyttäjänä ja innoittajana nykykirjailijoille. Mieleen nyt putkahti mm. Sinisalon teokset sekä Lelicin Katkeamispiste. Kirjassa vaihtelee Carrien ja muiden kertojien ääni sekä leikkaukset tapahtumasta kirjoitettuihin teoksiin ja paranormaaliutta käsitteleviin tutkimuksiin. Kirja on kompakti, kauhistuttava kokonaisuus. Se on loistava kirjallinen teos ja samalla hyvin ahdistava lukukokemus. Se on yhä Kingin ykköskirja minulle, mutta tämä on erittäin hyvä kakkonen.

Lue ja kauhistu.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Minä, entinen novellien vieroksuja, suorastaan rakastin tätä kirjaa, kokoelmaa novelleja, jotka järkyttivät, naurattivat ja saivat pohtimaan maailmaa ja sen epätasa-arvoisuutta. Olen nyt lukenut kolme Verrosen kirjaa ja pitänyt kaikista aivan hurjasti. Tässä teoksessa oli muutama tarina, jotka olivat yksinkertaisuudessaan niin loistavia, että sanat eivät riitä kuvaamaan. Toisaalta siinä oli myös pari tarinaa, joita en olisi halunnut lukea loppuun, sillä ne järkyttivät, vaikka eivät kuvanneet kaikkea.

Osa tarinoista oli selkeästi sijoitettu Suomeen, näistä etenkin Kilianista kertovat lyhyt tarina oli koskettava. Osa tarinoista sijoittui mielessäni Etelä-Amerikan vuoristoon ja näistä etenkin viimeinen, muita pidempi Vanhat kuviot -niminen oli todella ahdistava. Sitä lukiessa koko maailman murhe laskeutui ylleni ja olo oli huono, eikä edes loppu saanut sitä muuttumaan. Sellainen maailma kuitenkin on, epäreilu. 

On jotenkin uskomattoman hienoa lukea lyhyttä, vaikka neljän sivun tarinaa, joka on kuitenkin kokonainen maailma. Se kertoo enemmän kuin jotkut kirjat kokonaisuudessaan. Kuinka oikeasti taitava kirjailijan on oltava pystyessään luomaan maailman hienovaraisesti, lyhyesti ja kuitenkin jotenkin niin täydellisesti.

Nyt novellilukupinoni on jälleen tyhjä. Olen aiemminkin saanut hienoja ehdotuksia luettavakseni, siksi kysynkin jälleen vinkkejä hyviin novelleihin. Genre voi olla mitä tahansa, en enää vieroksu mitään, sillä kaikki lukuennakkoluuloni ovat pikku hiljaa karisseet ja paikalle on tullut avoin mieli, joka kyllä välillä on ahdistavankin avoin, sillä mieli halajaa aina välillä takaisin vanhaan hyvään aikaan, jolloin lukulista koostui lähes vain jännityksestä, romantiikasta ja dekkareista. 

Yksinkertaisesti tämä kirja on siis aivan huikean hieno matka eri puolille Suomea ja maailmaa. Se on ahdista, mutta kuitenkin myös humoristinen, tosin ei usein samassa tarinassa.

Linda Howard: Yön huntu

Olenpa kirjoittanut aiemmista Howardeista lyhyesti (en viitsi edes linkata tähän), toisaalta eipä tällaisista loppujen lopuksi suhteellisen mitään sanomattomista kirjoista paljon voi sanoakaan, vaikka täytyy myöntää jälleen kerran (toista itseäni jo niin usein, että alkaa jopa ärsyttää), että jokaiselle kirjalle on paikkansa. Olen kärsinyt pahemmasta lukujumista, lukuahdistuksesta ja kaikesta mahdollisesta, mikä näkyykin selkeästi luettujen kirjojan määrässä. Tällä kertaa jätin pois jopa pari ehdottoman turhaa, mutta ah, niin paikallaan olevaa Harlekiini-kirjaa ihan postaamatta, sillä loppujen lopuksi, voiko niitä kaikkia kutsua edes kirjaksi, jos samoissa kansissa on kaksi "kirjaa" ja sivuja on about 250. Noh, päädyin nyt olemaan postaamatta, sillä sanottavaa olisi ollut vielä vähemmän kuin tästä Howardin kirjasta.

Howard kuului lempikirjailijoihini alkupään tuotantonsa kautta, mutta nämä uudet teokset eivät ole juurikaan mitään. Toki jonkin verran viihdearvoa on, mutta tarinat ovat olleet melko laimeita ja kiihkeät tunteetkin ovat olleet vain varjo joistain aivan hyvistä kirjoista. Yön huntu ei nyt valitettavasti tee muutosta tähän. Se kertoo hääsuunnittelija Jaclynista ja poliisi Ericistä, jotka viettävät kiihkeän yön, jonka jälkeen Jaclyn joutuu epäilyksen alle, kun hänen asiakkaansa murhataan. Lähes 3/4 kirjasta pohditaan vain kummankin tunteita ja velvollisuuksia ja näiden aiheuttamia ongelmia. Melko tylsää siis, ehkä myös syy, miksi kirja oli kesken toista viikkoa. Tietäähän sen toisaalta miten käy, kiihko on liian suurta ja rakkauskin alkaa kukoistaa ja siinä sivussa saadaan murhaaja kiinni.

Olen niin pettynyt, oikeasti. Olisin halunnut nyt ahmia edes jonkun kirjan. Kaipaan ahmittavaa kirjaa, ihan mitä vain. Yksi onnistunut ahmimiskohtaus auttaisi pääsemään jumista. Kesken on tälläkin hetkellä varmaan 10 kirjaa, mutta mikään niistä ei ole auttanut. Mikään ei huuda ahmimaan ja valvomaan liian myöhään. Olen avoin kaikille ehdotuksille, minkä kirjan ahmit viimeeksi? Ehkä se olisi minullekin ahmimisen arvoinen.

Pesäpallofiilis

Muistatteko, kun ala-asteella ja vielä lukiossakin pelattiin pesäpalloa. Yleensä ne parhaat saivat olla joukkueiden kapteeneja ja pelaajia valittiin joukkueeseen yksi kerrallaan, paremmuusjärjestyksessä tietenkin. Sitten oli muutama pelaaja, jotka jouduttiin ottamaan omaan joukkueeseen. Yleensä heidät laitettiin seisomaan jonnekin takakentälle ja laittomanrajan taakse. Itseni valittiin usein siinä keskivaiheilla, olin suht hyvä pelaamaan ja sellainen kaikkien kaveri. Muutaman kerran kuitenkin olen joutunut peleissä tilanteeseen, joissa olen ollut viimeisten joukossa. Sen väkinäisen hymyn pitäminen kasvoilla ja tuska siitä, että kukaan ei halua joukkueeseen. Odotus, että pian minut valitaan, olisinko seuraava.

Vähän samanlainen fiilis tulee välillä tässä blogimaailmassakin. Huomaat, että jahas, nyt kulkee jotain tunnustuksia. Huomaat, että joku on saanut jo useampia, eikä oikein tiedä, mihin laittaisi kaiken huomion. Odotat, milloin joku kommentoi jotain tekstiäsi ja ilmoittaa: ”Minulla on sinulle tunnustus blogissani.” Odotat innolla, niin, että vatsaan vähän koskee jännityksestä, kun avaan sähköpostia tai bloggeria. Ja joka kerta huomaat, että ei tällä kertaa. Et kuitenkaan lopeta odottamista, jos vielä kuitenkin. Samalla huomaat, että kommentointi menee jo tasolle, kun tämä nyt on kiertänyt jo kaikilla, ei jaksa laittaa eteenpäin. Haluaisit kommentoida: ”Hei, mulle ei ole vielä tullut, laita mulle!!!”, mutta et tietenkään kehtaa, sillä eihän kehuja saa kerjätä. Yrität olla niin kuin ennenkin, päivittelet blogiasi ja ajoittain kommentoit muiden blogeja. Yrität olla katkeroitumatta ja vajoamatta itsesääliin: ” kukaan ei lue mun blogia…”. Huomaat pohtivasi, miksi jonkun toisen blogi on heti niin suosittu ja omasi ei millään saa enempää kuin kymmenen lukijaa päivässä. Tunnet olevasi toisenluokan blogistanian kansalainen, huono bloggaaja. Alat jopa pohtia bloggaamisen lopettamista, koska kukaan ei kuitenkaan lue, kukaan ei välitä. Vajoat yhä syvemmälle ja piehtaroit itsesäälissä. Saatat jopa jättää huolehtimatta hygieniastasi, koska mitä väliä millään on. Syöt suklaata ja katsot kapinoiden vain telkkaria ja sieltäkin vain saippuasarjoja, koska miksi lukisi tai sivistäisi itseään millään järkevällä, ei se ketään kuitenkaan kiinnosta.

Sitten heräät joku aamu ja katsot rakastavasti aviomiestäsi, joka on saanut kärsiä viime aikoina pahantuulisesta vaimosta syytä tietämättä. Kuljet kirjojesi luo, haistelet muutamaa, ehkä hieman selailet. Tunnet lämmön hehkun vatsassasi, josta se leviää sydämeen saakka. Muistat Jörn Donnerin sanat: ”Lukeminen kannattaa aina.” Lisäät mielessäsi, vaikka kukaan ei blogistasi pitäisikään. 

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Viimeinen osa Henkivartija-trilogiaa päättää Hilja Ilveskeron tarinan ainakin joltain osalta. Eihän tässä tietenkään lopullista päätöstä tule, vaan erään ajanjakson päätös. Edellinen kirja tuntui välikirjalta, mutta tässä selkeästi ainakin yritettiin koota kaikki langat käsiin siinä ainakin osittain onnistuen.

Lehtolaiselle tyypillisesti kirja oli sellainen nopea lukea ja melko heppoinen. Olen tätä lukiessa joutunut pohtimaan Lehtolaisen suuren suosion syytä, kun tuntuu, että etenkin uudemmat kirjat ovat olleet itselleni suuria pettymyksiä, olenko vain kehittänyt erilaisen maun kuin aiemmin, kuka tietää. 

Tässä kirjassa Hiljan ja Davidin tarina saa jonkinlaisen päätöksen. Hiljan suhde tappaja-isäänsä on osittain keskiössä, samoin hänen suhteensa Juri Trankoviin sekä edellisessä kirjassa löytyneeseen siskoonsa Vanamoon. Myös selityksiä Mike Virtuen vaikutuksesta löytyy tästä. Liian suuressa roolissa kirjassa on kuitenkin Hiljan tämän kertainen toimeksianto toimia Rytkösen morsiammen venäläisen Julian henkivartijana. Toki Julialla on roolinsa isotooppikaupoissa ja näin ollen myös Davidin tarinassa, mutta kuitenkin shoppailut ja hemmotellun nuoren naisen edesottamukset eivät ihan kauheasti kiinnosta. Tiettyjen lankojen kerääminen tuntuu hieman päälle liimatulta, kuten esim. Jaan Randin tarina, joka kerrotaan muka ohimennen, mutta jotenkin niin juoneen sopimattomasti. 

En juurikaan pystynyt samaistumaan keneenkään kirjan henkilöistä, mutta se nyt ei varmaankaan ollut tämän kirjan tarkoituskaan. Mielelläni luin kirjan kuitenkin loppuun ja se oli huomattavasti parempi kuin edellinen, mutta ei kuitenkaan "ihan sairaan hyvä", jollaisen olisin toivonut sen olevan.

Kaikesta kritiikistä huolimatta, luen varmasti myös Lehtolaisen tulevan tuotannon. Siitä ei ole mitään epäilystäkään.

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (äänikirja)

Työmatkaäänikirja jälleen. Tämän kirjan parissa työmatkat sujuivat kyllä aivan herttaisen ihanasti, sillä juuri sellainen on tämäkin Austen. Erilainen kuin muut, mutta kuitenkin hyvin paljon samoja piirteitä.

Kirjan sankaritar Catherine Morland on köyhästä pappissuvusta ja on päässyt Bathiin rikkaiden naapureidensa kanssa. Bathissa hän tutustuu ensin herra Tilneyhin, joka tuntuu yhtä aikaa hurmaavalta, huvittavalta ja äärettömän ihanalta. Hän tutustuu myös Thorpen perheeseen etenkin Isabellaan, josta tulee aluksi hänen paras ystävänsä sekä Isabellan veljeen Johniin, joka taas ajan hieman kuluessa alkaa tuntua Catherinesta yhä vastenmielisemmältä. Catherine poikkeaa Austenin muista sankarittarista siinä, että hän ei suinkaan ole ylväs ja älykäs, vaan hieman höperö teinityttö, jolla on kuitenkin erinomaisen hyvä ja hellä sydän. Aika Bathissa sisältää monia ihastuttavia kuvauksia tanssiaisista ja sen aikaisista tavoista muutoinkin. Bathista Catherinen tie vie Northhanger Abbeyhin Tilneyn perheen asumukseen, jossa hänen mielikuvituksensa pääsee valloilleen. Väärinkäsityksiä, salaisuuksia ja 1800-luvun luokkayhteiskunnan tänä päivänä naurettavia sääntöjä.

Kirjassa Austen ikään kuin toimii kertojana, joka kuvailee sankaritartaan hyvinkin ironisesti ja hauskasti. Uskomatonta ajatella, että kirja on kirjoitettu pari sataa vuotta sitten, niin tuoreelta tavallaan Austenin ironia vaikuttaa. Nyt hankin kaikki hänen teoksensa myös englanniksi, missä riittää aikoinaan varmasti luettavaa ja nautittavaa.

Tämä ei nyt rynnännyt missään tapauksessa lempi Austenikseni, mutta hyvin viihdyttävä kirja on. Se on hyvin hauska ja jos pitäisi löytää hyvän mielen kirja, joita joissain blogeissa on listattu, tämä menisi oman listani kärkipäähän.

Lukijana on ihana Erja Manto, joka sopii todella loistavasti näihin romanttisiin kirjoihin. Jospa nyt viikonloppuna saisi jotain luettua, mutta vuorossa on elokuvailta lauantaina ja Magic Mike <3

Antoine de Saint-Exupéry: Yölento

Nyt, kun viimein lukujumi aukesi, täytyy käyttää tilaisuus hyväkseen ja lukea kaikkea keskeneräistä. Tämäkin lyhyt teos on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta jotenkin en vain päässyt sisään ja tänään ahmin kirjan loppuun ja olin vaikuttunut. On kyllä jännä, kuinka paljon tuo jumi vaikuttaa lukemisesta nauttimiseen.

Kirja kuuluu henkilökohtaiseen Lue oman hyllyn kirjat -haasteeseen, joka näin ollen saavuttaa jo 20 %:n valmistumisasteen. On varmaankin selvää, että tätä kirjaa vertaa Pikku prinssiin, mutta ei ehkä kannattaisi. Siinä, missä Pikku prinssi on koskettava, satumainen teos, on tämä realistinen, ahdistavakin. 

Saint-Exupéry itse oli lentäjä ja tämän huomaa tarinasta, joka kertoo eräästä yölennosta. Siinä vaihtelee lentäjän kokemukset myrskyrintaman lähestyessä pilkkopimeässä sekä lennonjohtajan ajatukset ja teot saman lennon aikana. Se on tarina kurinalaisuudesta ja rakkaudestakin. Riviére on virkamies parhaimmillaan, toimii ohjeiden mukaisesti, rankaisee, kun on rankaisun paikka, mutta samalla välittää alaisistaan enemmän kuin he ehkä ikinä ymmärtävät. Enemmän kuin lentäjän kirja, tämä on nimenomaan lennonjohtajan kirja.

Kuvaukset yölennon ahdistavuudesta, pimeydestä on autenttisuudessaan täysin uskottava ja pelottava, ainakin tällaiselle pimeänpelkääjälle. Kaikesta näkyy, että kirjoittaja itse rakastaa lentämistä ja tietää siitä, jos ei nyt kaikkea, niin ainakin todella paljon. Rakkaus voittaa pelon.

Hieman erilainen kirja itselleni luettavaksi, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.

Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Sellainen pahemman puoleinen lukujumi ollut päällä. Olen aloittanut lukemattomia kirjoja, joita olen lukenut vähän ja aloittanut uuden. Tämä tuli Pekk:n kautta, enkä ihan heti uskonut, että kirja olisi juuri se, jonka ensimmäisenä saan loppuun. Jälleen kerran sain osoittaa omat ennakkoluuloni turhiksi ja vääriksi.

Kirjaa kuvataa kaurismäkiläiseksi teokseksi ja jotain sellaista pientä, hienovaraista, mutta pinnan alla suurta siitä löytyykin. Ensimmäiseksi pitää kehua kirjan oheen tehtyä soittolistaa, joka sai kirjan tunnelman aivan oikeasti elämään. Hainkin Spotifyihin listan heti aloitettuani kirjan ja soitin sitä ajoittain lukiessani ja muutoinkin. On jännä, kuinka kirjassa kuvattu kappale saa kuunnellessa koko kohtauksen elämään, muuttumaan päässä osaksi elokuvaa, joka kirjasta pikku hiljaa syntyi. Kuvaukset, hahmot ovat erittäin onnistuneita ja uskottavalla tavalla viksahtaneita.

Kirjan keskiössä on ravintola Loppu, johon on kertynyt sekalainen sakki taiteilijoita, ihmisraunioita ja satunnaisia kävijöitä, joilla kaikilla on omat mörkönsä ja luurankonsa kaapissa. Näiden ihmisten joukkoon eksyy myös Adam, jota on varoitettu "Muista sitten aina, että sinä itse koputit Ravintola Lopun oveen. Kukaan ei pyytänyt." Ravintolalla tuntuu olevan oma henkensä, oma tahto, joka paljastuu Adamille.

En tiedä, mikä kirjassa oli juuri se, mikä sai minut lukemaan juuri tämän loppuun lähes yhdeltä istumalta. Se vain veti mukanaan musiikin kera. Musiikki sai kirjan elämään, kuten myös Malzieun kirjan. Musiikki ei ole sitä, jota yleensä kuuntelen, en edes tunnistanut kaikkia esittäjiä, mutta tunnelma, se oli hieno. Suosittelen kirjaa nimenomaan yhdessä playlistin kanssa.

Kosonen on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirjailija. Kirja on kuin elokuva, se elää ja jää elämään ajatuksiin, vaikka siinä ei ole mitään suurta huippua tai mullistusta, pieni toki, mutta ei mitään suurta, joka saisi haukkomaan henkeä. Se on tarina hämyisestä ravintolasta, ihmisistä, jotka ovat jämähtäneet ja ihmisistä, jotka pääsevät pakoon.

Laitetaanpa loistavalta soittolistalta aina ihana Nick Cave viemään kirjan tunnelmaan.