Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Jälleen yksi TikTokista bongattu kirjasuositus. Siellä tätä kirjaa on hehkutettu todella paljon. Päätinpä sitten itsekin kokeilla. En nyt täysin yhdy hehkutuksiin, mutta kyllähän tämä oli aivan viihdyttävä kirja ja myös paikoin hyvin omaperäinen. Kirjailija on netin mukaan kirjoittanut kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. Se on aina hyvä lähtökohta.

Taidemaalari Alicia on tappanut miehensä ja joutunut mielisairaalaan. Hän ei ole puhunut sanaakaan tapahtuman jälkeen. Sairaalaan tulee työskentelemään psykoterapeutti Theo, joka on myös kirjan päähenkilö tavallaan, sillä hän pyrkii pääsemään Alician hiljaisuuden muurin taakse. Theolla on omia ongelmiaan vaimonsa kanssa ja myös hänen psyykensä on hauras. Onko Alicia todella murhannut miehensä? Mitä oikeastaan on tapahtunut? Vain Alicia voi vastata näihin kysymyksiin, mutta hän ei puhu.

Yritän olla paljastamatta kirjasta yhtään mitään, sillä loppuratkaisun spoilaaminen olisi kirjan lukemisen kannalta äärimmäisen ilkeä teko. Loppuratkaisu tuli  minulle yllätyksenä, kerrankin. Siinä kirja onnistui todella hyvin. Minulla oli vain koko kirjan lukemisen ajan sellainen olo, että olisin lukenut kirjan aiemminkin, en ole, mutta jotain lukemaani kirjaa se muistutti. Tosin en osaa sanoa, miltä osin. 

Menemättä sen tarkemmin kirjan sisältöön, voin suositella teosta. Se kertoo psyyken hajoamisesta, mysteereistä, meistä ihmisistä. Täytyy myöntää, että koko konsepti oli oikein toimiva ja yllättävä. Lue, jos haluat itsekin tulla yllätetyksi. 

Robert Galbraith: Sysimusta sydän

Tämänkin sarjan kirjojen pituus vain kasvaa jokaisen kirjan myötä. Tämä teos on jo yli 1000 sivua. Minulla ei ole mitään pitkiä kirjoja vastaan, niitä on vain hankala käsitellä lukiessa. 

Tähän asti Gormoranin ja Robinin suhde on kehittynyt hitaasti. Asioista ei puhuta, niitä vain vatvotaan omassa päässä ja sehän tarkoittaa usein ja niin tässäkin tapauksessa, vääriä tulkintoja ja asioiden paisuttelua. Kirjan alussa Gormoran melkein suutelee Robinia ja se jää koko kirjan taustalle pyörimään. Täytyy myöntää, että asia alkaa ärsyttämään.

Kirjan murhatapaus on kiinnostava. Suositun animaatiosarjan toinen tekijöistä löytyy kuolleena hautausmaalla ja toinen tekijä henkihieverissä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin kuollut tekijä kävi Striken toimistolla pyytämässä apua, jotta saisi selville, kuka on häntä piinaava Anomia. Kuinka ollakaan toimisto saa toimeksiannon selvittää juuri kyseistä juttua. Tapauksen johdosta on sujahdettava sarjasta tehdyn pelin maailmaan, jossa nimettömyys on pakotettua ja salaisuuksia on enemmän kuin tarpeeksi.

Kirja piti otteessaan pituudestaan huolimatta. Siinä yhdisteltiin kiinnostavasti pelin sisäisiä chatteja. Niitä oli ajoittain ehkä vaikeahkoa seurata, mutta niiden tuoma informaatio henkilöistä ja tapahtumista oli hyvin tuotu esille. Toisaalta itsekin aikoinaan aika paljonkin peleissä keskustelleena ne tuntuivat myös hyvin autenttisilta. 

Vaikka pidin kirjasta, olisin toivonut, että henkilöhahmot olisivat olleet hieman moniulotteisempia eivätkä niin yksioikoisia. Toisaalta olisin toivonut jo Striken ja Robinin välille vähän enemmän säpinää tai edes keskustelua. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kiinnostava kirja, kannattaa tässä tapauksessa kyllä lukea sarja järjestyksessä. Muutoin ei juurikaan pääse kärryille.

Jo Nesbø: Verikuu

Huoh, Harry. Vaikka Harry itse aina ihmettelee omaa vetovoimaisuuttaan, minä en ihmettele. Jälleen rakastuin uudelleen ties kuinka monetta kertaa. 

Tällä kertaa Harry on päättänyt juoda itsensä hengiltä Kaliforniassa. Onneksi ei ole vielä onnistunut. Entinen näyttelijätär joutuu pulaan ja koska nainen muistuttaa Harryn äitiä, päättää Harry auttaa neidon pinteestä. Saadakseen rahaa hän suostuu rikkaan norjalaisen ehdotukseen tulla selvittämään Osloon murhatapauksia, joihin miehellä on selkeä suhde. Harry kokoaa oman tutkimustiiminsä, johon kuuluu kuolemansairas Ståle Aune, Öyvind ja Truls Berntsen. Kaikki eivät ole ihan niitä, jotka itse olisin Harryn ensimmäiseksi kutsuvan mukaan, mutta jokaisella on funktionsa. Murhatutkimus on tietenkin mutkikas ja sisältää yllättäviä käänteitä. Harry tapaa myös poikansa Gertin.

Jos viime kirja sai minut epätoivon valtaan ja surulliseksi, tämä teos jätti jälkeensä hitusen toivoa. Ehkä Harrylla on vielä mahdollisuus, ehkä. Toivon ainakin niin. Eihän sitä eheäksi enää voi tulla tuollaisten kokemusten jälkeen, mutta ehkä hitunen onnea. Hämmentävää, kuinka hänestä on tullut minulle lähes todellinen henkilö, jonka vuoksi jopa murehdin.

Sinänsä Hole-kirjat kulkevat usein hyvin samaa reittiä. Luulet kaiken paljastuvan, mutta ei kuitenkaan. Luulet uudestaan, mutta ei vieläkään. Se ei mitenkään haittaa, mutta jotenkin on ennalta-arvattavaa. Toisaalta milloin dekkarissa murhaaja paljastuisi kirjan puolivälin jälkeen heti. Kiinnostavasti sama kaava kuitenkin tuntuu toimivan kirjasta toiseen. 

Ihan parasta Harrya ei kirja ollut, mutta erittäin miellyttävä lukukokemus jälleen. Mieli tekisi, jälleen kerran, palata alkuun ja luoda suhteemme uudelleen. Maailmassa on kuitenkin niin monta uutta rakkauden kohdetta, että ehkä yritän saada luotua toisia suhteita. 

Elisabet Strout: Nimeni on Lucy Barton

Hämmentävästi TikTokin käyttä saattaa sivistää. Tämänkin löysin jostain moninaisista TikTokeista, joita olen katsellut. Strout oli hämärästi nimenä tuttu, mutta yhtään hänen kirjaansa en ollut aiemmin lukenut. Googlailu paljasti, että on kirjoittanut HBO-sarjan (jota en myöskään ole katsonut) pohjana olevan Olive Kitteridge -kirjan. Saatanpa sarjankin katsoa, kunhan ensin toki luen kirjan.

Nimeni on Lucy Barton on kuin kokoelma muistoja, tilanteita, hetkiä. Kaikessa on läsnä äiti-lapsi -sidos/suhde tai miksi sitä haluaakin kutsua. Kirjassa ei ole juonta, vaan se on kokoelma noita hetkiä äidin ja tyttären välillä. Lucy on joutunut sairaalaan useaksi viikoksi ja hänen äitinsä tulee yllättäen hänen luokseen. Heidän välinsä eivät ole olleet hyvät, mutta side on vahvempi kuin huonot välit. Ehkä jotenkin näin voisi kuvata kirjaa.

Kirja toi mieleeni jokin aika lukemani Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan. Kuvauksessa ja tunnelmassa on jotain samaa. Se on rouheaa ja elämänmakuista, todenomaista. Tapahtumat ovat pieniä, osin suuressa kuvassa merkityksettömiä, mutta makrotasolla ne voivat olla hyvinkin merkittäviä. 

Tavallaan olin hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltani, sillä pidän juonesta ja juonivetoisuudesta. Pidän käänteistä ja kuvauksista. Tässä ei ollut juuri käänteitä, eikä siis juontakaan, mutta kuitenkin pidin kirjasta todella paljon. Se kosketti jotain, en vain vielä tiedä mitä. Ainakin se laittoi pohtimaan omaa äitisuhdettani ja toisaalta minua äitinä. Ehkä antoi ajatuksen olla itselleen armollinen.

Ehkä tekstistä voi päätellä, että olen hieman hämmentynyt lukukokemuksen jälkeen. Mutta oikein hyvällä tavalla. Monipuolisuutta omaan lukemiseen voi löytää jopa TikTokista, toki sielläkin monet lukevat samoja kirjoja, niitä trendikkäitä, mutta myös tällaisia mukavia yllätyksiä. TikTok-vaikutteiset kirjat eivät tähän pääty, vaan niitä tulet löytämään tästä blogista vastedeskin, lukulistalla on useita.

Tätä teosta suosittelen lämpimästi. Se on hyvä kirja. Mukava luettava, miellyttävä kokemus. Se ei syytä tai osoittele. Eikä ole kovin pitkäkään.