Kun minulle tarjottiin arvioitavaksi yhden lempikirjailijani kirjaa, ei juuri tarvinnut miettiä mitä vastaan. Sammalkorpi-osasto kirjahyllyssäni käsittää lähes koko tuotannon. Ihan uudemmat eivät ole iskeneet samalla tavoin kuin vanhemmat.
Luis Levi on 13 vuotias. Juuri siirtymässä yläasteelle, mikä on hänelle suuri helpotus. Alakoulun kiusaajat jäävät taakse ja hän voi aloittaa alusta. Luisin isä Mika käy yötöissä kompassitehtaalla ja tämän lisäksi tällä on Taivaallinen Tehtävä turvata hyvien ihmisten öitä. Luisin äiti ei ole paikalla kuin joskus. Naapurin Rauha on turvallinen aikuinen, johon Luis voi turvautua. Luis on siirtymässä lapsuudesta nuoruuteen. Lapsuuden uskomukset joutuvat koetukselle. Luis joutuu kyseenalaistamaan oman tutun elämänsä.
Mietin pitkään, onko kirja aikuisten vai nuorten kirja, sitten päätin, että sillä ei ole väliä. En tosin yleensäkään välitä genreistä, monet nuorille suunnatut kirjat ovat huomattavasti kiinnostavampi kuin aikuisille suunnatut etenkin fantasian osalta. Tämä teos ei ole fantasiaa...vai onko kuitenkin. Itse koin, että se haastoi lukijan pohtimaan, mikä on fantasian ja toden raja. Laulun tavoin "Enkeleitä, onko heitä?".
Kirjan aikuiset ovat omiin ongelmiinsa ja tavoitteisiinsa kietoutuneita ongelmallisia, kunnes eivät olekaan. Vaikka heidän taustojaan tuodaan takaumien myötä esiin, he eivät missään vaiheessa tule kovinkaan moniulotteisiksi. Ehkä se on tapa, jolla myös teini-ikäiset ajattelevat. Me aikuiset olemme olemassa, mutta olemme kovin tylsiä ja arjen kuluttamia. Toisaalta aika usein sitä ajattelee samoin myös vaikka työkavereistaan, joista näkee vain yhden puolen.
Sammalkorpi osaa kirjoittaa minuun vetoavasti. Tämänkin kirjan hotkaisin parilla puraisulla. Se vei mukanaan. Kieli on sujuvaa ja teksti soljuvaa. Kirja jaettu sopivan kokoisiin lukuihin ja rakenteeltaan muutoinkin varsin hyvä kokonaisuus.
Teinikirjojen lukijana bongasin hauskan Twilight-hetken teoksesta. Myös Edu Kettunen tuli mieleen eräästä kohdasta. Tällaiset hauskat yksityiskohdat saivat hymyilemään, etenkin, kun niitä oli käytetty vähän.
Olen opiskellut ja opiskelen edelleen luovaa kirjoittamista. Syksyn aikana olen pohtinut aloittamista ja lopettamista. Lopettamiseen sain hyvän vinkin Joel Dickerin Harry Quebertin tapauksesta. Hyvä lopetus on sellainen, jonka jälkeen lukija jää katsomaan tyhjällä katseella eteensä kirja auki sylissään toivoen, että kirja ei olisi vielä loppunut. Tämän kirjan loppuessa pyyhin kyyneliä silmistäni. Kirjan lopetus on erinomainen, sellainen huokauksen aiheuttaja. Ja kyllä toivon, että saan tavata Luisin ystävineen vielä uudestaan.
Suosittelen teosta lämpimästi sekä meille entisille nuorille että myös nykyisille.
