Karen Cleveland: Koko totuus

Täydellinen aviomies, Täydellinen isä. Täydellinen valehtelija.

Tämä kirja tarttui mukaan kirjakaupan loppuunmyynnistä, joka jo itsestään on surullinen tapahtuma. Porin kokoisessa kaupungissa ei näymmä ole tilaa edes kahdelle kirjakaupalle. Vuosi sitten täällä oli neljä kirjoja myyvää liikettä, nyt jää siis jäljelle vain Suomalainen. Itse ostan valitettavan paljon kirjojani kirpputoreilta, joten olen varmaan osana tuottamassa kirjakaupoille heikkoa myyntiä. Yritin päästä huonosta omastatunnostani loppuunmyynnissä ja ostin useita kirjoja. 

Kylmän sodan lapsena Neuvostoliitto, vakoilu, jännitys, salaliitot ja kaikki niihin liittyvä ovat aina kiehtoneet minua. Se herätti kiinnostukseni myös tätä kirjaa kohtaan. Yksi lempielokuvistani on Kevin Costnerin tähdittämä No Way out, toinen hyvä elokuva samalla teemalla on Salt. Tämä on kuitenkin ensimmäinen vakooja kirjani, mutta täytyy myöntää, että teema kiehtoo minua vain enemmän. 

Vivian työskentelee CIA:lle ja eräänä päivänä hänelle avautuu venäläisen Jurin kontaktit, jotka ovat ns. nukkuvia vakoojia. Yksi kuvista esittää hänen miestään Mattia. Onko kaikki ollut vain valetta? Onko koko elämä vain kulissi. Vivianilla on vaarallisia päätöksiä tehtävänään. Keneen hän voi luottaa? Kuka on hänen puolellaan? Kirja onnistuu välittämään Vivianin tunnelman. Se onnistuu luomaan vainoharhaisen ilmapiirin. Kirja imaisee tämän vuoksi nopeasti mukanaan.

Periamerikkalaisuutta kirjassa toki on, mutta ei häiritsevästi. Sinänsä on jännä ajatus, että Yhdysvalloissa tietynlainen kylmä sota jatkunee kulissien takana, vaikka ainakaan Suomessa ei enää tunnu sellaista jännitettä kuin 80-luvulla. Perheemme matkusti tuolloin usein Neuvostoliittoon ja etenkin siellä jännite oli läsnä. Tunsi olevansa valvonnan alla. 

En viitsi paljastaa kirjasta juuri enempää, jotta jännitys säilyy. Voin kuitenkin sanoa, että on hyvin luettava ja viihdyttävä teos. Laitoin kirjailijan seuraavan teoksen jo varaukseen kirjastosta. 

Mielelläni otan vastaan ehdotuksia muista vakoojakirjoista, jos sellaisia olet lukenut.

Simona Ahrnstedt: Vain yksi...

Vain yksi yö

Vain yksi salaisuus

Vain yksi mahdollisuus

Päätin laittaa kolme kirjaa yhteen postaukseen, sillä nämä, vaikka ovatkin pitkiä kirjoja, ovat hyvin samankaltaisia. Niissä on samoja henkilöitä, samantyylinen tarina, sama onnellinen loppu, sama suoraviivaisuus samoilla pikku koukeroilla. Perusromantiikkamättöä sanoisin, mutta ihan hyvää sellaista. Mukavaa luettavaa pornahtavalla otteella.

Kirjat sijoittuvat Ruotsin rikkaisiin seurapiireihin, joissa on glamouria ja kiemuroita enemmän kuin riittäväsi. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, vaikkakin osittain ennalta-arvattavia, mutta imaisevat mukanaan aivan täysillä. Erittäin hyvää ajanvietettä. Seksiä löytyy myös, jokaisessa teoksessa hieman eri näkökulmista. Ei mitenkään överisti, vaan sillai sopivasti. Riitävää, jotta mielenkiinto pysyy yllä, mutta ei niin paljon, että jo kyllästyisi.

On mukavaa löytää romantiikkahyllystä uusia kirjailijoita, etenkin tällaisia, jotka eivät ole sitä niin suosittua chic littiä, joka ei juurikaan uppoa minuun. Ei edes yrittämällä.

Muutoin olen romantiikan osalta lukenut lähes pelkästään Kindlellä ns. bully -sektorin kirjallisuutta, jossa on usein paha poika, joka kuin ihmeen kautta loppujen lopuksi rakastuu tyttöön, jota on kiusannut. Jälleen hyvin ennalta-arvattavaa, mutta äärimmäisen koukuttavaa. Nämä teokset eivät nyt kuitenkaan ole päätyneet blogiin asti, ehkä niistä voisi tehdä yhteenvetopostauksen jossain vaiheessa. 

Nyt on Porin kirjastojen Ahrnstedtit luettu, joten jotain uutta taas hakusessa.

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Camilla sai väistyä aika ajoin muiden kirjojen tieltä ja siksi lukeminen oli hidasta, mutta varmaa. Kuten jo totesin aiemmassa Läckberg -postauksessani, päätin lukea Läckbergit aikajärjestyksessä ja tämä oli toinen kirja, jossa Patrick ja Erica ratkovat rikoksia Fjällbackan saaristomaisemissa. Jos edellisessä kirjassa oli pimeää ja kylmää, tässä riitti hellettä.

Löydetään kuollut nainen ja tämän alta kaksi vanhaa luurankoa, naisten nekin. Luurangot tunnistetaan 70 -luvulla kadonneiksi kahdeksi tytöksi. Heidän katoamisensa ei ole koskaan selvinnyt ja uusi ruumis herättää kysymyksiä voisiko sama murhaaja edelleen olla kyseessä. Murhantutkimus vie Patrickin lähelle uskonnollista yhteisöä ja yhtä tiettyä sukua. Suku tulee eteen jokaisessa tutkimuksen vaiheessa tavalla tai toisella. Onko se vain sattumaa...

Erica sen sijaan tuskistelee loppuraskauden, kuumuuden ja yllättävien vieraiden kanssa. Tässä tapauksessa Erican rooli on sivustakatsoja, kun se ensimmäisessä kirjassa oli suuri. Tietämättä seuraavista, pohdin kasvaako rooli vai jääkö Erica edelleen sivustakatsojaksi.

Arvasin ja en arvannut murhaajaa. Kuvittelin olevani oikeassa, mutta kirjailija huijasi minua luulemaan olevani väärässä, vaikka olinkin oikeassa. Pidin siitä. On aina kiva lukea kirja, joka ei ole täysin suoraviivainen, joka leikittelee lukijan tulkinnoilla ja oletuksilla. Tässä se onnistui ihan ok. Ei siis huikeasti, mutta kivan yllättävästi.

Seuraava teos odottaa jo olohuoneen pöydällä aloittamista. Pohdin vain, jaksanko aloittaa samaa sarjaa heti kolmatta perään vai annanko ajatusten tasoittua. 

Carin Gerhardsen: Musta jää

Eräs kirjaston täti -ystäväni suositteli tätä teosta Facebookissa, oli ihan pakko varata itselle. Täytyy myöntää, että meni aikansa ennen kuin pääsin kirjaan kiinni. Luin sitä vähän kerrallaan, enkä ollut vielä puolivälissäkään varma haluanko lukea loppuun. Sitten kaikki naksahtivat kirjassa paikalleen ja loppu menikin ahmien. 

Kirja on mielenkiintoisesti rakennettu jännäri, jossa samaa tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta. Kaikki alkaa eräänä liukkaana päivänä, kun mutkaisella tiellä tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena yksi henkilö kuolee suistuessaan rotkoon. Tilanne ja henkilöt vaikuttavat ensin selkeiltä ja mustavalkoisilta, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä enemmän löytyy syvyyttä tarinaan ja henkilöihin. Tätä riittää ihan viimeiselle sivulle asti.

Kirja siis yllätti mukavasti loppujen lopuksi. Se yllätti todellakin. Vaikka alku oli hidasta, näin lopussa ymmärrän senkin. Kirja on todella hienosti rakennettu. Se sisältää kerroksia useita ja sen henkilöhahmot ovat äärimmäisen uskottavia. He ovat surullisia, mokaavat ja ovat inhimillisiä. Näinhän se elämässä on, mokataan ja sitten eletään mokien kanssa. Ne, jotka pystyvät. Tässä kirjassa aivan kaikki eivät pystyneet.

Voin siis suositella jännäreiden ystäville. Ruotsia fanittaville. Tai vain vähän erilaista lukemista etsiville. 

Leena Lehtolainen: Valapatto (äänikirja)

En nyt kovin innoissani tarttunut tähän äänikirjaan. Viimeisimmät Lehtolaiset ovat olleet pettymyksiä, eivätkä odotukseni olleet mitenkään korkeat. Tällä kertaa Lehtolainen yllätti minut todella positiivisesti. Pidin kirjasta, jopa jouduin sen imuun sen verran pahasti, että jouduin istumaan pihalla autossa ajoittain kuuntelemassa luvun loppuun.

Aino asuu yksin mummonmökissä luonnonsuojelualueella pitäen huolta Kreivin tiluksista. Eräänä päivänä hän löytää rannalta alastoman pahoinpidellyn miehen, Thomaksen. Liivijengi on yrittänyt hukuttaa Thomaksen läheiseen järveen, mutta ihmeekseen Thomas on jäänyt henkiin. Thomaksen murhayrityksen syy selviää ja alkaa kujanjuoksu liivijengin ja menneisyyden kanssa.

Sekä Ainolla että Thomaksella on painolastia lapsuudesta ja nuoruudesta. Annetut valat, lupaukset painavat, velvoittavat. Mihin asti ihminen voi elää nuorena annettujen lupaustensa mukaan? Tämä kysymyshän löytyi hieman toisella tapaa myös Arttu Tuomisen Verivelasta. Samoja ajatuksia löytyy myös uudesta Lehtolaisesta, tosin ehkä vähän romanttisemmassa ja vähemmän verisessä paketissa.

Pidin kirjasta kovasti, kuten jo mainitsin. Lehtolainen on tässä kirjassa aivan erilainen kuin aiemmin, vaikka tiettyjä päälleliimattuja Lehtolaiselle tyypillisiä asioita löytyykin, kuten tiettyjen artistien käsittely, sienestys, viittaus taitoluisteluun. Nämä olivat tässä teoksessa triviaaleja yksityiskohtia, jotka löytäessään enemmänkin hymähti tuttuudesta kuin ärsyyntyi siitä.

Lars Svedberg on ollut ikonini äänikirjojen lukijana. Yhtenä Larsin manttelinperijänä pidän itse Aku Laitista, joka luki tämän teoksen. Aku on hyvä, ei eläydy, vaan lukee ilmeikkäästi olematta mitenkään yliampuva. Hänen äänensä on rauhoittava ja luo hyvä ilmapiirin kirjaan kuin kirjaan. Myönnän valinneeni Ellibsistä kirjoja vain hänen vuokseen.

John Verdon: Syntipukki

Olen lukenut kaikki Dave Gurney -kirjat sitä mukaa, kun ovat ilmestyneet. Osasta olen pitänyt, osasta en niin kovasti. Tämä meni onneksi tuohon ensimmäiseen kategoriaan eli pidin kyllä. Dave Gurneyhan on New Yorkin poliisista eläkkeelle jäänyt etsivä, joka sotkeutuu tai sotketaan erilaisiin rikosvyyhteihin ja saa ne ratkaistuksi omalla tavallaan. Kirjoissa on mukana hänen vaimonsa Madeleine, joka on hieman ehkä pihalla olevan oloinen hörhö, mutta ajoittain osaa heittää osuvia arvioita sekä Daven entinen kollega Hardwick, joka on tökerö, mutta lojaali ja omaa huomattavat verkostot.

Tällä kertaa Gurneyta pyydetään avustamaan yleistä syyttäjää lähiseudun pikkukaupunkiin selvittämään tilannetta, joka tuntuu leviävän rotusodaksi. On kuolleita mustia ja kuolleita poliiseja, salaliittoteoriaa, hyviä poliiseja ja ei niin hyviä. Dave ottaa homman vastaan vain joutuakseen erotetuksi, kun hänen mielipiteensä tilanteesta eivät ole saman suuntaiset kuin tutkinnan johtajilla. Dave ei kuitenkaan jätä asiaa sikseen, vaan jatkaa tutkimuksia itsekseen Hardwickin avustuksella ja törmää sellaiseen vyyhtiin, että en aikoihin ole sellaista kirjoissa nähnyt. 

Verdonin kerronta on luontevaa ja kirjat etenevät jännärimäiseen tapaan jättäen aina luvun loppuun ärsyttävän cliffhangerin, jonka seurauksena "vielä yksi luku" -ajattelu on hyvin normaalia. On ihan kiva lukea kirjaa, joka saa tuon efektin, paitsi, jos olet oikeasti ajatellut lukea kirjaa illalla vain luvun pari ennen nukkumaanmenoa. Onneksi tälle oli viikonloppu aikaa.

Edellinen Gurney -jännäri ei saanut minut haltioihini, eikä tämäkään yllättänyt paitsi juonellaan. Se oli hienosti rakennettu, vaikka itselle jäi ainakin pari irtonaista lankaa odottamaan solmimista, ärsyttäviä yksityiskohtia, joihin kiinnitin huomioni, mutta joihin ei palattu. Ehkä ne odottavat seuraavaa kirjaa, ehkä olivat vain umpikujia.

Voin suositella Verdonia jännäreistä pitäville, kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, sillä viittauksia aiempii tapauksiin on jokaisessa.

Sandra Brown: Kuoleman kaiku

Sandra Brown on pitkään ollut kirjailija, jonka kirjoihin pystyi luottamaan, että sai mitä halusi. Muutama viimeinen lukemani kuitenkin pettivät ainakin jonkin verran. Siksi en odotellut suuria tästäkään teoksesta. Kun odotukset ovat alhaiset, ne ylittyvät helposti ja niin kävi nyt. En nyt voi sanoa, että olisin ihan haltioissani, mutta kirja oli ihan luettava. Tosin kannen lupaamaa erotiikkaa ja kiihkeyttä en nyt ihan kauheasti löytänyt. Muutoinkin tarina oli melko ohut ja ennalta-arvattava, mutta kun en enempää odottanutkaan.

Afganistanissa ansioitunut toimittaja saa tehtäväkseen kirjoittaa Savannahissa käytävästä oikeudenkäynnistä, jossa kaikki ei ole selkeästikään sitä, miltä näytää. Toimittaja ihastuu ja lopulta rakastuu oikeudenkäynnissä todistajana olevaan uhrin entiseen vaimoon. Ihan mielenkiintoisia kuvioita kirjassa on ja aika hyvin pysyvät langat käsissä. 

Tekisi mieli kirjoittaa kirjasta enemmänkin, mutta jotenkin silkkoa se kuitenkin oli. Viihdyttävä toki, mutta ei mitään, mistä oikeastaan muistaisin sen. Se on aina sääli, sillä kirjan kuuluu jättää jotain. Jokin ajatus edes, tunne. Ehkä kyynel, ehkä nauru. Hyvästä kirjasta näitä saa. Jos näin arvioin, tämä ei ollut kovinkaan hyvä kirja.

Eli jos haluat vain lukea jotain viihdyttävää, tartu tähän. Jos haluat jotain enemmän, älä.

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Luettuani Kultahäkin innostuin Läckbergin kirjoitustyylistä ja päätin aloittaa hänen tuotantonsa läpikäymisen järjestyksessä. Kuten yleensäkin pyrin lukemaan kirjailijan teoksia, jos saan innostuksen jostain hänen teoksestaan. Nyt olen siis lukenut uusimman ja vanhimman, hyvä alku. Kehityksen pystyi huomaamaan, mikä sekin on ihan hyvä juttu.

Erika Falck palaa kotitaloonsa vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Hänen lapsuudenystävänsä Alex löydetään kuolleena talostaan. Murhan tutkinta alkaa ja pian menneisyyden haamut ovat jälleen läsnä. Erika lyöttäytyy yhteen Patrickin kanssa, joka on salaisesti rakastanut Erikaa jo nuoresta. Erikan siskon Annan aviohuolet vaikuttavat myös ilmapiiriin. 

Monta lankaa, monta suuntaa, selkeä ajatus sarjasta. Langat pysyvät käsissä, ne eivät juurikaan sotkeudu. Murha selviää, mutta se ei ole kirjan pääasia kuitenkaan. Pääasiana tuntuu olevan henkilöiden esittely, taustan luominen. Tämä siis oma fiilikseni. Täytyy myöntää, että monta kertaa mieleen tuli myös Åsa Larssonin kirjat.

Läckberg on huiman suosittu ympäri maailmaa ja hänen kirjoistaan on myös tehty tv-sarja, jota en vielä ole katsonut. Se ei käsittääkseni ole saanut kovinkaan mairittelevia arvioita, joten en tiedä haluanko pilata oman mielikuvani sarjalla. Larssonin kirjojen osalta ehkä näin kävi, kun katsoin kirjoista tehtyjä elokuvia.

Sen verran taas kuitenkin koukutuin, että varasin kirjastosta myös seuraavat kirjat, odottavat tuossa lukupinossa.

Monen asian summana olen löytänyt jälleen lukuinnostuksen, toivon, että se myös säilyy. 

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä

Takakannen kuvaus "Yöllinen kohtaaminen, jolla on järisyttävät seuraukset...". Kirjojen takakannet ovat muuttuneet samanlaisiksi kuin uutissivustot, klikkipohjaisiksi. Lue, mitä yöllä tapahtui. No, luin. Tuo lause ei kuvaa kirjaa, vaikka toki siinä on yöllinen kohtaaminen. 

Kirja sijoittuu vuoteen 1685. Nyt täytyy myöntää, että ajallinen kuvaus oli jotenkin niin pielessä, että ajoittain oikein ärsytti. Magdalena on 26-vuotias eli kyseisen ajan mittapuun mukaan liian vanha naimisiin. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja jättäneet hänet puille paljaille. Niinpä, kun tulee pyyntö ryhtyä nuoren Venuksen esiliinaksi pahamaineisen kreivi Gripklonin juhliin, Magdalena ottaa työn vastaan iloiten. Kuten ei aiemmassakaan Ahrnstedtin teoksessa, tässäkään ei ole mitään genrelle uutta, mutta hyvin koukuttava teos kuitenkin.

Käy niin, että Magdalena tosiaan kohtaa kreivi Gripklonin yöllä hieman epämääräisessä tilanteessa ja vastenmielisyys on molemminpuoleinen, vai onko... Kun vielä miehet löyvät vetoa, että kreivi ei pysty saamaan vanhaapiikaa innostumaan itsestään, on soppa jo melko hyvin kasattu. Monta ihan perusjuttua, jotka Barbara on minulle opettanut kirjoissaan. 

Vaikka mitään uutta ihmeellistä ei ollut, kirja koukutti minut ihan täysin ja luin sen muutamassa tunnissa vajoten täysin sen maailmaan. Tällaiset kirjat ovat hyvin rentouttavia, mutta niiden jälkeen jää vähän tyhjä olo, koska ne ovat kuitenkin vain täyttäneet jonkin tarpeen. Tässä tapauksessa viihdyttäneet, mutta eivät ruokkineet sielua. Nyt juuri kuitenkin viihdyttävyys on ihan riittävä, sieluani voin ruokkia muulla tavoin ja toisella kirjalla.

Se, mikä on ihanaa, on, että olen saanut lukuintoni takaisin.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Olen Moriartya yrittänyt lukea aiemmin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämäkään teos ei herättänyt mitään suurta intoa, mutta kun muutaman kymmenen sivun jälkeen tajusin kirjaan pohjautuvan suositun HBO:n sarjan, joten en myöskään ole katsonut muutamaa minuuttia kauemmin, sitkeästi luin kirjan loppuun. On myönnettävä, että ajoittain kirja koukutti, sen verran hienosti se oli rakennettu. Kirjan takakansi on taas täynnä mitä kehuvampia kommentteja, joista en taaskaan allekirjoita yhtään. Hyvin ne kuitenkin myivät minulle kirjan.

Alusta asti on selvää, että Pirriween alakoulun vanhempien visailuillassa kuolee joku vanhemmista, mutta kuka, miksi ja miten on se kirjan koukuttava osuus. Esikouluikäisten lasten äitien elämä ja salaisuudet eivät niinkään. Osaksi myös se, mitä olen tv-sarjasta nähnyt häiritsi lukemistani. Näin näyttelijät liian hyvin rooleissaan. 

Kaikilla on siis salaisuuksia, eikä moni asia ole niin kuin pinnalta näyttää. Hyvin tyypillinen lähtökohta. Kirja on kuitenkin rakennettu nerokkaasti. Koska on alusta asti selvää, että joku murhataan, avataan vyyhtiä ja paljastetaan salaisuuksia pikku hiljaa. Annetaan vääriä johtolankoja tai oikeastaan kerrotaan asioista vain jotain, ihan niin kuin elämässäkin. Et koskaan voi tuntea toista täydellisesti. 

Mutta joo, kirjan loppuosa oli se, jonka ahmin yhdeltä istumalta, alkuun meni useampi sessio. Koska aiempia Moriartyja olen lukenut vain muutaman kymmenen sivun verran, en osaa verrata tätä niihin. Kiinnostava kirja on tietenkin myös siksi, että siitä tehty sarja on hyvin suosittu. Yritin luettuani jälleen katsoa sitä, mutta ensimmäisen jakson puoliväli oli se, mihin jälleen jäin. Ei ole vain minun juttuni. Kirja, no ehkä vähän enemmän.

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia

Elämässäni on ollut suuri aukko historiallisten romanttisten kirjojen kohdalla. Olen lukenut kaikki Utrioni,  Vuori ei ole ihan mitä olen hakenut, vaikka nekin kaikki olen lukenut. On vaikeaa löytää uutta, etenkin sellaista, josta pitäisi. (Vinkkejä otetaan myös vastaan :)) Nyt onneksi löytyi vahingossa kaupan pokkarihyllyn kautta piti mennä kuitenkin. Ostin ensin tarjouksessa olleen Ahrnstedtin nykypäivään sijoittuvan kirjan, josta en ole vielä blogannutkaan. Ja sitä kautta löytyivät myös nämä historialliset kirjat, joita tosin vain on kolme kirjaston tietokannassa, joten lyhyt on tämä ilo.

Sitoumuksia sijoittuu Ruotsiin 1300 -luvulle. Se on pakko ihan alkuun todeta, että historiallinen tarkkuus ei tunnu olevan kirjailijalle kovinkaan tärkeää tai tällaisen kuvan sain. Kun ei anna sen häiritä, on kirja oikein viihdyttävä. 

Markus Järn on kuninkaan soturi, joka lähettää sotilaansa hakemaan itselleen naisen läheisestä kylästä. Markukselle tuodaan vahingossa tilallisen tytär Illliana. Illianan maine on nyt mennyttä ja Markus pakotetaan naimaan tämä. Pakko on molemminpuoleinen. Tässä lähtökohta, hyvin tyypillinen romanttiselle kirjallisuudelle ja pakkohan se on myöntää, että kirja ei tuo mitään uutta genreen, mutta se ei haittaa. 

Ahrnstedt on höystänyt romantiikkaa kevyillä eroottisilla kohtauksilla, jotka ovat ihan kivoja. Ihan kiva, voisi kuvata myös koko kirjaa. Mukavaa, hieman koukuttavaa viihdettä. Sellaista, mitä on mukava lukea sohvan nurkassa. Sen verran pakkomielteiseksi itseni kuitenkin sain, että varasin kirjastosta kirjailijan loputkin suomennetut kirjat. Elämässä on nyt sellainen vaihe, jälleen, että tarvitsee pakoa todellisuudesta.

Camilla Läckberg: Kultahäkki (äänikirja)

Vähän noloakin ehkä myöntää, että en ollut lukenut yhtään Läckbergin kirjaa ennen tätä. En myöskään olen katsonut tv-sarjaa. Nimi oli tietenkin tuttu, mutta ei muuta. Tätä kuunnellessani päädyin jo lainaamaan muutaman kirjan luettavaksi.

Koska en ollut aiemmin Läckbergiin tutustunut, niin lähdin kuuntelemaan kirjaa täysin ilman ennakko-odotuksia. En siis osaa verrata kirjaa mihinkään muuhun kirjailijan kirjaan. Tästä kirjasta pidin. Se piti otteessaan, sisälsi yllätyksiä ja mielenkiintoisia käänteitä.

Fayella on salaisuuksia. Hänen sisällään on synkkyyttä, jonka hän on piilottanut hyvin. Faye on omasta mielestään onnellisesti naimisissa Jackin kanssa. Jack on menestynyt yrittäjä ja Faye kotiäiti. Jack on täysin henkisesti alistanut Fayen, joka romahtaa Jackin jättäessä tämän toisen naisen vuoksi. Romahdusta seuraa monimutkainen kostosuunnitelma. Faye ei ole enää uhri.

Kirjassa kuljetaan kahta tasoa. Ennen tapahtuu Fjällbäckissä ja tällöin Faye kertoo minä-muodossa. Nykyhetkessä kerronta on kolmannessa muodossa. Tämä oli mielestäni oikein hieno ratkaisu, se erottaa sen entisen Fayen nykyisestä. Tasot antavat selityksiä kirjan kuluessa varsin oivasti. 

Tässä kirjassa naiset saattavat olla uhreja, mutta he nousevat elämänsä raunioista voittajina. Eivät välttämättä lain mukaan tai aina kauniisti, mutta nousevat kuitenkin. Kirja on myös tarina naisista, jotka pitävät yhtä. Suurin osa kirjan miehistä on iljettäviä hyväksikäyttäjiä, yksi poikkeus tietenkin varmistaa säännön.

On ihanaa, kun pääsee arkeen. Pääsee kuuntelemaan kirjoja työmatkalla, saa omaa aikaa.

Tuomas Vimma: Enkeleitä ja yksisarvisia - Startup-Suomen tarina

Kirjavalinta pelkästään kirjailijan vuoksi. Kyllä joo aihekin kiinnosti, mutta ei niinkään paljon. Startup on minulle lähinnä sanana tuttu tv:stä. Enemmän olen tekemisissä sellaisten yrittäjien kanssa, jotka perustavat yrityksensä oman elinkeinon vuoksi, ei tulevan exitin takia. Ajatusmaailma on siis täysin erilainen. Itse aikoinaan kauppakorkeakoulusta valmistuneena seuraan taloutta jonkin verran ihan jo viran puolestakin ja itseä aina ärsyttää asiat, joista en tiedä riittävästi. Sekin oli jälleen hyvä syy lukea tämä kirja.

Kirja on hauska tietokirja, joka ei tunnu tietokirjalta. Se on ajoittain jopa jännittävä, tosin ei jännäritavalla, vaan ihan omalla tavallaan. Luin kirjaa pitkälle luku kerrallaan, mutta pian jo huomasin lukevani vielä yhden luvun lisää. On mielenkiintoista päästä katsomaan tavallaan tuttuja tapahtumia ja yrityksiä julkisivun toiselta puolen. Kirjan keskiössä on Slush, jonka tiedän olevan Helsingissä vuosittain ja jonka tiedän olevan juuri sellainen tilaisuus, jossa itse ahdistuisin ja saisin ainakin viisi paniikkikohtausta. Useamman vuoden olen kuitenkin seurannut sitä sivusilmällä tai ainakin huomioinut sen olemassaolon ja kasvun ja sen kuinka arvostus on kasvanut. 

Startup-Suomi on aivan erilainen Suomi kuin mikä Suomi on vaikka täällä Satakunnassa, jossa kenties ollaan kateellisia ja salaa tyytyväisiä toisten pettymyksille ja epäonnistumisille. Startup-Suomessa on yhteisöllisyyttä. Täytyy valitettavasti myöntää, että vähän tuli sellainen herrakerho -fiilis kirjan perusteella tuosta yhteisöllisyydestä, mutta kun piirit ovat pienet, ei vaihtuvuuttakaan ehkä ole saavutettavissa, vielä. 

Kirja päättyy avoimeen haasteeseen ja kutsuun, ainakin omassa päässäni. Startup-Suomi on nyt tietyssä asemassa ja tilanteessa. Suomella on mainetta ja tiettyjä lupauksia on jo lunastettukin. On meidän tehtävä nyt luoda uusia malleja, uusia startuppeja, uusia yrityksiä, jotta tämäkin kirja saisi jatkoa, uuden kiehtovan juonteen.

Pidin kirjasta kovasti. Kuten totesin, se oli hauska, jännittävä ja kiinnostava. Mitä muuta voit kirjalta pyytää. Vimma-fanina tietenkin kirja oli kirjoitettu todella hyvin. Olen tietokirjojen satunnainen kuluttaja ja usein kaipaan faktoja. En ole kuitenkaan vuosilukujen ja päivämäärien ystävä, sillä niitä en ole koskaan oikein oppinut ulkoa, enkä aina jaksa ymmärtää miksi pitäisi. Tarina on tärkeämpi. Tässä kirjassa tarina oli keskiössä, kuvat olivat kiva yllätys ja lisä.

Arttu Tuominen: Verivelka

Olen ollut useammassa Arttu Tuomisen kirjajulkkarissa ja niin tässäkin. Hiljaa takarivissä, hienoinen innostunut puna kasvoilla, jonossa hakemaan nimmaria kirjaan, muutama kömpelö kohteliaisuus ja onnentunne tilanteen jälkeen sekä häpeä omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Kuinka hienoa olisikaan esittää muutama naseva kommentti tai edes sanoa jotain järkevää. No, fanityttö se on vanhakin tyttö.

Fanitan Arttua, fanitan niin paljon, että pelkäsin tämän kirjan lukemista. Pelkäsin sitä, koska kaikki olivat kehuneet ja koska pidin edellisistä todella paljon. Pelkäsin, että siirto isommalle kustantamolle olisi vienyt jotain pois. Aloitin kirjan kuitenkin heti julkkareiden jälkeen. Luin ensimmäisiä kymmeniä sivuja kylmä hiki niskassa. Oli tässä jotain runollisempaa, ei kai tuosta muodostu sellainen pysähtyvä kuvaus. Luin ja sitten lopetin. Lopetin, kun pelkäsin. 

Lähdimme muutaman kuukauden kuluttua julkkareista lomalle, pois Porista. Sieppasin ihan viimeiseksi Artun kirjan mukaan. Lomallakin väistelin kirjaa. Luin muutamat Barbara Cartlandit, aloitin yhtä toistakin, kunnes päätin, että nyt on aika. Aloitin alusta ja luin. Runolliset kuvaukset muuttuivat vain kauniiksi ja pelko jonkun muuttumisesta lientyi. Onneksi. Luin kirjan muutamassa päivässä, se häiritsi ajatuksiani koko lukemisen ajan ja nyt luettuani sen, häiritsee se vielä enemmän.

Luin kirjaa dekkarina, sillä niitä olin tottunut Artulta lukemaan, mutta olisihan itsekin pitänyt ymmärtää, että vaikka kirja on pinnalta dekkari, on se pohjalta jotain ihan muuta. Pinnalla ratkaistaan rikossa, pohjalla käsitellään ihmissuhteita, palataan menneisyyteen, pohditaan syitä syviä. On tapahtunut murha, tässä ihan lähellä meitä Ahlaisissa. Ahlaisten rantatietä ajaessamme lomalta kotiin, aina käytämme Muumipapan sanoja: "Meri, se on tullut takaisin." Se on tieto itselle, että koti on lähellä.

Nyt kuitenkin Ahlaisissa on tapahtunut murha, joka vaikuttaa hyvin selkeältä. Juoppoporukka, yksi selkeä murhaaja. Murha onkin selvää kauraa, eikä kirjan juju ole sen selvittäminen, vaan kaikki se, mikä johti murhaan tietoisesti tai tiedostamatta. Ja siitä, mitä kaikkea olet valmis tekemään ystävyyden ja sen nimissä annettujen lupausten vuoksi.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja Jarin ja Antin lisäksi. Heidän oma historiansa ja arpensa antavat uuden perspektiivin kirjan tapahtumille. Toisaalta he jäävät vähän roikkumaan, ovat sivullisia tässä kaikessa. Sellaisia heidän tässä kirjassa kuuluukin olla, sillä kirja on tarina kahden pojan ystävyydestä.

Olen lukenut, että kirja liikutti, sekin kavahdutti minua. Artun kirjoissa kuuluu olla väkivaltaa ja rosoisuutta, siellä kuuluu olla tuttuja paikkoja, joissa on synkkiä varjoja ja siellä kuuluu olla ainakin yksi maininta Harjavallan pahamaineisuudesta. Kirja liikutti minua, myönnän, mutta siinä oli myös kaikkea muuta, mitä olin halunnutkin. Löytyi tuttuja paikkoja, reittejä, joita olin itsekin kulkenut. Oli maininta Harjavallasta, oli silmitöntä väkivaltaa ja etenkin oli porilaista rosoisuutta. 

Tämä kirja pitää lukea rauhassa ja nauttia siitä. Ymmärtää sen monikerroksellisuus. Ymmärtää, mitä X tarkoittaa. Itse kaipaan omia kirjeitäni nuoremmalta itseltäni, kaipaan ystävyyttä, joka on muuttunut lapsuuden ehdottomuudesta toisen huomioonottavaksi arvostukseksi. Kirjan ystävyys on ehdotonta, muuttumatonta. Se on X.

Jane Johnson: Neidonryöstö

Suurin odotuksin tartuin kirjastossa tähän kirjaan. Suuret odotukset eivät täyttyneet. Odotin suurta draamaa, romantiikkaa, kiihkeyttä, sain hieman valjun pläjäyksen historiaa, muutaman poskisuudelman ja hieman dramatiikkaa hitusella yliluonnollisuutta. 

Cat on Cornwallilainen palvelijatar vuonna 1625. Hän kaipaa jotain äksöniä elämäänsä. Hän hamuaa kirjontamestariksi, mutta on joutumassa pakkoavioliittoon serkkunsa Robertin kanssa, kunnes joukko turkkilaisia merirosvoja vie kirkollisen ihmisiä vankeinaan Marokkoon. Täällä Cat kohoaa haluamaansa toimeen kirjonnan opettajana. Koko ajan hänellä on mukanaan kirjontakirja, johon hän kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä.

Nykyajassa Julia saa kyseisen kirjan jäähyväislahjaksi naimisissa olevalta poikaystävältään ja kiinnostuu merkintöjen kirjoittajasta niin, että seuraa tämän jälkiä Marokkoon. Siellä hän tapaa eksoottisen ja kiinnostavan Idrissin, joka auttaa häntä selvittämään salaisuutta.

Vielä tässä vaiheessakin kuulostaa todella hyvältä, mutta ei vain toimi. On pitkiä kuvauksia Robertin kulusta metsässä, sivukaupalla, mutta Catin ja merirosvopäällikön suhteen kehittyminen kuvataan muutamalla lauseella. MIKSI?

Odotin balsamia romantiikan nälkäiselle sielulleni ja sitä en saanut. Enkä myöskään oppinut erheestä, vaan lainasin myös kirjailijan toisen kirjan. Nyt kuitenkin harkitsen sen lukemista tai ainakin laitan toiveeni huomattavasti alemmas. 

Hyllyni ovat täynnä romantiikkaa, mutta haluaisin löytää jonkun uuden, jonkun uuden näkökulman kuitenkin takuuvarmana ja perinteisenä. Onneksi on loma ja pieni erhe ei haittaa, sillä aikaa on.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut (äänikirja)

Harriet Westaway on parikymppinen orpo, joka kamppailee rahasta. Hän myy tarot-tulkintoja Brightonin laitureilla. On velkaa koronkiskurille. Eräänä päivänä hän saa kirjeen asianajajalta. Kirjeessä kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen ja Halin olevan yksi perinnönsaajista. Hänen tulisi matkustaa Cornwalliin hautajaisiin ja perunkirjoituksiin. Asiassa on vain yksi ongelma, Halin isoäiti on kuollut aikoja sitten, kirje on tullut väärälle henkilölle. Koronkiskuri käy väkivaltaiseksi ja Hal päättää kuin päättääkin lähteä perinnön perään. Kuinka valehdella ihmisille, joista hän ei tiedä mitään, mutta jotka selkeästi kaipaavat kadonnutta siskoaan.

Alkuasetelma on ihan kiinnostava, mutta siihen se jääkin. Kuuntelin kirjan vimmalla loppuun, vaikka jo kirjan puolivälissä aavistin lopputuloksen. Inhosin joka hetki kirjailijaa. Sitä, kuinka tyhmäksi hän oli kirjoittanut päähenkilön Halin. Halia sanottiin hiirulaiseksi, mutta hän ei itse pitänyt itseään hiirulaisena. Sellaisena tyhmänä pienenä kirjailija häntä kuitenkin piti. Henkilönä, joka on niin tyhmä, että ei tajua mitä edessään on. 

Kirjan muut hahmot olivat keinotekoisia ja heidän kuvauksensa jäi ohueksi. Koko tarina jäi ohueksi, vaikka lähtökohdiltaan olikin ihan kiinnostava. En ollut suoraan sanoen kuullut kirjailijasta aiemmin ja mietin kuunnellessani, miten tällainen kirja on päässyt suomennettavaksi. Tai sitten olen vain liian kriittinen.

Jotenkin tuntuu, että heitin juuri haaskuun 14 tuntia elämästäni kuunnellessani tämän kirjan, toisaalta on ehkä hyvä välillä kuunnella kirjaa, jota vihaa melkein joka minuutti. Vaihtelua sekin.

Stina Jackson: Hopeatie (äänikirja)

Työpaineet ovat juuri nyt kovat. Paljon pitäisi saada tehtyä ennen kesälomaa. Pitäisi yrittää tehdä monta asiaa samaan aikaan, mutta sehän ei useinkaan onnistu. Onneksi istun autossa pari tuntia vähintään päivässä, ne ovat päivän kohokohtia. Saan rauhoittua ja ottaa ajan ihan vain itselleni. Nämä hetket täytän äänikirjoilla. Galbraithin jälkeen olin hieman krapulainen ja silloin on vaikea löytää sellaista kirjaa, joka pitää mielenkiinnon yllä. Muutamaa kokeiltuani päädyin tähän teokseen, joka sopivasti tuli varauksen kautta minulle. 

Lelle on viimeinen, joka on nähnyt tyttärensä Linan. Tästä on kolme vuotta. Lelle ei kuitenkaan anna periksi, vaan etsii Linaa pakonomaisesti. Hän ei voi uskoa Linan olevan poissa. Hän ajaa Pohjois-Ruotsissa ns. Hopeatietä etsiessään. 

Samaan aikaan Meja muuttaa Pohjoiseen levottoman ja mieleltään järkkyneen ätisinsä kanssa. Äiti on löytänyt itselleen jälleen uuden miehen, jonka luokse he muuttavat. Meja tapaa metsässä Karl-Johanin, jonka perhe on maailmanlopun odottajia ja varautujia. He asuvat keskellä metsää tehden töitä ja varastoiden kaikkea. Se maailma on niin erilainen Mejan juurettomaan elämään, että hän muuttaa Karl-Johanin perhee luo. 

Sitten katoaa toinenkin tyttö, hyvin samannäköinen kuin Lina. 

Kirja herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta halusin kuunnella, toisaalta en matlttanut odottaa, että kirja loppuisi, eikä tämä odotus ollut mitenkään positiivista. Päälimmäinen tunne on kuitenkin ihan positiivinen. Jotenkin vain alkaa tuntua, että näitä hyvin samankaltaisia teoksia tulee eteen etenkin Ruotsista. En voinut vertaamatta tätä osaltaan Matias Edvardssonin Aivan tavalliseen perheeseen, jotain hyvin samanlaista.

Kirjan luki Pirjo Heikkilä. Hän onnistui oikein hyvin. Monet äänikirjat, jotka hylkään, hylkään nimenomaan lukijoiden vuoksi. 

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema (äänikirja)

Kun äänikirja koukuttaa, on se todella ahdistavaa. Sillä äänikirjaa ei niin vain pikkasen katsota eteenpäin tai lueta viimeisiä sivuja. Lisäksi äänikirjaa ei pysty kuuntelemaan silmät ristissä. Tällä kertaa piina oli todellinen. Olin aivan koukussa. Istuin kotipihalla, kaupan parkkipaikalla, työpaikan parkkipaikalla autossa ja kuuntelin vain sen luvun loppuun.

Olen pitänyt myös aiemmista J.K. Rowlingin alter egon kirjoista, mutta tämä oli aivan huippu. Täysin koukuttava, täysin arvaamaton, täysin kaikkea. Robinin ja Striken suhde kehittyy, he ovat haavoittuvaisia ja umpimielisiä, mutta jotenkin samalla kovin aitoja. Ihmisiä, jotka eivät puhu siitä, mitä heidän mielessään ihan oikeasti on. Niin kuin me muutkin.

Striken toimistoon tulee psykoottisessa tilassa oleva nuori mies, joka sanoo nähneensä miehen kuristavan lapsen ja sitten hautaavan tämän metsään. Strike ei voi antaa asian olla. Pian toimisto saa toimeksiannon ministeriltä, jolla tuntuu olevan jonkinlainen suhde psykoottiseen mieheen Billyyn. Tässä vaiheessa kaikki tuntui hyvin selvältä ja vähän tylsältäkin, mutta sitten kirjailija muuttaakin kaiken. Alkaa tapahtua sekä yksityiselämässä että jutussakin. On koukeroita enemmän kuin tarpeeksi, mutta itse en ainakaan huomannut, että yksikään lanka olisi karannut kirjailijan käsistä. 

Tässä oli niin paljon kaikkea, mutta kuinka taitavasti se olikaan kirjoitettu. Kuinka ovelasti jätettiin loppuun cliffhanger seuraavaan kirjaan. Kuinka kierosti lukijaa harhautettiin. Kuinka täydellisesti hänet koukutettiin. Aivan ihana kirja siis.

Kirjan luki Eero Saarinen, joka on yltänyt lukijaportaissani Lars Svedbergin kannoille. Hän ehkä näkee jo Larsin kengän kannat, mutta ei vielä pysty niitä koskettamaan. Pidän kovasti hänen luennastaan, joka on riittävän eläytyväistä olematta kuitenkaan ylinäyteltyä. 

Näin nyt hieman krapulaisena hyvästä kokemuksesta luulen taas epätoivoisesti etsiväni seuraavaa hyvää kirjaa pitkän tovin. Tai ehkä palaan jonkun hyvän ystävän seuraan. Nyt, kun olen antanut itselleni armon kaikkien lukemattomien kirjojen yrittäessä syyllistää minua, pystyn nauttimaan vanhoista ystävistä niin usein kuin haluan. Niistä ehkä yhteinen postaus jossain vaiheessa.

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Jokunen aika sitten näin lempikirjailijani Tuomas Vimman tv:ssä kertomassa uudesta kirjastaan, tästä kirjasta. Ostin kirjan hyllyyn, mutta ennakkoluuloni sai kirjan pysymään hyllyssä lukemattomana pitkän tovin. Nyt pääsiäisenä selasin hyllyjäni epätoivoisena hakiessani jotain kiinnostavaa luettavaa. Tähän tartuin ehkä hieman haluttomana ajatuksella ”kaipa tämäkin nyt pitää lukea”.

Epäluuloisuuteni johtui täysin kirjan genrevalinnasta. Miten nyt yhtäkkiä muka Vimma osaisi kirjoittaa jännärin... Niin vain osasi. Osasi jopa niin hyvin, että luin kirjan yhdeltä istumalta. Hämmentävää. 

Kirja oli jännittävä. Kirja oli verinen. Kirja sai minut lukemaan ajoittain punoittaen roisin kielen vuoksi. Kirja oli siis ihan täysin sitä, mitä pitikin. Se sai karvani nousemaan, kun stadin slangi puski läpi. Se sai minut voimaan hetkisesti pahoin väkivallan vuoksi. Se sai kuolan herahtamaan ruokakohtauksissa. Etenkin se sai minut viihtymään.

Pariisissa tapahtuu pommi-isku, jossa kuolee suomalainen nainen. Naisen sisko tulee Pariisiin selvittämään käytännön asioita kuoleman vuoksi. Hänen tielleen osuu valokuvaaja, joka sai napattua kuvan juuri pommi-iskua ennen. Heitä aletaan ajaa takaa pitkin Pariisia ja sen allakin. Miksi, siinäpä kysymys, joka selviää aivan lopussa. Enpä olisi sitä arvannut. Vihjeitä ei ihan kauheasti annettu matkan varrella.

Tämä oli hyvin vimmamainen jännäri erilaisilla twisteillä. En ihan vertaisi vaikka Remekseen, mutta ei tarvikaan. Tämän kirjan parissa viihtyi vallan mainiosti ja se täytti paikkansa. Neulontamaailmassa sanotaan ”trust the pattern”. Olisi tässä pitänyt vain luottaa kirjailijaan ja siihen, että jos olen pitänyt kaikista aiemmista kirjoistaan, pidän tästäkin eri genreä tai ei. 

Iso peukku vuohenjuustolle, jonka maun ajattelu jo saa makunystyräni myhäilemään.

J P Delaney: Edellinen asukas (äänikirja)

Edellinen asukas etenee kahdella eri aikatasolla. Ennen Emma, nyt Jane. Molemmat ovat päätyneet asukkaaksi huippumoderniin arkkitehtonisesti hienoon taloon. Talolla on pilkuntarkat säännöt, joihin asukkaiden on suostuttava. Minimalistinen elämä on asia erikseen. Talolla tuntuu kuitenkin myös olevan jonkinlainen oma henki vai onko.

Emma ja Jane ovat täysin erilaisia ihmisiä hyvin erilaisessa elämäntilanteessa, mutta kuitenkin he kummatkin päätyvät tekemään hyvin samankaltaisia päätöksiä elämänsä suhteen. Onko talon suunnitellut arkkitehti vain äärettömän neuroottinen ja pakko-oireinen? Ovatko valinnat naisten itsensä tekemiä vai ohjaako heitä joku?

Loppujen lopuksi kukaan ei ollut mukava tai kiltti. Kaikki kirjan henkilöt olivat tavalla tai toisella valehtelevia, huijaavia, rikkinäisiä ihmisiä. Pidin kuitenkin kirjasta. Jännite pysyi pitkään ja ns. Syyllinen oli minulle ainakin osittain hienoinen yllätys.

Oikein viihdyttävä kirja, josta en kyllä löytänyt mitään se suurempaa viestiä, mutta ei sillä väliä.

Jessica Fellowes: Mitfordin murhat (äänikirja)

Työmatkakuunteluun valikoitui tämä kirja lähinnä sen kuvauksen perusteella, jossa kirjaa verrattiin Jane Austeniin ja Agatha Christieen. Nojoo, kumpaakin löytyy. Ehkä enemmän Downton Abbeyta kuin Jane Austenia, mutta joo. 

Kirja sijoittuu 1920-luvulle ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Sodassa sairaanhoitajana toiminut nainen löytyy kuolleena junasta. Tämä on yksi lanka. Toiseksi on nuori nainen Louise, joka hyppää tuosta samasta junasta raiteille pakoon setäänsä. Kolmanneksi nuori junapoliisi Guy pelastaa tuon nuoren naisen. Vielä, kun tämä nuori nainen pääsee lastenhoitajaksi kartanoon, josta löytyy linkkejä kuolleeseen naiseen.

Louise ja Guy alkavat tutkia kuolleen sairaanhoitajan tapausta. Kommunikointi on ihanan vanhanaikaista; kirjeet ja satunnaiset puhelinkeskustelut sekä sähkeet. Hidasta, mutta niin romanttista. Vyyhtiin on sekaantunut monta henkilöä ja loppujen lopuksi luulin tajunneeni murhaajan, mutta kuinka ollakaan kirjailija yllätti. 

Kirja oli ihan kiva. Se ei kuitenkaan missään vaiheessa täysin koukuttanut, mutta piti vallassaan. Mielestäni ajankuvaus oli oikein hyvä, niiltä osin, mitä itse nyt pystyn 1920-lukua arvioimaan. Henkilöhahmot olivat oikein onnistuneita ja samaistuttavia. Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvää kerrontaa 

Äänikirja oli myös oikein onnistunut ja tällä kertaa myös Ellibs toimi lähes moitteettomasti. Kirjan lukija oli Krista Putkonen-Örn, joka onnistui oikein hyvin. 

Mielelläni luen kirjailijalta muutakin. Mukavan leppoisaa, viatonta ja hauskaakin.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään (äänikirja)

Uskoni hyvään kirjallisuuteen on jälleen palautettu. Sieluni on saanut ravintoa. Alkuun en ollut täysin varma, mutta loppua kohden tunsin mieleni täyttyvän. Matt Haig sai jo osan sielustani Radleyn perheellä ja tällä kertaa ehkä vähän isomman osan.

Mitä jos maailmassa on ihmisiä, jotka eivät vanhene kuten me muut. Mitä jos he vanhenevat kymmenessä vuodessa vuoden. Tom on tällainen henkilö. Vikansa vuoksi hän vaihtaa identiteettiä aina kahdeksan vuoden välein Albatrossi -seuran avustuksella. Hänen pitää vain tehdä pieni palvelus. Tom on tavannut huikeita ihmisiä aina Shakepearesta F.Scott Fitzgeraldiin. Hän on rakastanut vain kerran. Hän on kadottanut tyttärensä ja minuutensa. Hän uskoo, että nykyinen tapa on ainut tapa elää Albana. Tällä kertaa hän haluaa historian opettajaksi. Tällä kertaa hän tapaa päivänkorennon, joka saa hänen vuosisatoja hiljaisena olleen sydämensä jälleen sykkimään.

Asetelma on mielenkiintoinen, uniikki ainakin minun lukemien kirjojen osalta. Haig osaa viedä lukijan upeasti vuosisadalta toiselle. Miljöön kuvaukset saavat tuntemaan, että oikeasti olisi paikalla kuinka oikeasti tuntisi Shakespearen. Kirja piti minut lähes koko ajan mukanaan. Ehkä jossain paikoin olisi pieni tiivistys ollut paikallaan, mutta loppua kohden langat löytyivät ja kirja kääntyi.

Kirja pohtii elämää ja sitä, kuinka me elämme oman elämämme. On hetkiä, jolloin haluaisi pysäyttää ajan ja elää siinä hetkessä ikuisuuden. Näitä viittauksia tuli kirjassa useampia. Hetkiä, jolloin Tom olisi halunnut olla tavallinen. Sellaisia pieniä hetkiä, joita on meilläkin arjessa. Sellainen hetki, kun tuntuu, että siinä hetkessä on koko maailma. 

Oli kirjassa kuitenkin jotain, josta en niin paljon pitänyt. Tomin muistot oli usein kirjoitettu liian helposti, liian odotettavasti, kömpelöstikin jopa. Parempaan en itse pystyisi, mutta ajoittain ne viennit ärsyttivät hetken. 

Jos et Haigiin ole vielä tutustunut, on tämä kirja oikein oiva tapa siihen. Suosittelen lukemaan kirjan loppuun kiitoksineen kaikkineen. Kiitokset saivat jälleen kerran itkemään työmatkalla muusta kuin ahdistuksesta.

Lars Kepler: Lazarus (äänikirja)

Lars Kepler kirjoittajakaksikko on yksi suosikeistani etenkin Joona Linna –sarjallaan. Tämän uusimman kuuntelin äänikirjana, sillä se löytyi jostain syystä kirjastosta suoraan hyllystä, kun kirjassa olen jonossa joku sijalla 30. Äänikirja sopi myös oikein hyvin tähän liikkuvaan elämääni. Muutaman vähän huonomman kirjan jälkeen oli niin ihana kuunnella kirjaa, jota en olisi malttanut lopettaa kuuntelemasta. Viimeiset luvut istuinkin työpaikan parkkipaikalla, kun en vain voinut jättää kesken.

Aiemmistakin kirjoista tuttu Jurek Valter on tämän kirjan pahis ja melkoinen pahis onkin. Hän on suorastaan kuvottavan paha, joka saa kicksinsä muiden kärsimyksestä. Ajoittain kuunnellessa tuli ihan paha olo ja oli pakko kuunnella välillä musiikkia. Äänikirjojen kuuntelussa on yksi huono piirre ainakin itselle, ei voi selailla vähän eteenpäin ja katsoa, että kaikki on kunnossa. Joutuu vain kuuntelemaan eteenpäin.

Joona Linna tajuaa hyvin pian Jurekin olevan hengissä, mutta kaikki muut pitävät häntä vainoharhaisena, kunnes valitettavan henkilökohtaiset iskut saavat heidätkin ymmärtämään, että Jurek ei ole kuollut, päinvastoin. Tällöin on jo tosin monen kohdalla liian myöhäistä.

Tämänkaltaista pahuutta on jotenkin vaikea ymmärtää. Ehkä tällaisia Jurekin kaltaisia ihmisiä kuitenkin on olemassa, toivon vain, että en vahingossakaan törmää kehenkään vähänkään hänen kaltaiseensa ikinä.

Kepler osaa luoda jännitystä kirjoihinsa. Lukija jää odottamaan hengitystään pidätellen seuraavaa käännettä. Aivan kadehdittavan hyvin. Kirjat eivät mitenkään ole täydellisiä ja sisältävät etenkin hieman liikaa täytettä ajoittain, voisi tiivistää, voisi sitä jne. Mutta tällaisenakin ovat todella koukuttavia. Miksi siis muuttaa loistavaa reseptiä.

Enempää juonta avaamasta täytyy sanoa, että pidin tästä jälleen oikein kovasti. Työmatkat eivät ole tuntuneet näin lyhyiltä aikoihin. Lukijana kirjassa on Toni Kamula ja hän on vallan mainio. Ei tietenkään Larsin veroinen, mutta erittäin kuunneltava ja uskottava. Lukijalla on niin valtavan suuri merkitys äänikirjoissa.

Sain toivomani hyvän kirjan. Uskaltaisikohan toivoa vielä muutamaa lisää.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä (äänikirja)

Olen pitänyt Veera Vaahteran kirjoista aiemmin. Ne ovat kevyttä hömppää ja erinomaisia yleensä kirjojen välissä. Tämän lainasin jälleen Ellibsin kautta ja tällä kertaa sovelluskin toimi ihan moitteettomasti. Kirja oli tosiaan kevyt kuin höttöinen pilvi. Mitään suurta opetusta tai sanomaa ei siinä ollut, mutta enpä sitä kaivannutkaan.

Päähenkilö Lotta kävelee lukiessaan auton alle, samaan aikaan hänen kämpässään on vesivahinko, joka tuhoaa monta hyvää kirjaa ja Lotta joutuu asumaan lesbon siskonsa ja tämän kumppanin kämppään. Samalla kuvioihin astuu myös kaksi miestä; halaileva Olle ja lukutoukka Jiri. Siinäpä soppa, no ei ole. 

Lotta on introvertti, joka haluaa vain lukea ja todellakin lukea jokaisen aloittamansa kirjan loppuun. Hän ei ole eikä edes halua olla sosiaalinen eikä edes ystävällinen, vaan kaikkoaa vaikeita tilanteita vessaan, sängyn alle tai vaikka komeroon. Mihin vain, jotta ei tarvitse olla sosiaalinen, ystävällinen tai tutustua uusiin ihmisiin. 

Voin samaistua Lottaa tietyllä tasolla ja tietyllä tasolla koen hänen olevan äärimmäisen itsekäs ihminen, joka ei edes ansaitsisi ketään ihanaa miestä, pysyköön kirjojensa luona vain. Itsekin pian parin viikon joululoman jälkeen kaipaan hetkeä ihan yksin omassa kodissa hyvän kirjan parissa, mutta sitä ei taida löytyä. Ymmärrän halun omaan aikaan ja henkiseen latautumiseen, mutta senkin voi suorittaa monella eri tavalla.

Kirja oli ajoittain hyvin sekava ja tietyt juonenkäänteet vaikuttivat vain sivujen täytteeltä, mutta olihan tämä ihanan keveä. Varmasti Vaahteran kirjat löytävät tulevaisuudessakin tiensä lukulistalleni, kun aika on niille sopiva.

Danuta Reah: Pelkkää pimeyttä

Takakansi lupaa kauhuntunteen, kun pimeässä nainen luulee jonkun seuraavan itseään. Tälle mielikuvitukselle hyvinkin tyypillinen tunne. Odotin suurta takakannen perusteella. Odotin turhaan.

Debbie on opettaja, joka iltatuntien jälkeen näkee jotain rautatieasemalla. Paljastuu, että hän näkee sarjamurhaajan hahmon. Itsekäs toimittaja kirjoittaa hänestä jutun lehteen ja Debbiestä tulee murhaajan seuraava uhri. Debbien koulun turvallisuusmies Rob huolestuu Debbiestä ja huolimatta traagisesta menneisyydestään huomaa huolessaan jotain muutakin kuin pelkkää ammatillistä kiinnostusta. Murhaaja siis seuraa Debbietä, joka kieltää ahdistavat tilanteet ja olon. Itsekäs toimittaja Tim haluaa vain itselleen kunniaa ja edesauttaa murhaajan toimia. Poliisit tutkivat tahollaan.

Kirjassa vaihtelevat luvun sisällä eri ihmisten näkökulmat jotenkin rauhattomasti. Kaikki on kirjoitettu kolmannessa muodossa ja jotenkin se esti pääsemästä lähelle hahmoja tai sitten se oli vain teksti, joka tuntui ajoittain lässyttävältä. Kauhun tunnetta en saanut tuotettua lukiessani, vaikka kuinka olisin halunnut. Pettymys siis sillä tasolla. En voi kyllä sanoa jännittäneenikään paitsi ehkä ihan lopussa.

Vähän tylsää taas, kun jälleen kerran luin kirjan, joka ei loppujen lopuksi ollutkaan hyvä. Sitä alkaa taas epäilemään hyvien kirjojen olemassaoloakaan. Onneksi omat hyllyt tursuvat kirjoja, jotka tiedän hyviksi ja tällaisen kirjan jälkeen tekee aina mieli palata vanhan tutun pariin. Yritän hillitä itseni ja hakea lukemattomien pinostani jälleen suurella toiveikkuudella sellaisen tulevan go-to -kirjani.