Tuija Lehtinen: Pirunsaaren veljekset

Hain kirjastosta poistokirjoja säkillisen kahdella eurolla. Kirjoja ei ole koskaan tarpeeksi ja jos ihan oikeasti saa pussillisen kirjoja pilkkahintaan, niin pakkohan siihen on tarttua. Kirjoja taisi tulla kotiin yli 20 ja tämä yksi niistä. Muistan kyllä lukeneeni tämänkin Lehtisen jo aiemmin, mutta koska helle ja olympilaiset saavat mielen harhailemaan, niin kiva lukea jotain tuttua ja turvallista.

Kirja on julkaistu vuonna 1985 eli on sitä vanhempaa Lehtistä, josta ainakin itse pidän enemmän. Itse asiassa tämä on Lehtisen toinen romaani. Juonta on paljon enemmän kuin uudemmissa, eikä kirja tunnu lainkaan sellaiselta tusinatavaralta, jolta uudemmat valitettavasti välillä tuntuvat.

Kirjassa Sari asettautuu asumaan kuolleen äitinsä taloon. Hän saa sijaisuuden kunnaneläinlääkärinä ja päättää selvittää äitinsä epäilyttävän kuoleman. Mutulassa on Pirunsaari, joka on jakautunut kahtia veljesriidan vuoksi. Saaressa asuvat viisi veljestä, joiden välillä yhä edelleen kiehuu ja kuohuu. Komeita ovat kaikki ja pari heistä iskee silmänsä Sariin. Kirja on siis romanttinen jännäri ja ihan kiva sellainen. Taustalla on 80-luvun maaseutu-Suomi. Jotenkin hirvittävän romanttista jo itsessään ja niin sellaista retronomaista markkoineen ja muineen.

Kyllä tätä Lehtistä lukee mielelläänkin useampaan otteeseen ja nyt saikin sitten sijan hyllyssänikin, vaikka melko puhkiluettu onkin. Suosittelen tätä romantiikan nälkään ja sellaiseen hetkeen, kun aivot eivät vain kykene vastaanottamaan älykkäitä impulsseja.

Maarit Verronen: Normaalia elämää

Jälleen yksi kirja aamupalanovelleja on saatu päätökseen. Nämä olivatkin varsin mainioita aamupalan pituisia novelleja, ehti lukea parikin aamussa, joskus kiireellä jopa kolme. 

Kuten otsikko kertoo, novellit kertovat palasia normaalista elämästä. Ne ovat kohtauksia metrossa, kadulla, hetken tapahtumia, joihin henkilöt pysähtyvät vain jatkaakseen matkaa. Niissä ei tavallaan ole alkua ja loppua, ne vain tapahtuvat kuin ohimennen ja elämä jatkuu. Osassa novelli on tarina tienhaarasta, johon henkilö on ajautunut, päätöksenteosta. Teksteissä ei ole yliluonnollisuutta, eivätkä ne kerro ihmeellisistä ihmisistä, vaan aivan tavallisista. On kuin pääsisi kurkistamaan jonkun elämään, aika hieno fiilis.

Tämä  oli toinen Verroseni ja pidin kovasti, vaikka mitään maagisuutta tai scifiä kirja ei sisältänytkään. Tarinat olivat niin luontevia ja uskottavia, että välillä oikein harmitti, kun ei tiennyt, mitä tapahtuu seuraavaksi. Oli kuin olisin istunut kahvilassa ja katsonut ihmisiä  ympärilläni ja miettinyt heille tarinan tai päässyt hetkeksi elämään heidän elämäänsä.

Novelleista on taas pakko sanoa sen verran, että olen koukuttunut nähin juuri tuossa tilanteessa, jolloin aikaa lukemiseen on vähän, jos ollenkaan. Sanomalehden korvikkeena aamupalapöydässä. Kun aikaa on vain 10 minuuttia, mutta on pakonomainen tarve lukea jotain. Kun ei ihan oikeasti jaksa lukea, mutta jotain haluaisi kuitenkin lukaista. Seuraava novellikirjani lähtikin eilen kirjastosta mukaan, mutta se on sen verran paksu, että siitä riittää pidemmäksikin aikaa.

Seuraava Verronen on jo jonkin aikaa odotellut vuoroaan lukuvuoressa. Sopivalla fiiliksellä sekin varmaan löytää tiensä luettavaksi jossain vaiheessa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi (äänikirja)

Jostain kumman syystä, mitä en voi nyt ymmärtää, olen jotenkin vältellyt tämän kirjan lukemista. Ehkä kaikkien hehkutus on saanut takajaloille, sellainen reaktio minulle usein tulee. Anarkistinen luonteeni haluaisi myös nyt erota valtavirran mielipiteestä ja sanoa, että en pitänyt kirjasta sitten yhtään, mutta niin ei tule käymään. Rakastin kirjaa, itkin silmäni punaisiksi (ajaessani autoa), nauroin, hymyilin, kävin läpi varmaan koko tunneskaalan. Tämä on ilman muuta yksi ihanimpia, koskettavimpia ja kauneimpia kirjoja, joita olen lukenut.

Pikku prinssin tarina on varmaan lähes kaikille tuttu. Kirja on luokiteltu lasten kirjaksi, mutta se sopii oikein hyvin myös aikuisille ja ehkä juuri aikuisille se kuuluukin, sillä sitä kautta pystyy tuntemaan jälleen lapsen tunteet. Pikku prinssin filosofinen pohdinta ahneudesta, olevaisuudesta, itsekkyydestä ja ystävyydestä on niin kaunista ja moniulotteista, että sitä ei voi edes oikein ymmärtää.

Ostin kirjan kirjana muutama kuukausi sitten, mutta en usko, että kykenen lukemaan sitä ääneen ihan heti lapsille iltasaduksi, sillä jo pelkkä ajatteleminen saa itkemään. Myös kettu-kohtauksen ajatuksista tehty laulu on aina saanut minut itkemään ja sai taas tänään, kun kuuntelin sen.

Jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, lue se. Lähde lukemaan sitä vaikka ennakkoluuloisena ja vähätellen, kirja vie sinut kyllä mukanaan. Jos ei vie, lupaan tarjota teet tai kahvit, miten vain.

Lukijana oli ihana Jarmo Heikkinen, joka sopi tähän niin hyvin, että sitä on vaikea kuvailla. Vaikea tässä on muutoinkin muuta tehdä kuin nyyhkiä. 

Löysin kirjaston poistomyynnistä kirjailijan toisenkin kirjan, jonka taidan tässä jossain vaiheessa jopa lukea.

En edes suosittele, vaan määrän LUE.

Jaana Taponen: Stockan herkku

Tämän kirjan kanssa kävi taas vanhanaikaisesti. Ajattelin lukea pari lukua ja mennä ajoissa nukkumaan eli luin koko kirjan ja aamulla väsyttää niin pirusti. Kirja on laitettu takakannessa chicklit-kategoriaan, mutta muutamia kohtauksia lukuun ottamatta tämä on aika kaukana ainakin sellaisesta chicklitistä, jollaiseksi itse määrittelisin kyseisen kategorian. Myös etukansi on harhaanjohtava sisällön kanssa, vaikkakin komearaamisesta miehestä tässä kerrotaankin.

Kirja on tarina Annasta ja Donnasta. Anna on eronnut, masentunut teinin äiti, joka kaipaa yhä miestään eikä välitä ulkonäöstään. Donna taas on menevä sinkku, kosmetologi ja kaunis. Sellainen huora-pyhimys -asetelma siis. Anna ja Donna törmäävät Stockmannilla komeaan mieheen, Stockan herkkuun. Siitä lähtee tarina liikkeelle. Herkku, Daniel, kiinnostuukin Annasta eikä Donnasta ja sehän ottaa Donnaa päähän. Mukana kuvioissa on myös gynekologi Janne ja opettaja Ben. 

Kirjassa käsitellään vaikeita asioita; kuolemaa, anoreksiaa, seksuaalista väkivaltaa ja petoksia. Millään näistä ei mässäillä, mikä on hyvä, toisaalta niitä käsitellään ehkä hieman liiankin pintapuolisesti, mutta taas toisaalta ei. Ehkä juuri sopivasti. Kuten Taposen edellinen kirja Unelmavaras, myös tämäkin pureutuu myös taustoihin, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Se, mikä ensin näyttää totuudelta, ei sitä välttämättä olekaan. 

Pidin kirjasta aivan älyttömästi, mikä tuntuu tänään varmasti myös työtehokkuudessa. Vaikka olisin halunnut pitkittää lukunautintoa, en kuitenkaan malttanut laskea kirjaa käsistäni. Nyt joudun odottamaan seuraavaa Taposta taas vaikka kuinka kauan. Taponen on liittynyt ehdottomasti yhdeksi seuraamakseni kirjailijaksi. Olen nyt lukenut hänen kaikki kirjansa ja pitänyt jokaisesta, tästä ehkä eniten. 

Suosittelen tätäkin kaikille. Romantiikkaa rakastava löytää jotain pientä tästä, mutta mitään suurta tunteiden paloa ei löydy, eikä sitä juurikaan kaipaa. Tarina on kuitenkin kantava. Se ei ole helpoin tarina, mutta Taponen kirjoittaa hyvin ja kevyesti, ei kuitenkaan höttöisesti.

Kannattaa lukea.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (äänikirja)

Vaikka en nyt ihan kauheasti lämmennyt ensimmäiselle Mielensäpahoittajalle, pitihän tämä toinen kuunnella, kun varasin sen miehelleni. Lukijana on jälleen Antti Litja, joka on kyllä oikein hyvä mielensäpahoittaja, joskin jotkut hänen äänenpainotuksistaan alkoivat hieman ärsyttää.

Itse kirjahan jatkaa siitä, mihin jäätiin, vaikka painopiste tässä kirjassa onkin ruokailussa ja ruuassa. Tosin olihan ensimmäisessäkin ruokajuttuja, mutta tässä kirjassa jokaisessa novellissa on jotain ruuasta. Ajoin tuntuikin kuin olisi kuunnellut vähän erilaista keittokirjaa, mikä ei suinkaan ole huono juttu, vaan etenkin ensimmäinen osa kirjasta oli oikein hyvä jopa parempi kuin aiempi kirja.

Kuten aiemminkin tässäkin kirjassa on kantaaottavuutta nykymaailman menoa kohtaan, mutta ei ehkä niin paljon kuin ensimmäisessä. Vaikea kirjoittaa kirjasta, jonka perusajatuksen lähes kaikki tuntevat. Jos piti ensimmäisestä Mielensäpahoittajasta, pitänee tästäkin. Jos ei pitänyt ekasta, saattaa tästä kuitenkin pitää hetkittäin.

Sandra Brown: Kova luu

Viimeinen kesälomakirja, sillä huomenna alkaa arki. Mikä voikaan olla mukavampaa kesälomaluettavaa kuin Brownin romantiikkaa ja jännitystä sisältävät kirjat. Tämä on mielestäni jopa yksi parhaimpia Browneja ja olen ahminut kaikki suomennetut.

Dodge Hanley on kova jätkä. Entinen poliisi, joka vilahti myös edellisessä Brownissa Nopeita leikkauksia ja jolla on menneisyys, joka vaikuttaa hänen elämäänsä yhä tänä päivänä. Eräänä yönä hän saa puhelun elämänsä rakkaudelta Carolinelta, että heidän tyttärensä Berry on pulassa. Berryä jahtaa sairas murhaaja ja Dodge rientää suojelemaan elämänsä naisia. Kuvioissa on myös komea ja ihana apulaissheriffi Ski, jolla alkaa salamoida Berryn kanssa. Kirjassa vaihteleekin suht sujuvasti tämän hetken tarina ja Dodgen ja Carolinen menneisyys.

Kuten Brownia lukiessa voi aina luottaa, on tässä kirjassa sopivasti jännitystä ja romantiikkaa. Juoni on oikein mainio, olin jo hetken hyvin pettynyt kirjaan, kunnes luin sen loppuun. Näinhän se usein on, että kirjan hyvyyden voi päätellä vasta, kun se on loppunut ja tämä kirja on juuri sellainen. Loppu on erittäin ihana, enkä tällä kertaa edes käynyt katsomassa etukäteen.

Suosittelen tätä jälleen kaikille romanttisen jännityksen ystäville. Brown on muutoinkin miellyttävää luettavaa, laadukasta jännitystä aikuiseen makuun.

Kello soi kuudelta ja vähän ahdistaa.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Metsäjätti oli mielestäni todella hyvä kirja. Tämä Nousiaisen esikoinen on saanut paljon kiitosta osakseen, eikä kyllä syyttä. Tarina on uudenlainen, kiinnostava ja todella hauska. Kaiken lisäksi vadelmaveneet ovat myös minun lempikarkkejani.

Kirja kertoo suomalaisesta Mikko Virtasesta, joka on aina tuntenut henkisesti olevansa ruotsalainen. Ruotsin kansalaisuutta ei kuitenkaan ole helppo saada, koska Mikko on kuitenkin velvollisuudentunteesta asunut aina vain Suomessa. Hän viettää Victorian syntymäpäiviä ja muista ruotsalaisia kalaaseja sekä omistaa alttarin kodissaan, jossa palvoo Ruotsin hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita Olof Palmea ja Per Albinia sekä kansankodin sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa. Mikko ei luovuta ruotsalaisuushaaveestaan missään vaiheessa ja erinäisten sattumien kautta hänestä tulee ruotsalainen Mikael Andersson, ruotsalainen mies, joka on empaattien, keskusteleva ja rakastava isä ja aviomies. Kaikkensa tehneenä Mikael elää nyt unelmaansa hinnalla millä hyvänsä.

Kirja on siis hykerryttävän hauska, mutta sisältää kuitenkin selkeää kantaaottavuutta etenkin loppuvaiheissa. Jotenkin tuo kantaaottavuus jotenkin ei sovi kirjaan ainakaan niin alleviivatusti kuin se on kirjassa esitetty. Muutoin pidin kyllä lopusta.

Nousiainen osaa kirjoittaa juuri minulle ja minun ikäisistäni ollen itsekin samaa ikäluokkaa. Etenkin Mikon lapsuudenkuvauksissa oli paljon tuttua omasta lapsuudestani. Silloin vadelmaveneet ja Ruotsin risteilyt olivat usein kesän huippukohtia. Karkkia syötiin kunnes oksennettiin ja oltiin kuitenkin huumaavan onnellisia seilatessa Tukholman saariston idyllisten kesämökkien välissä. Tältä osin pystyn jopa samaistumaan Mikko Virtaseen.

Mielipuolinen ja hauska, ehkä siinä fiilikseni kirjasta. Suosittelen ehdottomasti kaikille suomalaisille, jotka ovat käyneet Ruotsissa ja ihmetelleet ruotsalaisten käytöstä. Kirja selittää monta asiaa.

Edit: Ihan pakko lisätä, että Petri Takala -kohtaukset olivat aivan hillittömiä, aivan hillittömiä. Vieläkin hymyilyttää, kun niitä ajattelee.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri (äänikirja)

Lomalta jäi tämä vähän kesken, joten kuuntelin loppuun kauppareissuilla autossa. Tämä on itse asiassa ensimmäinen Muumi-kirja, jonka luin. Lapsille on lukenut noita pienempien Muumi-kirjoja, mutta ihan "oikeaa" Muumi-kirjaa en aiemmin.

Kirjahan on tarina itsensä hyväksymisestä ja itseensä tyytyväisenä olemisesta. Samalla, kuten Muumit usein ovat, se on tarina suvaitsevaisuudesta ja ystävyydestä. Kirjassa on monia erinomaisen filosofisia pohdintoja olevaisuudesta.

En nyt kovin syvällisesti saa tästä kiinni, kun kuuntelu oli suhteellisen sirpaleista, mutta kirja sai innon lukea enemmänkin Muumi-kirjoja jossain välissä. Lukijana tässä oli Ahti Jokinen ja hän on aivan loistava. Suosittelen siis myös äänikirjana.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Vielä vuosi sitten, ehkä jopa muutama kuukausi sitten olisin jättänyt tämän kirjan hyllylle kirjastossa. Etelä-Amerikka ei juurikaan kiinnostanut, mutta muutaman onnistuneen lukukokemuksen myötä suorastaan syöksyn lainaamaan näitä. Tämä on mukava pieni kirja sekä kokonsa että pituudensa puolesta. Se on myös hurmaava tarina (tällä kertaa takakansi on täysin oikeassa) ajasta, jolloin elokuvat olivat ihmisille toinen maailma.

Tarina sijoittuu Chilen pampalle salpietarikaivoskylään, joka jakautuu kolmeen osaan gringojen hienoihin taloihin, toimihenkilöiden taloihin ja työläisten aaltopeltihökkelikylään. Tarina sijoittaa niistä viimeiseen. Kertojana on nuori tyttö Maria Margarita, jolla on neljä veljeä. Hän on elokuvankertoja. Hän kertoo kyläläisille elokuvista niihin eläytyen, kunnes hänelle tapahtuu pahoja ja kylään tulee televisio. Tarina voisi olla mistä vain asiasta, jolla on huippu ja romahdus, mutta tämä kirja on elokuvista. Elokuvien kulta-ajasta, jolloin näyttelijät olivat jumalia ja heillä oli kauniit nimet, jotka houkuttivat katsomaan.

Kirja on myös tarina tytöstä, joka kasvaa naiseksi kurjissa oloissa hyväksikäytettynä. Se on kaikkea tätä olematta kuitenkaan pessimistinen. Se on surullinen, mutta samalla optimistinen ja kaunis ollen kuitenkin elämää kurjissa oloissa. Se on erään aikakauden kuvaus.

Pidin kirjasta todella paljon. Se on lyhyt ja pieni eli nopeasti luettava, mutta myös suorastaan ahmittava. Kaunis, hyvin kirjoitettu ja kaikkia muita ylistyssanoja, joista en saa päähäni juuri nyt, sillä kirja sai minut sanattomaksi ja samalla surullisen iloiseksi.

Suosittelen kaikille kauniiden tarinoiden ystäville.

Aleksandr Pushkin: Patarouva ja muita kertomuksia

Kirjamakuni vaihtelee yhtä paljon kuin musiikkimakuni. Venäläinen kirjallisuus on kiinnostanut minua aina ja olen aikoinani lukenut useammankin kirjan tästä kategoriasta. Novellit taas ovat uusi ihastuksen kohteeni.

Kirja sisältää kolme novellia: Patarouva, Laukaus ja Aatelisneiti talonpoikaistyttönä. Näistä Patarouva on yliluonnollisuuksia sisältävä tarina vanhasta rouvasta, joka hankkinut omaisuutensa korttipelissä ihmeellisellä salaisuudella, jonka nuori mies haluaa saada selville. Se kuvaa hyvin 1800-luvun Venäjää ylhäisön näkökulmasta, kuten tekevät muutkin kirjan tarinat.

Laukaus on tarina kaksintaistelusta, erilainen tarina kuitenkin. Kertoja on ulkopuolinen ja kertoo tarinaa, jonka on kuullut, mutta jonka lopun pääsee tavallaan kokemaan. Siinäkin on kiinnostavaa kuvausta Venäjästä tuolloin ammoin.

Viimeinen tarina on takakannen mukaan parodia suosituista rakkauskertomuksista ja se sisältääkin viittauksia mm. Shakepearen tarinoihin; Romeoon ja Juliaan, Kesäyön unelmaan sekä myös kenties muihinkin, mutta nuo nyt tunnistin. 

Lukukokemus oli kiinnostava ja taas tuli mieleen fraasi niin vähän aikaa, niin paljon hyviä kirjoja. Pushkin ilman muuta on lukulistallani jossain vaiheessa. Etenkin Kapteenin tytär kiinnostaisi. Muitakin venäläisiä klassikoita olisi mukava lukea uudelleen ja ensimmäistä kertaa, jos vain olisi aikaa. Lottovoitto olisi siinä suhteessa kiva juttu, ei enää välttämättä työt häiritsisi.

Suosittelen kirjaa kaikille. Se on mukava, historiaa tulvillaan.

Louise Allen: Lady Mauden sopimaton rakkaus

Oikeasti välillä tarvitsee pitkän elokuvan pituisen rentoutumisen kirjan parissa ja silloin on vaihtoehtona nämä Harlekiinit. Olen kyllä huomannut, että lukijoita näillä ei saa, mutta väliäkö tuolla, sillä tarkoitus on kirjoittaa jokaisesta kirjasta hyvästä tai huonosta, laadukkaasta tai ei niin laadukkaasta. Laatukin on lukijan silmässä. Romantiikkana tämä on ihan kivaa, ei ehkä ykköslaatua, mutta sellaista tasavarmaa. 

En olekaan aiemmin lukenut Allenin kirjoja, mutta sanotaan vaikka, että ensi tutustuminen oli ihan miellyttävä, ei ehkä unohtumaton, mutta kuitenkin ihan kiva. Mieleen tuli vähän Barbara Cartlandin kirjat, sillä jotain samanlaista viattomuutta tässäkin oli. Mitään kuumaa on siis turha hakea, ei edes selkeästi vihjailtuna. Toisaalta saa ihan kivan tarinan 1800-luvulta, jossa ihmisen syntyperä saneli hänen elämänsä, mikä ei myöskään ole kovin kaukana nykyisessä Iso-Britanniassa. 

Lady Maude on herttuan tytär eli korkealla arvoasteikossa. Hän on rakastunut teatterinjohtajaan Edeniin, jonka sukupuu on tuntematon. Kuinkas ollakaan Edenin suku onkin ylhäistä ja rakkaus kukoistaa monen yllättävän käänteen jälkeen. Siis täysin sellainen aivot narikkaan -kirja.

Suosittelen kesäromantiikan nälkään ja toki historiallisten romanttisten kirjojen ystäville.

Jaana Taponen: Unelmavaras

Kolmas Taponen ja jälleen erilainen, mutta kuitenkin samanlainen. Unelmavaras kertoo työpaikan ilkeimmästä ihmisestä, joka haluaa kontrolloida kaikkea ja saavan kaiken huomion. Hän haluaa kohota oman suunnitelmansa mukaan yhä ylöspäin välittämättä siitä, keitä loukkaa matkalla ylös. Mari on juuri tällainen ihminen, ei kirjan alussa vaikuta yhtään mukavalta, mutta totuudella on aina toinen puoli. Se juuri tekeekin kirjasta kiinnostavan. Toinen puoli avautuu kauheus kerrallaan ja lopulta sitä alkaakin miettimään juuri sitä, mikä on totuus ja todellinen toinen puoli.

Kirjan hahmot ovat jälleen erittäin uskottavia ja sellaisia, joihin olet voinut törmätä omassa työpaikassasi tai muutoin vain elämässä. Kiusaajia ja kiusattuja on maailma pullollaan, valitettavasti, ja heillä on jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Tämä on Marin tarina.

Yhä edelleen hämmästelen itseäni, miten olen päästänyt Taposen ohi käsieni aiemmin, mutta toisaalta olen kiitollinen, että löysin hänet kuitenkin. Hän kuvaa hyvin tätä nykypäivää Facebookkeineen ja sen tuomine ilmiöineen. Ihmiskuvaukset ovat myös oikein hyviä ja tilanteet, joissa henkilöt elävät ovat tätä päivää ja hyvin todenmukaisen oloisia.

Nyt vain odottelemaan Stockan herkkua, joka on kirjastossa varauksessa, mutta jota saan vielä odottaa jonkinlaisen tovin. 

Suosittelen tätäkin Taposta, joka on hyvin erilainen kuin kaksi aiempaa.

Lukuvuori

Siivouspäivä ja sain viimein lukuvuoren pois keittiön kulmasta. Tähän ehkä vierähtää muutama tovi ja kasassa eivät ole kirjaston kirjat...

Jaana Taponen: Lalalandia

Kuten jo totesin aiemmassa postauksessa, olen hamstrannut näitä Taposen kirjoja kirjastosta. Olen joskus hieman neuroottinen lukemisen suhteen eli pyrin lukemaan kirjailijan tuotantoa, mahdollisuuksien mukaan kronologisessa järjestyksessä. Tällöin pystyy näkemään myös kirjailijan kasvun kirjailijana ja toisaalta näkee, toistuuko jotkut samat teemat kaikissa kirjoissa. Tämä kirja on Taposen toinen teos.

Tarina on tarina kolmekymppisistä ihmisistä, jotka ovat erilaisissa elämänvaiheissa. Tapahtumat sijoittuvat joulunaikaan ja aikaan, kun päätöksiä omasta elämästä pitää tehdä. Emma saa miehensä kiinni pettämisestä. Leni puolestaan törmää nuorempaan mieheen. Pystyvätkö he sopeutumaan uuteen tilanteeseen, miten he jatkavat elämäänsä. Siinä ehkä tämän kirjan kysymykset. Ympärillä pyörii myös miehiä ja lapsia, kuten reilu kolmekymppisten ympärillä usein pyörii. 

Itse kirjan otsikko mainitaan kirjassa vain kerran, suhteellisen alussa. Itse ymmärsin, että se kuvaa tilannetta, jossa useat elävät. Ei nähdä omaa elämää sellaisena kuin se on, vaan lähes kädet korvilla lalatellaan, jotta voitaisiin ignoorata oman elämän virheet. Joskus tulee kuitenkin hetki, että on huomattava totuus ympärillä.

Kirja on kuvaus ihmissuhteista, kuinka ne muuttuvat vuosien myötä, mutta kuinka kuitenkin pysyvät ennallaan. Pidin kovasti. Pidän Taposen kirjoitustyylistä ja hänen henkilöistään, he ovat aivan kuin me.

Suosittelen kesälukemiseksi ja muutoinkin.

Jossittelua -haaste

Sain Ireneltä tällaisen mukavan haasteen,jossa on tarkoitus keksiä itse jossitteluja ja "vastata" nihin kirjan nimellä. Vastailen nyt blogista löytyvien kirjojen joukosta.

Jos olisin jossain muualla, olisin Poissa.

Jos omistaisin vain sekunnin, eläisin Kuin viimeistä päivää.

Jos haluaisin sanoa sinulle vain yhden asian, sanoisin Ole luonani aina.

Jos saisin vain yhden lahjan, haluaisin sen olevan Sydämen muotoinen rasia.

Jos vaikka lukisin, lukisin Hiiriä ja ihmisiä.

Olen huono haastamaan, koska unohdan monet ja muistan vain muutamat, joten jätän haasteen roikkumaan, ota kiinni, jos haluat.

Jaana Taponen: Väärä varustus

Väärä varustus on Jaana Taposen esikoisteos. Tällä hetkellä häneltä on ilmestynyt neljä kirjaa, joista viimeisimmän Stockan herkun arvostelusta (jossain blogissa, ei voi muistaa missä) sain innostuksen lainata kaikki löytyvät Taposet ja löytyihän niitä, tosin tuo uusin on vielä varauksessa.

Kotimainen romantiikka on minulla usein jäänyt Tuija Lehtiseen, joten on todella virkistävää löytää uusi kirjailija tälläkin saralla. Taposen tyyli, ainakin tässä kirjassa, on vähän lehtismäinen, samoin tapahtumat. Susanna 35 vee on suhteessa Ilpoon, joka selkeästi vain hyväksikäyttää Susannan romantiikan nälkää. He lähtevät saarelle viettämään romanttista viikkoa, mutta kuinkas ollakaan Susanna löytää itsensä pian saarelta yksin yksijalkaisen lokin ja pian myös komean suomenruotsalaisen kanssa. Susanna pohtii kirjassa elämäänsä Ilpon kanssa ja omaa tulevaisuuttaan. Samalla tapahtuu kaikenlaista romanttista ja epäromanttista.

Kirja on ehkä enemmän ihmissuhdekirja kuin pelkkää romantiikkaa, vaikka sitäkin siitä löytyy. Kuitenkaan mitään hattarankeveää romantiikkaa ei kannata tästä hakea. Mukavaa kesäluettavaa jokatapauksessa, sellaista kepeää, hyväntuulista, joka tuoksuu merelle ja auringonpaisteelle.

Jos et ole Taposeen vielä tutustunut, niin tämä kirja ainakin kannattaa katsastaa. Enköhän nuo loputkin jossain vaiheessa saa päätökseen, joten nekin tullevat tutuiksi.

Lea Pennanen: Piilomaan Pikku Aasi (äänikirja)

Laitetaanpa vielä tämäkin, sillä tämä on ehdottomasti yksi lastenkirjasuosikkejani. 

Hamstrasin kesälomamatkalle kassillisen äänikirjoja ja tämä oli ainut, joka saatiin loppuun. Muutoin kuunneltiin hiljaisuutta.

Lukijana toimii ihana Lars Svedberg, jota rakastan kuunnella. Hän teki myös tästä kuuntelusta ihanan.

Muistan Pikku Aasin jo lapsuudesta Pikku Kakkosesta. Tarina veti mukaansa ja en oikeasti jaksanut odottaa, mitä tapahtuu ensi kerralla, kuten suurin osa kappaleista loppuu kirjassa ja alkuperäisessä tv-sarjassa. Tästä äänikirjasta nuo puuttuivat, mutta ei se tarinaa mitenkään vesittänyt. Luimme kirjan lasten kanssa ihan muutama kuukausi sitten, mutta ei haitannut, sillä kirja on jännittävä niin lapsille kuin aikuisillekin. Mukkelis-muuli yöpukuineen, Hihihii-rannikko ja unettavat jäätelö ja limonadi... Samalla kirja on tarina rohkeudesta, omien pelkojensa voittamisesta ja tietenkin äidinrakkaudesta ja ystävyydestä.

Suosittelen sekä kirjaa että äänikirjaa. Molemmat ovat loistavia.

Ally Condie: Rajalla

Ensimmäinen osa tästä trilogiasta imaisi täysin mukanaan, enkä voi kyllä moittia tätä toista osaakaan. Pohjanmaan lakeudet olivat vallan mainiota lukuaikaa tälle kirjalle, jonka suorastaan ahmi ja syytti sivussa aurinkoa, joka ärsyttävästi paistoi juuri, kun olisin halunnut ahmia kirjan loppuun. 

Nyt hieman paljastuksia ensimmäisestä kirjasta. Ekan kirjan lopussa Ky lähetetään työleireille ja Cassia päättää seurata häntä. Tästä jatkuu tämä kirja. Cassia on ulkoprovinsseissa ja yrittää löytää Kyn. Ky taas haluaa päästä Viljelijöiden luo. Xanderkin on mukana kuvioissa, tosin vain suurimmaksi osaksi Kyn ja Cassian ajatuksissa. 

Kirja jakaantuu vuoroin Kyn ja vuoroin Cassian näkökulmiin, mikä toimii oikein hyvin jälleen. Kirjasta tulee mieleen Mad Maxin (siis leffojen) luoma karu maisema, jossa selviytyminen on kamppailua. Monet Yhteiskunnan salaisuudet selviävät osittain, mutta paljon jää vielä salaisuudeksi. Myös Kansannousun taustoja avataan hieman, mutta ei mitenkään kovin syvällisesti.

Pidin kirjasta ja jotenkin tämä erosi niin paljon enemmän samankaltaisista muista kirjoista kuten Nälkäpelistä ja Deliriumista, että pidin tästä kenties jopa enemmän kuin ensimmäisestä osasta tai sitten olen vain niin rentoutunut lomalla, että kaikki tuntuu hyvältä. Vaikkakin etenkin Pandemoniumiin löytyy selkeät yhteneväisyydet, vaikka vaellus tapahtuukin eri paikoissa.

Odotan kyllä mielenkiinnolla seuraavaa, viimeistä osaa, sillä haluan tietää Yhteiskunnan salaisuudet. Myös Cassian suhde sekä Kyhin että Xanderiin odottaa huipennusta, kumman hän valitsee ja mitkä ovatkaan Xanderin salaisuudet ja kuinka Cassian pariksi valiutui Ky... 

Suosittelen ensimmäisestä osista pitäneille lämpimästikin.

John Verdon: Sokkoleikki

Kesälomareissu suuntautui jälleen Lappiin, jossa on niin hienot maisemat, että autossa istumista ei vain halua käyttää lukemiseen vaan uppoutumiseen kauniiden maisemien rentouttavaan vaikutukseen. Pari kirjaa tuli kuitenkin luettua mökeissä ja Pohjanmaan lakeuksilla.

Verdonin Numeropeli oli hyvä kirja, tämä on myös ihan hyvä, mutta harmittavasti arvasin murhaajan alussa jo ja jotenkin se vei suurimman terän kirjalta. Tosin loppukohtaus oli osittain yllättävä, mutta ei kuitenkaan lähelläkään Numeropelin mysteeriä. Tavallaan tämä kirja myös toistaa Numeropelin murhamysteeriä, jossa on jotain uskomatonta ja yliluonnollista.

Verdon itsessään on kiinnostava hahmo, älykäs ja kuitenkin tavallaan hyvin tavallinen ja jopa lapsenomainen ajoittain. Pidän myös hänen vaimostaan Madelainesta, joka sai tässä kirjassa aika paljon tilaa. Kirja vie enemmän Verdonin tarinaa eteenpäin kuin kenties ensimmäinen kirja ja osaksi tämän vuoksi itse murhamysteeri jää hieman taka-alalle, mikä ei kauheasti kuitenkaan haittaa.

Vaikka tämäkään ei nyt ihan hehkuttamaan saa, pidän Verdonin hahmoista niin paljon, että varmasti luen seuraavatkin kirjat innolla. Jotenkin kuitenkin toivon, että hän muuttaa tulevissa itse murhia, eikä toista ensimmäisen kirjan murhaa.

Kesälukemiseksi oikein hyvä.

Mika Waltari: Johannes Angelos (äänikirja)

Löysinpä kuitenkin vielä yhden Waltarin historiallisen romaanin äänikirjana kirjastosta. Tässä oli ”vaivaiset” 17 cd:tä, joten kuunteluunkin meni huomattavasti vähemmän kuin aiempiin. Toisaalta myös kokemus ja kirja itsessään olivat paljon laimeampia kuin Sinuhe tai Mikael Hakim.

Kirja on rakenteeltaan myös erilainen kuin nuo aiemmin mainitsemani. Kirja kertoo päiväkirjan muodossa Konstantinopolin piirityksestä vuonna 1452 ja samalla se kertoo rakkaustarinan ylhäisen kreikkalaisen neidon ja juurettoman latinalaisen välillä. Kirja siis tapahtuu vajaan vuoden aikana, tosin takaumia päähenkilön menneisyyteen on aina välillä. Ymmärtääkseni Johanneksen nuoruusvuosista on postuumisti julkaistu kirja Nuori Johannes.

Kirja sisältää tuttuun tapaan pohdintaa eri uskontojen välillä sekä pohdintaa ihmisyydestä ja olevaisuudesta yleensä. Mielestäni pohdinta ei kuitenkaan ole yhtä kiinnostavaa kuin esim. Mikael Hakimissa. Sodan julmuus ja vastaisuus ovat jälleen kirjan kantavia teemoja. Samoin meidän jokaisen suvun aiheuttamat taakat ja tavallaan sattuman vaikutus tulevaan elämään. Mitä tuleekaan keisarin pojasta, jos tämä kasvaa tietämättä olevansa kuninkaallista sukua. Vetääkö veri johonkin tiettyyn paikkaan tai tiettyyn henkilöön. Sitä on tullut itsekin pohdittua, kun joku paikka tuntuu kodilta, tutulta tai turvalliselta vaikka olisi paikassa ensimmäistä kertaa (tässä elämässä).

Kirjan rakkaustarina on tietenkin traaginen, mutta se ei oikein päässyt sydämeeni asti, vaan jäi pintapuoliseksi. Tiettyjä tuttuja piirteitä löytyi tästäkin kirjasta, kuten vekkuli palvelija, naisten tietynlainen käyttäytyminen ja päähenkilön periaatteellisuus ja näennäinen hyvyys, mutta kuitenkin tietynlainen itsekkyys.

Teemat kristinuskon ja islamin eroista ja yhteneväisyyksistä ovat samoja kuin Hakimissa, pohdintaa jumaluudesta, uskonnon oikeutuksesta ja uskosta ylipäätään. Loppulause ”…mutta filosofeja hän ei säästänyt” jäi soimaan päähäni. En tiedä miksi, mutta se jotenkin kiteytti kirjan, teki siitä ehyen.

Tulipa kuunneltua, mutta en nauttinut niin paljon kuin iki-ihanasta Mikael Hakimista. Lukijana toimi jälleen Lars Svedberg, joka  on kyllä ehdottomasti yksi suosikkilukijoistani, vaikka hänen t:nsä välillä ottavatkin korvaan, mutta se on niin pientä.

Olen löytänyt itseni hipelöimästä Waltarin muita teoksia etenkin Turmsia kirjastossa, mutta valitettava tosiasiahan on, että kirjoja on ihan liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

On kuin olisi möyrinyt maan alla salakäytävissä ja muistoissani on vain epäröiviä muistikuvia kaikesta, mitä koin siellä. On hengästyttävä olo, sellainen, että ei tiedä pitäisikö levähtää vai onko levännyt jo tarpeeksi.

Tartuin kirjaan epäröimättä ilman mitään ennakkoajatuksia tai –asetelmia. En ollut nähnyt, kuullut tai lukenut kirjasta mitään ennen ensi kosketustani. En kyllä ymmärrä, miten tämä on saattanut livahtaa ohi silmieni, mutta ei haittaa, nyt sain siihen kosketuksen. Miten kuvailla kirjaa, jonka lukeminen saattaa outoon olotilaan? Luin tänään uutisen, että merenneitoja ei sitten ole olemassa, tässä kirjassa niitä on. Ne ovatkin tosin ainoat yliluonnolliset olennot, joihin kirjassa viitataan, jos ei lasketa aaveita mukaan. Muutoin kirja on yliluonnollinen itsessään. Se on kuvaus keski-iästä, nuoruudesta, lapsuudesta, unimaailmasta ja rakkaudesta. Siinä kadotetaan ja löydetään jälleen uudelleen.

Kirjan päähenkilö on Olli, keski-ikäinen mies, joka ei tunnusta kärsivänsä keski-iän kriisiä. Hän haikailee kadotetun nuoruuden perään, kaiken sen perään, minkä on jo kadottanut. Hän myös kadottaa sateenvarjojaan usein. Harjukaupunki, Jyväskylä, on tapahtumien keskus. Keskuksena toimii myös kirja, jonka on kirjoittanut Ollin nuoruuden rakastettu Kerttu Kara. Kirja ”Elokuvallinen elämänopas” käsittelee elämän eri tilanteita elokuvan näkökulmasta. Keskiössä on myös uusi kirja, jonka Kerttu kirjoittaa Jyväskylästä ja sen maagisuudesta. Puhutaan M-hiukkasista, jotka joissain paikoin esiintyvät niin, että jotain elokuvallista tapahtuu. Kirjassa vilahtelevat elokuvataiteen klassikot kuitenkaan unohtamatta uusiakin teoksia. Koko kirja on hyvin elokuvallinen, sen voi lukiessa nähdä valkokankaalla.

Kirjassa on kaksi loppu blanc ja rouge. Itse sain blancin ja luettuani molemmat, pidin myös siitä enemmän. Vaihtoehtoisen lopun voi lukea netistä. Mielenkiintoinen idea ja hämmästyttävän toimiva juuri tässä kirjassa.

Kirja oli erilainen, täysin erilainen kuin mitä yleensä luen tai olen lukenut aiemmin. Ehkä jotain samanlaista löytyy Bestiariosta, jonka luin jokin aika sitten. Reaalimaailma, jossa on jotain eri tavoin. Päärynäpuu, joka kasvaa ylösalaisin tai sateenvarjot, jotka katoavat.

Olen hämmentynyt, ehkä kirja vaatii aikaa sulattaa, ehkä se muhii aivoissani, kunnes eräänä päivänä löydän kolon maasta, johon haluan ryömiä tai kadotan sateenvarjoni. Suosittelenko kirjaa, suosittelen, mutta kirja tulee lukea avoimesti, antaa sen kutittaa aisteja ja luoda kuvia. Sitä ei saa ottaa liian tosissaan tai lukea sitä kuin piru raamattua. Sen pitää antaa tuoda oma maagisuutensa esiin, pikkuhiljaa kuin varkain.

Brenda Joyce: Naamioiden takana

Pari edellistä postaustani ovat olleet kauhua, ehkä jollekin tällainen Harlekiini –romantiikka on vielä kauhua kauheampaa, mutta täytyy sanoa, että minä kyllä pidän aina välillä ja vähän useamminkin. Tämä on ensimmäinen tutustumiseni myös Brenda Joyceen ja oli erittäin miellyttävää tutustua.

Oletettavasti kirja kuuluu sarjaan, jossa seurataan de Warennen perheen eri veljeksien tarinoita, näin oletan takakannen perusteella, mutta muuta en osaa sanoa sarjasta, jos sitä onkaan. Joka tapauksessa tämä kirja kertoo lapsuuden rakkaudesta ja siitä, kuinka se mutkien kautta toteutuu aikuisena. Lizzie on lukutoukka. Hänet pelastaa vedestä tumma, komea nuorukainen ja myöhemmin vielä vaunujen alta. Lizzie rakastuu silmittömästi. Naamiaisissa vuosia myöhemmin he kohtaavat jälleen, mutta yhteensattumien kautta Lizzien sisko Anna on se, joka saa tämän salaperäisen muukalaisen lapsen. Muukalainen on Tyrell de Warenne ylhäisä aatelismies, jonka eteen Lizzien saapuu parin vuoden päästä lapsi sylissään väittäen lasta omakseen. Tyrell tietää kuitenkin totuuden. Voiko rakkaus päihittää velvollisuudentunteen ja petoksen? Ah, siinäpä kysymys.

Ei välttämättä mitään uutta auringon alla, mutta sangen koukuttava kirja kuitenkin. Myönnän häpeäkseni jälleen käyneeni kurkkaamassa viimeistä sivua onnellisen lopun toivossa. En ole siis vieläkään oppinut, että onnellinen loppu on suhteellisen varma tämän tyyppisissä kirjoissa. Kirjassa oli myös niitä kuumia tunteita, mutta ne eivät olleet pääroolissa ja niiden kuumuus oli melko suhteellinen käsite.

Pikainen googlaus kertoo Brenda Joycen olevan palkittu kirjailija alallaan. De Warennen suvusta kertovaan sarjaan kuuluu jo pelkästään 13 kirjaa, lisäksi löytyy kymmeniä muita. Brenda Joyce niminen henkilö on näytellyt myös lapsuuteni lempielokuvissa, Tarzaneissa, Janea. Jälleen oppi uutta, vaikka kirja ei itsessään mitään suurta filosofista pohdintaa aiheuttanutkaan.

Suosittelen romantiikan nälkäisille.

Mia Vänskä: Saattaja

Eilinen päivä meni splatter-kauhun merkeissä, tänään vähän perinteisempää, harvinaista kotimaista kauhua. Kauhua on turvallista lukea, kun ulkona paistaa aurinko ja kesä tuoksuu, ei mitenkään samaistu kirjan tapahtumiin, onneksi.

Tämä teos on ilmestynyt viime vuonna, mutta oli täysin jättänyt sen huomiotta. Nyt bongasin e-kirjana ja lukeahan se täytyi. Kyseessä on Vänskän esikoisteos ja tosiaan harvinaista kotimaista kauhua. Tarinassa Lilja eroaa miehestään ja muuttaa takaisin vanhaan kotitaloonsa. Alku on aivan perinteistä ihmissuhdesotkujen selvittelyä, mutta sitten alkaa tapahtua. Valot ovat päällä, vaikka ne ovat sammutettuina, ihmisiä kuolee oudosti ja toiset käyttäytyvät oudosti. Mitä onkaan Liljan talon kellarissa…

Pidin kirjan alkuosasta, kun tunnelma jännittyi ja kasvoi, mutta loppuosan Tuonelan tunnelmat eivät välittyneet niin hyvin kuin olisin toivonut. Olisin niin mielelläni rakastanut kirjaa alusta loppuun. Nyt alkuosaan ihastuin ja loppuosan luin melko tunteettomasti. Aivan lopusta taas pidin. Kirjaa olisi mielellään tosiaan rakastanut, mutta siitä löytyi muutama ärsyttäväkin piirre. Kuvittelin päähenkilön olevan noin 25 vuotias, mutta lopussa tajusin, että hänhän on suunnilleen ikäiseni, mikä tavallaan myös sotki ajatuksiani kirjasta, sillä en voisi kuvitella itse käyttäytyväni hänen tavoin. Toinen pikkuärsytys liittyi könytä –sanaan, jota käytettiin aika paljon. Könytä ei kuulu ainakaan omaan sanavarastooni ja se pisti silmään. Paikoin tekstistä tuli mieleen ainekirjoitus eli sulavuus puuttui.

Mutta tästä kaikesta huolimatta, kirja on lukemisen arvoinen. Siinä yhdistyy ihmissuhdedraama kauhuun ja kansanperinteeseen. Se on rohkea ja omaperäinenkin tavallaan. Verrattuna Duncaniin se sisältää enemmän vertauskuvallista väkivaltaa ja kauhua kuin Duncanin splatter-tyyppinen roiskinta. Ehkä enemmän naisten kirja kuin Duncan.

Suosittelen kyllä kaikille kauhun ystäville, en kuitenkaan ehkä splatterin vannoutuneille faneille, sillä heille tämä ei juurikaan tarjoa paljoa, mutta esim. Sinisalosta pitäville, tämä varmasti sopii. Mielenkiinnolla seuraan kirjailijan uraa tästä eteenpäin.

Hal Duncan: Pako helvetistä

Pako New Yorkista teki minuun lähtemättömän vaikutuksen nuoruuteni päivinä. Kurt Russell oli loistava esittäessään dystooppisesta New Yorkista pakenevaa Snake Plisskenia. Tästä kirjasta tuli mieleen Quentin Tarantinon versio kyseisestä elokuvasta, verinen, nopeita leikkauksia täynnä ja tietenkin vuorosanoissa runsaasti kiroilua. Ja kyllä, pidin tästä jopa hämmästyttävän paljon.

Palkkatappaja, huora, homo ja maankiertäjä ovat kaikki kuolleet, kukin tavallaan, ja päätyneet Helvettiin. Heidät on tuomittu kohtaamaan syntiensä mukainen kiirastuli, mutta hepä päättävätkin paeta. Avukseen se vapauttavat Luciferin ja näin pako etenee halki Helvetin kiirastulien ja erittäin splatter-elokuvatyylisten tapahtumien.

Kirja on kirjoitettu kuten se olisi elokuva. Lyhyet leikkaukset hahmosta toiseen, mutta tarina kulkee koko ajan eteenpäin kiihtyvällä tahdilla. Ruumiinosat lentelevät, veri räiskyy ja nenässään voi jopa haistaa viemärien lemun ja mätänevien ruumiiden erittämän lemun. Kirja on erittäin visuaalinen, paikoin jopa tuntui liiankin visuaaliselta. Ei mitään iltasatulukemista tosiaankaan.

Mutta kuitenkin koukutuin kirjaan. Se on tyystin erilainen kuin mitä luen yleensä ja siksi kiinnostava. En ehkä jaksaisi lukea montaa samankaltaista kirjaa perätysten, mutta tällaisena romanttisten kirjojen välipalana, oikein hyvä, virkistävä suorastaan.

Kirjaa ei voi suositella kaikille. Jos ruumiineritteet ja kirosanat eivät kuulu lempiaiheisiin, on kirja parempi jättää hyllyyn. Jos taas splatter-elokuvat ja ronski, jopa hieman vastenmielinen huumori on ihan ok, niin varmasti tämäkin miellyttää. En olisi uskonut pitäväni, mutta pidin ja taidan lisätä tämän jatko-osan Vellumin myös lukulistalle.

Margaret Moore: Ritarin suojeluksessa

Kesä on parhaimmillaan, joten lukeminen sisätiloissa ei tule koko ajan kysymykseen. Ulkona en oikein tykkää lukea, ainakaan itikoiden keskellä ja niitähän riittää. 

Hyvin voi päätellä kirjoittajasta sekä kirjan nimestä, että kyseessä on sitä, ah, niin ihanaa hömppää. Moore kirjoittaa mukavia keskiajalle sijoittuvia kirjoja. Tämä kirja sijoittui 1200-luvulle ja sisältää niin ihanaa ritari-neito -asetelmaa. 

Lady Gillian johtaa kotitilaansa, jonne saapuu Sir Bayard, jonka tehtäväksi on annettu Lady Gillanin suojeleminen salaliitolta. Kuinkas ollakaan he rakastuvat, mutta tuohon aikaan oli voimassa vielä laki, joka kielsi avioliiton sellaisten henkilöiden välillä, joiden sisarukset olivat jo keskenään naimisissa eli suhde on kielletty. (huom. opin uutta, en tällaisesta laista tiennytkään, sitä kutsuttiin kanoniseksi laiksi ja se jouduttiin kaatamaan, kun lain seurauksena oli kyliä, joissa kaikki olivat naimakelvottomia, kun olivat sukua avioliiton kautta.)

Tämä oli siis ihan mukava luettava, kuten Mooret tuntuvat olevan. Ei mitenkään ihmeellinen, ei kauhean paljon romantiikkaa, kiihkosta puhumattakaan, mutta edellisen esimerkin kaltaisia historiallisia nippelitietoja oli kyllä. Oikein opettavaista siis.

Sellainen kiva kevyt kesäkirja.