Lars Kepler: Tulitodistaja

Kolmas Joona Linna –kirja ja meno vain paranee. Pidin kovasti kahdesta ensimmäisestäkin osasta, mutta tämä vie tarinaa ihan omiin sfääreihin.

Tyttöjen kasvatuslaitoksesta löytyy raa’asti tapettu nuori tyttö sekä valvoja. Yksi tytöistä on kadonnut ja kaikki todisteet näyttävät hänen murhanneen kaksi ihmistä. Pakomatkallaan hän kaappaa lisäksi auton, jossa on pieni poika. Joona Linna on sisäisen tutkinnan kohteena edellisen kirjan tapahtumien johdosta, mutta pääsee tarkkailijaksi murhatutkimukseen. Hänen näkemyksensä eroavat nopeasti tutkinnanjohtajan näkemyksistä ja hän ryhtyy tekemään omia tutkimuksiaan.

Joona on enemmän pääosassa tässä kirjassa kuin aiemmissa. Kirjassa pohditaan myös hänen menneisyyttään entistä enemmän aina karmaisevaan loppuun, joka toi väistämättä mieleen tietyn osan Uhrilampaista. Joonan suomalaisuus korostuu myös tässä teoksessa, tosin on korostunut myös aiemmin.

Kirja on verinen ja raaka, mutta kuitenkin inhimillinen. Siinä on ehkä vähän liikaakin sivujuonteita, mutta toisaalta ne ovat ainakin suhteellisen hyvin perusteltuja tarinan kulun kannalta. Ei moittimista. Hauskana yhtymäkohtana Larssoneihin, joita luin hullunkiilto silmissä ennen tätä, tässäkin kirjassa käväistään Kiirunassa ja Jällivaarassa.

Kirja selkeästi petaa pohjaa seuraaville teoksille, selkeämmin kuin aiemmin. Avonaisia kysymyksiä jää roikkumaan useita etenkin Joonan menneisyyteen liittyen.

Kyllä ruotsalaiset osaavat kirjoittaa dekkareita. Suomalaisuus selkeästi kiinnostaa kirjoittajia sekä tavallaan hyvässä että pahassa.

Kirja oli hyvä, oikein hyvä. Viihdyin sen seurassa todella hyvin enkä malttanut oikein laskea sitä kädestäni huolimatta sen pituudesta, yli 500 sivua. Kirja rakentuu lyhyistä 2-6 sivun luvuista, mistä pidän etenkin tämän tyyppisissä kirjoissa, joissa näkökulma tai kertoja vaihtuu. Se on vähän hengästyttävää, mutta ei liian kuitenkaan.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio. Olen yrittänyt arpoa menenkö katsomaan Hypnotisoijan elokuviin, enkä ole vieläkään päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen.

Åsa Larsson: Uhrilahja

Larssonilla oli selkeästi "writer's block", kun tämä kirja ilmestyi 3 vuotta edellisen jälkeen. Ja kun luulin, että nämä eivät enää voisi olla parempia... Tämä oli niin ihana.

Karhun vatsasta löytyy miehen sormi. Pian löytyy nainen murhattuna kotonaan. Miksi yhden suvun henkilöitä kuolee hämärästi, murhattuna, omituisissa onnettomuuksissa. Tämä juoni kuviona. Samalla tapahtuu muutakin. Måns on taka-alalla Tukholmassa ja Rebecka pohtii suhdettaan. Etualalle nousee Krister, koirapoliisi, jonka kasvot ovat palaneet. Hänhän on ollut myös muissa kirjoissa, mutta tässä hän nousee yhä suurempaan rooliin Rebeckaan rakastuneena ja häntä tukevana ihmisenä.

Tällä kertaa verotus ja talous on pimennossa melkein loppuun asti, mutta tulivathan ne sieltä. Takaumat vievät aina ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Esi-isien teot vaikuttavat vielä tänä päivänä. Valitettavasti myös koiria kuolee, mikä tuntuu olevan Larssonin yksi tehokeino, jossa symbolisoituu ihmisen luonne, ainakin osittain. Hän myös jälkikirjoituksessaan viittaa koiran tappamiseen. Koirat ovat muutoinkin hyvin suuressa roolissa, toki myös muita eläimiä vilisee Pohjolan villissä luonnossa.

Larssonin suomensukuiset juuret näkyvät jälleen selkeämmin meän kielen ja selkeän suomen kielen käytön kera. Tornionjokilaakso ja koko Lapin aluehan on tavallaan yksi, mutta jakautunut vain useamman valtakunnan alalle. Ihmisluonto on samankaltaista ja kauppaa ja ihmissuhteita on rajojen yli.

Nythän iski ahdistus, sillä seuraavaa kirjaa ei olekaan heti saatavilla. Toivottavasti sentään ei iski Larssonille taas kirjoitusahdistus ja seuraava ilmestyisi pian, vaikka tämäkin on ilmestynyt vasta tänä vuonna. 

Olisiko nyt jolla kulla ehdottaa jotain muuta dekkari/jännäri -sarjaa, joka veisi mukanaan? Olen lukenut Chelsea Cainin Gretchen Lowell -sarjaa, mutta muutoin dekkarit ovat olleet yksittäisten kirjojan varassa pois lukien kuitenkin toinen Larsson ja Kepler, jonka uusin onkin jo odottamassa.

Suosittelen ehdottomasti tätä koko sarjaa kaikille dekkareiden ystäville, mutta myös niille, jotka ovat jotenkin kiintyneitä pohjoisen luontoon.

Åsa Larsson: Kunnes vihasi asettuu

Niin samanlainen, mutta täysin erilainen. Vaikka kirja jatkaa Rebecka Martinssonin elämää ja murhia, niin mukana on kuitenkin uudenlainen näkökulma. 

Nuori tyttö löydetään kuolleena Torniojoesta, hän ei kuitenkaan ollut kuollut tuohon jokeen. Tällä kertaa murhaaja selviää jo melko alussa lukijalle ja osittain myös tutkijoille, mutta se ei suinkaan ole niin yksiselitteistä, miltä näyttää. Rebeckan ja Månsin suhde häilyy taustalla, mutta Rebecka saa myös uuden ihailijan. 

Se, mikä kirjasta tekee erilaisen kuin aiemmista, on hienoinen yliluonnollisuus. Yhtenä kertojana on Wilma, tuo kuollut tyttö. Ollaan siis paikoin myös aavemaailmassa. Muutoin Larssonille tyypillisesti kirjassa on takaumia, tällä kertaa toiseen maailmansotaan, joka vaikutti Pohjois-Ruotsiin myös. Ei ehkä yhtä vahvasti kuin Pohjois-Norjaa ja -Suomeen, mutta läpikulkumaana käytetty Ruotsi sai osansa saksalaisista. Vieraillessani viime kesänä tuolla pohjoisessa huomasin tämänkin monien muistomerkkien muodossa. Etenkin Narvikin tiellä juuri Ruotsista Norjaan asia oli hyvin selkeästi esillä.

Jälleen olivat esillä myös eläimet ja talous. Etenkin koirat ja koirien käyttäytyminen nousi tässä kirjassa esille. 

Mitä sanoisin, Larsson on uusi lempikirjailijani. Jotenkin en nyt voi olla vertaamatta vaikka Lehtolaiseen, joka ei mielestäni pysty uudistumaan saman genren sisällä näin hyvin. 

Viimeisin ilmestynyt kirja lähtikin lukuun heti, aivan ihanaa ahmia kirjoja, kaivata koko ajan lisää ja lukea liian myöhään. Tällaisesta lukemisesta minä pidän.

Åsa Larsson: Musta polku

Kolmas Rebecka Martinsson -kirja. Parempi kuin kaksi aiempaa, raaempi. Olen ihan fiiliksissä yhä edelleen ja maltan tuskin kirjoittaa tätä ennen kuin tartun seuraavaan osaan.

Rebecka on parantunut ja siirtynyt Kiirunaan syyttäjäksi. Järveltä pilkkiarkista löydetään kuollut nainen ja siitähän vyyhti alkaa purkautua. Tällä kertaa pyöritään kaivosyhtiöiden rikollisessa maailmassa. Kaivosyhtiöthän oikeastikin ovat suuria rikollisia, jotka eivät välitä ihmisoikeuksista, ympäristöstä tai mistään muistakaan säännöksistä. Ehkä yleistäminen on liian raakaa, mutta kuten Suomessakin on saatu todeta Talvivaaran osalta, kaikki ei ole kunnossa. Tässä kirjassa kaivosyhtiö harrastaa kullankaivuuta Ugandassa sekä Pohjois-Ruotsissa. Larssonille tyypillisesti kirjassa on siis jälleen ihania talousrikoksia, sisäpiiririkoksia. Hän osaa kirjoittaa niistä kyllä varsin oivallisesti.

Lapin luonto näyttäytyy jälleen kauneudessaan ja karuudessaan seka takautumissa että nykyhetken kuvauksissa. Melkein tunsin jäätävän viiman kehollani ja lumen kylmyyden lukiessa. Myös eläimet ovat omassa roolissaan, ehkä eivät niin suuressa kuin kahdessa edellisessä, mutta roolissa kuitenkin.

Tällä kertaa Rebeckan tarina etenee ja hänen suhteensa Månsiin tiivistyy. Myös Sven-Erik kokee erityisiä hetkiä, mikä on mukavaa, sillä hän vaikuttaa erittäin sympaattiselta henkilöltä. Muutoinkin pidän kaikista päähenkilöistä. Heissä on mukavasti särmää, mikä tekee heistä erittäin aidon tuntuisia.

Jälkipuheessa sanotaan kirjasarjan oleva puolessa välissä, joten kolme kirjaa vielä. Näistä kaksi odottaakin kirjastopinossani ja näistä toisen otan sänkyyn tänään.

Blaine Harden: Pako Pohjois-Koreasta Leiri 14

Muutama kuukausi sitten luin Demickin kirjan Pohjois-Koreasta ja jo silloin tämä kyseinen kirja oli varauksessa. Yhtymäkohtia löytyy, mutta tämän tarinan osalta pitää sanoa, että totuus on joskus tarua ihmeellisempää.

Harden on toimittaja, joka on haastatellut Shiniä. Shin syntyi ja kasvoi yhdellä Pohjois-Korean pahamaineisimmalla vankileirillä, leirillä 14. Hän on ainut henkilö, tiedettävästi, joka on kyennyt pakenemaan kyseiseltä leiriltä ja ainut henkilö, joka on paetessaan elänyt vain ja ainoastaan vankileirillä. 

Kaikenlainen inhimillisyys on vierasta leirillä. Siellä vain vahvimmat ja kieroimmat pystyvät säilymään hengissä. Shinille rakkaus, kiintymys oli täysin tuntematon käsite, sillä hän joutui taistelemaan ruuasta oman äitinsäkin kanssa. Äidin, jonka hän myöhemmin yhdessä veljensä kanssa ilmiantoi pakoyrityksestä. 

Shinin kärsimykset olivat usein fyysisiä, aivan kammottavia. Henkinen kärsimys oli niin järkyttävää, että sitä ei oikein pysty edes ymmärtämään. Shinille taas kaikki tuo oli arkipäivää, hyväksyttävää toimintaa. 

Kirjassa kerrotaan pääosin Shinin tarinaa, mutta Harden on ujuttanut mukaan myös faktoja Pohjois-Koreasta ja myöhemmin myös Etelä-Koreasta ja pakolaisista yleensä. Shinin tarina on jotenkin niin uskomaton. Kuinka monet pienet asiat vain vahingossa osuivat oikein, sillä niin moni asia olisi voinut mennä toisin.

Kirjassa korostetaan myös etelä-korealaisten välinpitämättömyyttä, heidän omaa vankilaansa, kilpailuhenkistä yhteiskuntaansa, jossa korostuu menestyminen ja menestyminen vain tietyllä tavalla. Oma tyttäreni on Etelä-Korean suuri fani ja hän on näistä asioista minullekin usein kertonut. Uskomattomia paineita ihmisille aiheuttaa yhteiskunnan vaatimukset menestymisestä. Et ole mitään, jos sinulla ei ole oikeaa koulutusta ja oikeanlaista elämää. Tällaiseen yhteiskuntaan pojoiskorealaiset yrittävät sopeutua. Kuilu on liian syvä.

Kirja oli kiinnostava, nopea lukea. Se oli toki järkyttävä ja ahdistavakin, mutta olisi voinut olla sitä enemmänkin. Kannattaa lukea.

Åsa Larsson: Sudentaival

Olen Lapin lumoissa. Ruotsin Lapin erämaat, eläimet, luonto ja ihmiset ovat pääosassa, kunnes tapahtuu rikos, murha.

Toinen Rebecka Martinsson -kirja alkaa papin murhalla. Tavallaan Rebecka ei ole kirjassa keskiössä, hän on sattumalta väärässä paikassa, väärään aikaan ja herättää väärän ihmisen huomion. Tässä toisessa osassa, kuten ensimmäisessäkin, käsitellään murhan ohella uskontoa, taloutta ja eläimiä. Kirjan ainoat kyyneleet herutin taas koiran kuollessa.

Rebecka palaa takaisin elämään edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Hän ei ole täysin työkuntoinen ja siksi hän ottaa pestin erään asianajajan avuksi Kiirunaan ja jää sille tielle. Pienessä Kiirunan kylässä on tapettu naispappi muutama kuukausi aiemmin, mutta murha ei ole selvinnyt. Rebecka sotkeutuu murhan selvittelyyn ja joutuu itsekin vaaraan. 

Osaltaan kirjassa seurataan naarassutta, Keltajalkaa, joka vaeltaa Kuolan niemimaalta Kiirunan lähistölle. Myös kuollut naispappi oli suojellut susia. 

Kirjassa on paljon kaikkea. Monia henkilöitä, uusia ja vanhoja tuttuja. Vaikka kirja ei Rebeckan tarinaa vienyt kuin nykäyksen eteen- ja nykäyksen taaksepäin, se oli kuitenkin ihana luettava. Pidän suunnattomasti Lapin kuvauksesta ja eläinrakkaudesta. On myös kiinnostavaa lukea kirjanpidosta ja talousrikoksista, sillä ne ovat omaa alaani. Pystyn niin asettamaan itseni kirjan maisemiin, vaikka kirkkoherran viraston kansliaan töihin tai mäkäräisten syötäväksi vuolaan joen rannalle. 

Lainassani on nyt kaikki ilmestyneet Larssonin kirjat ja koska näiden lukeminen saa mielen rauhaan, taidan jatkaa. En ole dekkareita lukenut kovinkaan paljon viime aikoina, vaikka aiemmin niitä luin selkeästi enemmän. Paluu juurille siis.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Muistan nähneeni tästä kirjasta tehdyn tv-elokuvan. Muistin vain tiettyjä yksityiskohtia, en esim. murhaajaa. Tämän vuoksi kuuntelukokemus oli ihan uusi, tuore. Lukijana toimi Sara Paavolainen, joka suoriutui urakasta varsin mainiosti ja kohosi yhdeksi parhaiden joukkoon.

Kirja sijoittuu Pohjois-Ruotsiin Kiirunaan ja Jällivaaraan. Seudulle, jossa kävimme viime kesänä. Etenkin Kiiruna teki vaikutuksen ja sinne olisi mukava palata uudelleen. Tämä seikka teki taas kuuntelemisesta entistä kiinnostavampaa, pystyin sijoittamaan tapahtumat kartalle, tosin kirjassa on talvi, mutta kuitenkin.

Rebekka on muuttanut Tukholmaan ja luo uraa lakitoimistossa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kiirunassa, jossa on osallistunut kaupungin hengelliseen elämään. Hänen lapsuuden ystävänsä Viktor Strandgård murhataan ja tämän sisko Sanna pyytää hädissään Rebekkan luokseen. Rebekka palaa lapsuuden maisemiin, jonne on myös jäänyt paljon käsittelemättömiä ongelmia. Nämä kaikki palaavat takaumisen kautta jälleen Rebekkan elämään ja vaikuttavat hänen ajatteluunsa.

Kirjassa on paljon viittauksia uskontoon ja Raamattuun. Uskovaiset eivät kuitenkaan ole tässä kirjassa mitenkään mukavia, lähes päinvastoin. Uskonnollisuus on vain piirre, ominaisuus ja tiukka osa juonta. Pääpaino on toki murhan selvittelyssä, mutta myös Rebekkan nuoruuden muistelussa ja sen seurausten vaikutuksista nykyelämään. 

Pidin todella paljon kirjasta, vaikka paikoin väkivalta oli kuvattu jopa kuvottavan tarkasti. Etenkin ahdistusta aiheutti koiran tappo. Vaikka väkivalta oli raakaa ja sitä oli kuvailtu, sillä ei kuitenkaan mässäilty, vaan se vain tapahtui.

Laitoin jo lukiessa varaukseen kaikki loputkin Larssonin kirjat, sillä tunnen löytäneeni uuden lempikirjailijan entisten joukkoon. Ruotsalaiset osaavat kirjoittaa loistavia dekkareita.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Niin se käy.

Tulipa luettua loistava kirja. Kirja, jonka nimi on houkutellut lukemaan, mutta jota olen pitänyt pienille aivoilleni vaikeana, kuten muitakin klassikoita. Nyt olen tajunnut, että klassikko on usein klassikko, koska se on oikeasti hyvä, ei koska se on monitahoinen ja vaikea. Tosin näitä jälkimmäisiäkin varmasti on, mutta onko sillä väliä, ymmärrän sitten vain yhden kerroksen.

Luin tämänkin klassikon ilman vilkaisuja arvioihin. Halusin luoda oman kuvani ja tulkintani. Kirjan keskiössä on Billy Pilgrim, amerikkalainen sotilas, optikko, aikamatkaaja. Kirja kulkee monella tasolla, sillä Billy matkustaa ajassa edestakaisin oman elämänsä aikana sekä vielä kauas galaksiin, jonne hänet ovat kaapanneet avaruusoliot. Ajat ja paikat vaihtelevat kirjassa koko ajan, mutta se ei tee kirjasta vaikeaselkoista, jotenkin kummasti täysin päinvastoin. Suurin, ahdistavin tapahtuma on toinen maailmansota ja etenkin Dresdenin pommitus, jonka myös Vonnegut koki henkilökohtaisesti. Dresdenin pommitus oli minulle täysin tuntematon asia, vaikka pommituksessa joidenkin arvioiden mukaan kuoli yli 100 000 ihmistä. Toisesta maailmansodasta muistetaan holokausti ja Hiroshima, mutta syystä tai toisesta, joita en nyt aio tässä arvioida, mm. Dresdenin pommitus on jäänyt tai jätetty varjoon.

Billy Pilgrim törmää ajoittain myös itse kirjailijaan, mikä on todella hauska yksityiskohta. Kirja on muutoinkin hauska, makaaberilla, ironisella tavalla. Kuolema kulkee mukana koko ajan, mutta kuolema kuitataan lauseella ”niin se käy”. Mieli tekisi, mutta taidot eivät riitä, pohtia tuon lauseen merkitystä syvällisemminkin, mutta omasta mielestäni se on tavallaan välinpitämätön huomio kuolemisesta tyyliin ”no, niinhän niitä kuolee”. Tavallaan voisiko se olla piilotettu iva Dresdenin pommitusten piilottelua kohtaan, se tuli mieleen.

Billy Pilgrim on mies, joka ei herätä suuria tunteita. Hän ei ole komea, eikä nokkela. Hän on laiha, epäonninen, mutta kuitenkin hyvin onnekas. Hän on outo, mutta kuitenkin täysin tavallinen. Hän on optimistinen tai ehkä hän on haahuilija, joka ei tajua maailmaa. Kuitenkin hän on hyvin älykäs, vaikka onkin yksinkertainen. Hän ajelehtii paikasta ja ajasta toiseen. Hän on uskottava, mutta täysin epäuskottava. Hyvin monijakoinen, mielenkiintoinen päähenkilö, joka ei kuitenkaan tee vaikutusta. Hyvin vaikeasti kuvattava, kuten koko kirjakin.

Entä sitten scifiosuus, aikamatkustaminen, avaruusolioiden mukana olo. Se on hyvin jouhevasti toteutettu. Niin se vain käy. Asiaa ei kirjassa analysoitu syvällisemmin, se vain tapahtui ja sillä selvä.

Yllätin jälleen itseni. Pidin kirjasta todella paljon. Olen ollut niin ennakkoluuloinen juuri tämänkaltaisten kirjojen suhteen. Tämänkaltaisella tarkoitan klassikkostatusta, kirjaa, jonka jokaisen tulisi lukea. En tiedä pitäisikö jokaisen lukea tämä, mutta erittäin viihdyttävä se joka tapauksessa oli.

Osallistun tällä myös Science Fiction -haasteeseen osaan aikamatkustus.

Entäs muut Vonnegutit, olisivatko hyvää lukemista?

Lukufiilis

Olen pohtinut itseäni, lukemista ja kaikkea, mitä ne yhdessä muodostavat. Olen pian bloggaillut pari vuotta. Olen lukenut paljon, olen kehittynyt lukijana, mutta olenko kehittynyt suuntaan, johon haluan, sitä olen juuri pohtinut. Olen lukenut kirjoja, joita en olisi ennen lukenut, koska niitä on luettu muissa blogeissa paljon. Osasta olen pitänyt, mutta hyvin suuri osa ei ole koskaan edes päässyt blogiin asti, sillä en ole saanut niitä loppuun. Ne eivät ole olleet minut varten. On kenties hyvä kuitenkin, että niitä edes yritin lukea tai sitten ei. Senkin ajan olisi voinut käyttää jhonkin viihdyttävään ja rentouttavaan. 

Se, mitä haluan tehdä, on sivistää itseäni ja lukea klassikkoja, aina välillä. Lukemisen pitää kuitenkin olla hauskaa. Nyt ajoittain olen huomannut lukevani suorittaen ja silloin ilo katoaa, se ahdistaa ja lopuksi ei pysty lukemaan mitään. Päätin siis, että luen juuri sitä, mikä huvittaa ja milloin huvittaa. Voi tuntua turhalta päätökseltä, mutta se helpotti oloani suunnattomasti.

Nyt luen pätkän kerrallaan esim. 1000 -sivuista Musashia, joka täyttää sydämeni ilolla. Ehkä muutaman viikon kuluttua, kenties kuukauden päästä siitä on jotain blogattavaa. Luen tapani mukaan varmaan melkein kymmentä kirjaa yhtä aikaa. Oletettavasti niistä jää puolet lukematta, jos en yllätä itseäni. 

Lisäksi aloitin jälleen käsityöharrastukseni pyrkimällä käyttämään kaikki kertyneet lankavarat (tästä loin oman blogin, joka on kyllä vielä ihan alussa) ja samalla katselen entistä enemmän elokuvia, kuten ihania aasialaisia draamoja, joita rakastan. Kaikki tämä vie ajatukseni pois lukemisesta ja ajan tietenkin. Lisäksi en ole aikoihin törmännyt kirjaan, jonka haluaisin ahmaista. Sekin ahdistaa, ihan hirveästi. Pahinta ovat kuitenkin tämä pää ja nämä silmät, onneksi uudet lasit tulevat ensi viikolla ja näen toivottavasti jälleen selkeästi.

Operaatio kuukauden klassikon olen päättänyt aloittaa vuoden vaihteesta, vaikka varmasti luen sitä ennenkin vielä jotain. 

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri (äänikirja)

Lukijana ihana Ismo Kallio. Teoksena yllättävä, enpä olisi uskonut pitäväni tästä, saati sitten jännittäväni loppua. On vain pakko todeta, että tietyt kirjat ovat klassikkoja ihan ansiosta ja syystä, niin tämä ainakin. 

Tarina kertoo vanhuksesta, Santiagosta, joka lähtee kalaan. Hän ei ole saanut saalista 85 päivään. Hän lähtee matkaan yksin ja koukkuun tarttuukin valtava kala, joka vetää häntä merellä yhä kauemmas kotisatamasta. Vanhus on päättäväinen ja haluaa saada elämänsä saaliin. Käydään tahtojen taistelua päiviä ja öitä, kunnes kala väsyy. Matka kotiin on ensin täynnä riemua, joka vaihtuu alakuloon ja tappioon, kun hait syövät kalan ja Santiago saa rantaan vain 5,5 metrisen ruodon.

En ole lukenut kyseisestä kirjasta ainuttakaan kuvausta tai arvostelua, joten voi olla, että päässäni olen tulkinnut kaiken väärin, mutta ovatpa ainakin omat aatokseni. Kirjassa lienee hienokin tausta-ajatus, mutta itselleni päälimmäiseksi nousi yksinäisyys ja ystävyys. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, yhdessä kaikki on jotenkin hauskempaa ja helpompaa, kuten Santiagokin pohtii kaivatessaan pojan seuraa. Toinen teema, joka nousi mieleeni oli vanha sanonta "turha mennä merta edemmäs kalaan". Santiago seuraa kalaa pitkälle omalta reviiriltään, mutta lopputulos ei ole haluttu. Toisaalta löysin kirjasta paljon samoja teemoja kuin Steinbeckin Helmestä, jossa siinäkin köyhä ja kenties epäonninen henkilö saavuttaa jotain itselleen kuulumatonta, suuren saaliin, jotain kallisarvoista. Kuinka sellainen muuttaakaan ihmistä. Teemana voisi siis olla tyytyminen siihen, mitä on ja iloitseminen jokaisesta päivästä ja siitä mitä se sinulle antaa.

Nämä opit itse sain kirjasta, josta pidin siis todella paljon. Vanhus oli sympaattinen, empaattinen henkilö, joka elää tasapainossa ympäristön kanssa. Hän on sellainen kuin toivoisin monen olevan, jollainen toivoisin itsenikin joskus olevan, sitkeä, periksiantamaton, mutta kuitenkin humaani ja empaattinen.

Jane Austen: Mansfield Park (äänikirja)

Vaihtelua suomenkielisiin äänikirjoihin toi tämä englanninkielinen Austen. Täytyy heti aluksi myöntää, että Austen vanhahtava kieli toi ajoittain vaikeuksia ymmärrykseen, mutta äkkiä tietyt sanat ja sanonnat ymmärsi yhteydestä, eikä kokonaisuuteen juurikaan yksittäiset sanat vaikuta. Tämä oli toistaiseksi viimeinen äänikirja, jonka kuuntelin tyttäreni kanssa työmatkalla, sillä hänen harjoittelunsa loppuu.

Kirjan suomenkielinen nimi vanhassa käännöksessä oli Kasvattitytön tarina, joka kuvastaakin kirjan tarinaa hyvin. Mansfield Park on toki tapahtumapaikka, mutta se ei kerro tarinasta läheskään niin paljon kuin tuo vanhempi. Sinänsä nimellä nyt ei niin väliä.

Tarinassa päähenkilönä on Fanny, joka muuttaa kirjan alussa asumaan tätinsä luokse, koska hänen oma perheensä on köyhä ja kurja. Fanny on surkea, hiljainen tyttö, joka kurjuudessaan herättää serkkunsa Edmundin huolehtivaisuudenhalun ja hänestä tuleekin Fannyn luotettu, ainut ystävä. Vuosien kuluessa Fanny rakastuu Edmundiin. Mansfield Parkiin saapuu näihin aikoihin sisaruspari. Henry ja Mary Crawford saavat serkukset sekaisin ja muuttavat koko ilmapiirin. Oikeastaan enempää en kerrokaan juonesta, sillä en halua spoilata.

Kirjan teemaksi itse koin kunnollisuuden ylistyksen. Kiitollisuus, velvollisuus nähdään myös hyviksi ominaisuuksiksi. Fanny on kiltti, kunnollinen, aina ystävällinen ihminen, jota toiset pitävät jopa liian sopeutuvaisena ja myöntyväisenä, minkä hän osittain osoittaa kuitenkin kirjan kuluessa vääräksi. Edmund on myös kunnollinen, papiksi pyrkivä mies, jolla on ylevät aatteet, mutta joka rakkauden sokaistessa luopuu osittain periaatteistaan huomatakseen vain, että alunperin oli oikeassa omien valintojensa suhteen.

Tarinan suhteen kirja ei ole mitenkään parhaimpia Austeneita, ehkä huonoin jopa. Se oli paikoin jopa tylsä, mitä on kauhea sanoa Austenin kirjasta. Tähän en uskon kielen vaikuttaneen, sillä lukija oli aivan huikean loistava. Tarinassa korostuu liikaa nuo edellä mainitsemani hyveet ja ne nousevat liian suureen rooliin koko tarinassa.

Mutta hyvähän Austen on huonoimmillaankin, sitä ei voi kiistää.