Jo Nesbo: Panssarisydän (e-kirja/äänikirja)

 Harry haetaan Hongkongista vastentahtoisesti selvittämään Norjan uusinta sarjamurhatapausta. Harryn poissaollessa Kripos on saanut vetovastuun henkirikostutkinnoista ja he ovat myös Harryn uusin vihamiehistö, joka odottaa häntä jo lentoasemalla. Harry aloittaa tutkimuksen ensin salassa pienellä joukolla, mutta liittyy Kriposin joukkoihin enemmän tai vähemmän myöhemmin. Sarjamurhaaja murhaa uhrejaan monin eri tavoin, mutta ehkä kammottavimmat murhat tehdään laitteella, jota kutsutaan Leopoldin omenaksi. Se on teräksinen pallo, josta sinkoutuu 24 piikkiä narusta vetäessä. Laite on kuvattu niin tarkasti ja sille on luotu oma historiakin, että ainakin itselle meni ihan täydestä tällaisen laitteen todellisuus. Todellisuudessa onneksi ei kyseistä laitetta ole olemassa, vaan se on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Kirja vie Harryn Kongoon keskelle sisällissotaa ja tulivuoria. Kirjassa kuvataan maisemia tarkasti, aivan kuin itse pääsisi matkustamaan alueelle. Hyvin Nesbomaista. Harry on jälleen aivan omaa luokkaansa huolimatta isän sairaudesta, huumausaineiden väärinkäytöstä ja muutoin vain angstisesta siviilielämästä. Ja jälleen kerran toivoin, että olisin Harryn tuttu, vaikka uskoisin, että me emme ehkä tulisi toimeen. 

Nesbon kirjojen parasta antia ovat juonet. Tässä kirjassa lopetus venyi mielestäni hieman liian pitkäksi ja kerrokselliseksi. Kerroksia oli myös muutoin kirjassa melko monta, mutta kirjailijan käsissä nämä kaikki pysyivät. Ehkä hivenen vähemmän vastoinkäymisiä ja kähmintää helpottaisi, mutta uskon ja tällä kertaa tiedänkin, että kirjailija valmistelee tässä teoksessa myös tulevien kirjojen taustatarinaa. 

Ihanan Jukka Pitkäsen äänestä en vain saa tarpeeksi.

Tuomas Vimma: Koodinimi Taïga (äänikirja)

Kuinka ihanaa onkaan saada eteensä oman lempikirjailijan teoksia. Olen elänyt jonkinmoisessa tyhjiössä kirjojen osalta ennen Storytelin hankkimista. Uutuuskirjat ovat livahtaneet ohi silmien ja olen lukenut sitä, mitä on eteen tupsahtanut. Sinänsähän sillä ei ole väliä, kunhan lukee, mutta omien suosikkien kirjoja haluaisi lukea niin nopeasti kuin vain suinkin. Tämä kirja ilmestyi jo helmikuussa, mutta nykyisen ajan asettamien henkisten haasteiden vuoksi, en ole vain ehtinyt yhtään katsella kirjauutuuksia tai muutakaan.

Koodinimi Taïga on jatkoa Vimman edelliselle teokselle Vasen ranta, josta pidin kovasti, kuten ihan jokaisesta muustakin hänen kirjastaan. Jälleen mennään ympäri Ranskaa ja Belgiaa niin kovalla vauhdilla, että hirvittää. Ruumisvana on vain neitosten perässä, kun mennään ahdingosta seuraavaan. Katariinan isä, entinen korsikalainen itsenäisyystaistelija tai terroristi, on vangittuna ja kidutettuna ranskalaisten salaisessa paikassa, kun tulee käsky siirtää hänet Belgiaan todistamaan. Samalla sekä Katariina että isä saavat kuolemantuomiot, joita lähtee toteuttamaan kaksi Ranskan salaisen palvelun parhainta palkkamurhaajaa. Takaa-ajo alkaa Korsikalta, josta se päätyy Ranskan kautta Belgiaan, jossa loppuhuipennus tapahtuu.

Kirjailija mainitsee esipuheessaan, että periaatteessa jokainen yksittäinen kohtaus olisi mahdollinen myös todellisuudessa ja uskon, että olisi. Hyvin uskottavasti nämä uskomattomat juonen käänteet on kirjoitettu ja myös erittäin asiantuntevasti. Täytyy myöntää, että henkeäsalpaava vauhti ei häirinnyt yhtään, päinvastoin odotin seuraavaa entistä uskomattomampaa tapaa selvitä selkeästi epätoivoiselta vaikuttavasta tilanteesta. 

Se, mistä Vimman teksteissä pidän eniten, on hänen tyylinsä yhdistää slangia, räävittömyyttä ja mielikuvituksellista tarinaa kasaan eheäksi kokonaisuudeksi. Hän osaa käyttää vertailuja tuoreella tavalla. Täytyy ehkä myöntää, että paikoin oli ehkä hieman paljon yhdessä paikkaa vertailuja, mutta pääsääntöisesti ne ovat hauskoja, vaikka kyseessä olisikin teloitus tai muu tilanne, jossa toista sattuu.

Kaiken kruunasi Aku Laitinen, joka osaa lukea teoksia juuri oikeanlainen pilke silmäkulmassa tai näin ainakin olen kuulevinani.

Erinomaisen hauska ja jännittävä teos, suosittelen.

C.J. Tudor: Paluu pimeästä (äänikirja)

Arnhillin kaivoskaupungin suljetun kaivoksen uumenissa on salaisuus. Opettaja Joe Thorne palaa vuosien jälkeen kotikaupunkiinsa salaperäisen sähköpostin houkuttelemana. Onko hänen siskonsa vienyt voima palannut jälleen kuten viestissä sanotaan? Joen elämä ei ole parhaimmassa jamassa hänen ottaessaan pestin vastaan äidinkielen opettajana. Hän juo liikaa, pelaa liikaa ja saa pelätä koronkiskureiden kostoa. Hänen siskonsa katosi 25 vuotta sitten kahdeksi vuorokaudeksi, takaisin palasi joku muu. Mitä onkaan kaivosten uumenissa.

Nyt ollaan kauhun parissa. Ihan pakko on mainita pieni Lemmikkieläinhautausmaa -fiilis, joka tästä väkisin tuli. Vertaus Kingiin jälleen siis tämän kirjailijan osalta. Sanoisin, että osaltaan kirja saattaa olla kunnianosoitus tämän tyyppiselle genrelle. Kirja kulkee nykyhetken ja Joen nuoruuden välillä. Saman tyyppinen ratkaisu siis kuin Liitu-ukossa. Se toimii ihan ok ja salaisuudet paljastuvat pikku hiljaa niin menneisyydestä kuin nykyisyydestäkin. 

Pidän kirjailijan tyylistä tuoda tekstiin tuoreita ja hauskoja vertauskuvia. Se tuo ehkä paljon käytettyyn tarinaan tuoreutta. Kuolemasta palaaminen, zombit yms. ovat kuitenkin aika käytettyjä teemoja kauhukirjallisuudessa. Tosin tässä teoksessa ei juurikaan käytetä kumpaakaan näistä termeistä, eikä kuvauksessakaan mässäillä. Tämä oli ihan oma johtopäätökseni.

Pidin kirjasta. Se oli kiva lukea tai kuunnella oikeastaan. Lukijana on suuri lempparini Aku Laitinen, jonka äänen väri saa kirjan kuin kirjan kuulostamaan ihanalta ja hauskalta.

Suosittelen.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto (ääni-/e-kirja)

Haig on ollut lempikirjailijoitani aina luettuani Radleyn perheen. Hänen mielikuvituksensa on vain niin hienoa ja ainutkertaista. Myös hänen kerrontansa on loistavaa ja jouhevaa.

Tämä kirja kertoo Norasta, 34 -vuotiaasta sinkusta, jonka elämässä kaikki tuntuu olevan vain sarjoja pettymyksiä ja katumuksia. Hän päättää, että ei halua enää elää. Hän ei kuitenkaan kuole, vaan joutuu kuoleman ja elämän välissä sijaitsevaan kirjastoon, jossa on hänen kaikki mahdolliset elämänsä tarjolla. Hänen pitää vain löytää  se, jossa hän haluaisi elää.

Kirjan ajatus on aivan loistava. Meillä jokaisella on tekoja ja asioita, joita katuu tai valintoja, joita kenties miettii; mitä, jos olisin valinnut toisin. Tämä on kirja niistä katumuksista ja siitä, kuinka loppujen lopuksi kadutut teot saattavatkin olla oikeasti hyvin järkeviä valintoja, mitä emme vain ehkä tule ikinä tietämään.

Haig on itse kertonut avoimesti mielenterveydellisistä ongelmistaan ja itsemurhayrityksestä. Kirjasta huokuu ymmärrys ja omakohtainen kokemus sekä pohdinta. Sen vuoksi se onkin paikoin sydäntäsärkevä. Paikoin taas hauska. Kuten voi päätellä, kirja oli mielestäni erinomainen. Se koukutti ja sai lukemaan aina vähän pidemmälle, kunnes aamuherätykseen olikin enää muutama tunti. Jälleen Storytellin ihanuus palveli levotonta mieltäni ja pystyin surffaamaan e-kirjan ja äänikirjan välillä. 

Lukijana oli yksi naislukija suosikeistani Krista Putkonen-Örn. Hän osaa lukea lässyttämättä, mikä ei ole itsestään selvää valitettavastikaan monelle naislukijalle. 

Suosittelen tätä kirjaa ihan kenelle vain, samoin kirjailijan muita teoksia. On ihanaa lukea teosta, jonka tarina on ainuslaatuisen mielikuvituksellinen.

C.J. Tudor: Liitu-ukko (ääni-/e-kirja)

Luin jostain, että tästä kirjasta ollaan tekemässä sarjaa, joten olihan se pakko lukea ennen kuin tv-pilaa kokemuksen. Kirjaa on verrattu Stephen Kingin teoksiin ja täytyy myöntää, että tietynlaista yhdenkaltaisuutta voi löytää esim. Se- ja Stand by Me -teoksiin. Kirja kulkee kertojan lapsuudessa ja jälleen nykyajassa. 

Lapsuudessa Eddiellä on kavereina Metal-Mickey, Fat Gav, Hoppo ja Nicky. Porukka on hioutunut yhteen, kunnes tapahtuu asioita, joiden vuoksi tiet erkanevat. Kaupunkiin tulee uusi opettaja, joka innostaa lapsia viestittelemään toisilleen liitu-ukoin. Pian kuitenkin tapahtuu karmeita ja liitu-ukkoja ilmestyy myös jonkun muun piirtämänä.

Lapsuuden viattomuuden loppu on kirjassa monessa tasossa käsittelyssä. Erään vaiheen loppuminen, luottamus ja lapsen mutkaton ajattelu. Hyvin samaa siis kuin mainitsemissani Kingin kirjoissa. Myös kirjan tunnelma ja teksti on hyvin kingmäistä hyvällä tapaa. Tavallaan kuitenkin myös hyvin häiritsevästi samankaltaista. Lapset tekevät valintojaan hyvin eri periaatteilla kuin aikuisten maailma vaatii ja näiden valintojen vaikutukset voivat olla kauaskantoisia.

Pidin kirjasta joka tapauksessa. Se oli mukaansatempaava ja sisälsi kaunista kieltä ja kuvausta. Vaikka arvasin lopun jo hieman aikaisessa vaiheessa, ei se haitannut jännityksen säilymistä. Tällä kertaa loppu ei myöskään ollut antikliimaksi, vaan oikein hyvin rakennettu ja toimiva sekä osittain yllättävä. Pidin siitä todella paljon. Se itse asiassa sai miettimään, kuinka paljon lukija voi oikeastaan luottaa kertojaan. Kertoja kertoo kuitenkin oman näkemyksensä asiasta, joka on vain yksi näkökulma.

Lukijana oli Aku Laitinen, jota on aina ilo kuunnella. 

B.A. Paris: Suljettujen ovien takana (äänikirja/e-kirja)

Jos pääsisi tirkistelemään muiden ihmisten elämää suljettujen ovien taakse, moni varmaan menisi. Mitä piiloutuu pimennettyjen ikkunoiden taa, mitä valokuva jättää kertomatta, ovatko somen postaukset todellisia. Itse olen ainakin näitä pohtinut monta kertaa.

Jack Angel on kuuluisa ja komea lakimies, joka puolustaa pahoinpideltyjä naisia. Hänen vaimonsa Grace on kodinhengetär, joka loihtii hurmaavia päivällisiä ja on huolehtiva isosisko downin syndrooman omaavalle pikkusiskolleen. Kaikki vaikuttaa täydelliseltä, jopa liian täydelliseltä ollakseen totta. Ja tähän päteekin nyt lausahdus, jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei sitä välttämättä ole. 

En lähde ruotimaan enempää kirjan juonta, jotta en spoilaa kenenkään lukukokemusta. Kirja on rakennettu nykyisyyden ja menneisyyden vuoropuhelulla ja on kirjoitettu Gracen näkökulmasta. Se toimii. Pikku hiljaa lukijalle avautuu todellisuus, joka on ihan jotain muuta kuin se, minkä päivällisvieraat näkevät ja kokevat. Loppuratkaisu on sinällään arvattava, mutta hyvin piinaavasti toteutettu.

Pidin kirjasta, pidin niin paljon, että aloitin kuuntelemalla ja hotkaisin lukemalla parina iltana liian myöhään. Kirja piti otteessaan, sen jännitys kasvoi vyörymällä. Hienosti rakennettu tiivistyvä jännitys. Kuten kirjan esittelyssä sanotaan "Joskus täydellinen avioliitto on täydellistä valetta."

Suosittelen lämpimästi teosta.

Jo Nesbo: Lumiukko (äänikirja/e-kirja)

Olen varmasti lukenut tämän kirjan, mutta blogistani en siitä löytänyt mainintaa. Ainakin kuvittelen niin, vaikka osa mielikuvistani osoittautuikin vääriksi. Elokuvan olen ainakin nähnyt, tosin en muista yhtään onko se kirjan kaltainen. Nyt olen kuitenkin todistetusti lukenut teoksen.

Lumiukko-murhaaja kylvää kauhua Oslossa. Pian selviää, että tämä on aloittanut murhaamisen jo vuosia sitten Bergenissä. Kylmäävästi murhaaja tekee murhatun pihalle lumiukon ja murhaa ensilumen aikoihin. Harry saa uuden työpartnerin Katherine Brattin, jonka kanssa Harry alkaa tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katherinen menneisyydessä on asioita, jotka vaikuttavat murhien tutkintaan. Murhaaja tuntuu olevan koko ajan askeleen edellä. 

Kuten sanoin, luulen lukeneeni tämän kirjan. Tajusin murhaajan heti alussa, enkä varmasti olisi sitä tajunnut, jos en olisi lukenut, vaikka yksi langanpää jäikin odottamaan vetäjäänsä. Ärsytti suunnattomasti, kun Harry ei sitä tajunnut kerätä koko kirjan aikana. Kirjassa riitti käänteitä ja väärinymmärrettyjä vihjeitä runsaasti, ehkä jopa hieman liikaa, vaikka kirjasta pidinkin ja se piti minut otteessaan. Ehkä ongelmaksi kirjailijalle tuleekin kirjoittaessaan sarjaa se, kuinka uusiutua riittävästi, mutta ei kuitenkaan liikaa. 

Kirjasta on tehty elokuva, joka ei saanut kovinkaan innostunutta vastaanottoa. Sehän ei ole harvinaista kirjoista tehtyjen elokuvien osalta. Eniten ehkä ärsytti elokuvassa se, että se oli englanniksi, vaikka sijoittui Norjaan ja se, että Harry Hole lausuttiin täysin väärin. Ongelmahan oli samanlainen Daniel Craigin kanssa elokuvassa Miehet, jotka vihaavat naisia. Siinä ongelma ei ollut niin korostunut.

Viimein sain myös kuunneltua jotain muuta kuin Holea. Siitä seuraavaksi.

S.K. Tremayne: Äänet

Jon isä on tehnyt itsemurhan, kun Jo on ollut pieni. Hän on kantanut taakkaa ja pelkoa siitä, että olisi samanlainen kuin isänsä koko elämänsä. Jon avioliitto on kariutunut, koska Jolla oli nettisuhde. Jon ystävillä menee hyvin, mutta Jo tuntee pysähtyneensä. Hänen lupaavasti alkanut toimittajanuransa on tahmeassa vaiheessa. Hän asuu ystävänsä asunnossa, johon on asennettu hienot avustajat, joiden avulla asumisesta ja elämisestä pitäisi tulla helppoa ja miellyttävää. Jon elämä muuttuu painajaikseksi, jossa hän ei tiedä, mikä on todellisuutta ja mikä hänen mielikuvitustaan. Onko hän kuitenkin kuinka isänsä ja kuvittelee kaiken?

Erilaisia skenaarioita on kehitelty kirjallisuudessa siitä, kuinka koneet ottavat vallan ja alkavat orjuuttaa ihmisiä. On oikeasti pelottavaa, kuinka paljon elämäämme koneet ja laitteet jo nyt hallitsevat ja me annamme niiden hallita. Tätä pelkoa kirja käyttää myös hyväkseen ja hyvin käyttääkin.

Jännitys tiivistyy, nousee. Lukija joutuu epätoivoon, kuten Jokin. Kuka on kaiken takana vai onko kaikki vain mielenharhaa. Täytyy myöntää, että en pitänyt Josta lainkaan, enkä tuntenut häntä kohtaan myötätuntoa kuin ehkä ihan lopussa. Muutoin hänen kohtalonsa ei minua kiinnostanut, mutta minua kiinnosti tietää miksi ja kuka. Onneksi jaksoin olla sitkeä ja lukea kirjaa pienissäkin paloissa, sillä pidin suunnasta, mihin kirja loppui. Se ei ollut ennalta-arvattava vaan yllättävä. Ehkä jopa vähän liian yllättävä. Lukijalla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta arvata sitä. En tiedä oliko se hyvä vai huono valinta. 

En ole itse asiassa lukenut kirjailijalta yhtään kirjaa loppuun ennen tätä. Olen yrittänyt muutamia, mutta jostain syystä en niihin innostunut. Ja täytyy myöntää, että en tähänkään innostunut, vaan luin kirjan loppuun enemmän sitkeydestä kuin koukuttuneena. Kuitenkin ihan ok kirja ja minun tapauksessa vaihtelua äänikirjoille ja Harry Holelle.

Jo Nesbo: Pelastaja (äänikirja/e-kirja)

Here we go again. Tahti sen kuin vain kiihtyy. Olen yhä syvemmin koukussa kirja kirjalta. Seuraavia sarjan teoksia olen lukenut jo aiemmin, mutta aion lukea ne nyt uudelleen. Syy osittain tuo edellä mainittu ja toisaalta lukemisesta on melkoisesti aikaa, joten on ihan hyvä verestää muistia.

Tällä kertaa Osloon saapuu palkkamurhaaja Kroatiasta. Ensin ammutaan Pelastusarmeijan mies keskellä Oslon keskustaa ja pian ruumiita tulee enemmän. Harry on saanut uuden pomon, joka ei hänessä herätä heti alkuun suurta luottamusta. Harry nimitetään kuitenkin tutkinnanjohtajaksi. Tutkinta vie Harryn keskelle Pelastusarmeijan toimintaa ja myös Kroatiaan, jossa edelleen näkyvät sisällissodan jäljet ja haamut. 

Pidän Nesbon tavasta tuoda kirjoihinsa historiaa ja faktaa asioista. Nyt Jugoslavian sodasta ja Pelastusarmeijasta aiemmin aboriginaalien kohtelusta, Thaimaan seksikaupasta, toisen maailmansodan natsimielisistä norjalaisista ja niin edelleen. Taustatyötä on tehty hyvin ja tämä "opettavainen" osuus on aina sidottu erinomaisesti osaksi kirjan tarinaa.

Kirja oli jälleen erinomainen. Se oli yllättävämpi ja eheämpi kuin osa aiemmista teoksista. Ikäviä asioita tapahtuu ja niihin jokainen reagoi tavallaan. Harryn hahmo kehittyi jälleen enemmän. Pääsin askeleen lähemmäs hänen sisintään ja vaikka hän kuinka taistelee, pidän hänestä koko ajan enemmän.

Jukka Pitkänen ei myöskään pettänyt tälläkään kertaa. Eikä Storytell, tässä kirjassa tulin lukeneeksi e-kirjana varmaan lähes kolmanneksen, sillä en vain kestänyt jännitystä.

Jo Nesbo: Veritimantit (äänikirja)

Aika yllättävää, eikö, että jälleen tulee Harry Holea. Taidan ehkä olla hieman ihastunut Harryyn, vaikka hän ei ehkä siihen syytä annakaan. Hänessä on kuitenkin jotain aitoa ja teeskentelemätöntä, jota ei monissa oikeissa ihmisissä ole eikä myöskään monessa kirjojen hahmoissa. 

Sanoisin, että tämä kirja on melko käänteentekevä Harryn tarinassa. Tietyt asiat saavat päätöksensä ja ikäänkuin uusi ovi avautuu, mitä sen takaa löytyy selviää osittain seuraavassa kirjassa, joka on jo hyvässä mallissa.

Oslosta löytyy kesähelteillä kuollut nainen omasta kylpyhuoneestaan. Naisen silmän alla on punainen tähdeksi hiottu timantti. Pian ruumiita, joilta löytyy vastaava timantti, alkaa löytyä enemmän. Harry joutuu harmikseen ryyppyputken jälkeen jälleen töihin ja vielä suuremmaksi harmikseen Tom Waalerin pariksi. Harryn irtisanomispäätös lojuu samalla poliisipäällikön pöydällä.

Tarina on hienosti rakennettu ja yllättävä. Pidän erityisesti Nesbon pienistä yksityiskohtien kuvauksesta, esimerkiksi ihan tämän kirjan alusta, jossa kuvataan veren valumista kertomalla talon rakentajista ja heidän historiastaan. Myös hänen henkilökuvauksensa ovat äärettömän hyviä. Juoni on tällä kertaa yllättävä ja murhaaja harvinaisen kekseliäs. Olin aivan koukussa.

Olen käyttänyt tämän kirjan lukemiseen, niin kuin muidenkin viimeaikaisten äänikirjojen, Storytelin loistavaa ominaisuutta jatkaa kirjaa e-kirjana ja palata takaisin äänikirjaan. Ajoittain toiminto ei ihan muista oikein paikkaa, johon olen jäänyt, mutta se on melko harvinaista. Tällaiselle jännityksestä kärsivälle se on aivan loistava ominaisuus, kuten olen jo aiemminkin maininnut.

Jo Nesbo: Suruton (äänikirja)

Eipä onnistunut muiden kirjojen kuuntelu, joten Harrylla mentiin. Tässä teoksessa on jälleen useita kerroksia, jotka osittain menevät limittäin. Keskiössä on kaksi rikosta; pankkiryöstö, jossa ammutaan nainen sekä Harryn entisen tyttöystävän itsemurha. Taustalla Rakel on Venäjällä käymässä oikeutta ja Harry edelleen hakee Ellenin murhaajaa. Vielä myös Tom Waaler painaa kivenä Harryn kenkää.

Kirjassa on monta häntää, jotka kuitenkin pysyvät Nesbolla suhteellisen hyvin hanskassa. Samoin taustalla kulkeva usean kirjan pituinen tarina. Muutamia aivan loistavia kuvauksia löytyy kirjasta, jotka saivat minut ihailemaan Nesbon kerrontaa, hieman kateellisenakin ehkä. Harryn persoona on kiinnostava ja hänen sisäistä ajatteluaan onkin tässä kirjassa melko paljon. Harry taistelee riippuvuuksiaan vastaan ja yrittää pyristellä irti menneisyyden haamuista.

Olen aivan koukussa nyt Harryn tarinaan. Seuraava teos on jo menossa, enkä vain saa itseäni kuuntelemaan mitään muuta. Jukka Pitkänen on myös niin loistava lukija, että häntä jaksaa kuunnella helposti tuntikausia. 

Jo Nesbo: Punarinta (äänikirja)

Kovasti yritin kuunnella muutakin, mutta niin vain tämä Nesbo jälleen vei kaiken huomioni. Nyt, kun olen aloittanut sarjan alusta alkaen, on hieno seurata henkilöiden kasvua. 

Tässä kirjassa rikos kumpuaa toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, vaikka ensin toiselta näyttääkin. Kirjassa on runsaasti takaumia toisen maailmansodan tapahtumiin. Ne olivat todella kiinnostavia. Itse olen ollut teinistä asti kiinnostunut kyseisestä sodasta ja sen tapahtumista, joten kirja osui oikeaan koloon. Se, mistä en ole juurikaan lukenut, on toisen maailmansodan vaikutukset Norjassa. Tässä nyt sai hyvän alustuksen aiheeseen. 

Aluksi tuntui, että kirja oli vain sarja toisiinsa kuulumattomia tapahtumia, mutta jälleen kirjailija sai koottua langat käsiinsä. Muutama lanka jäi vielä lattialle, mutta uskon niiden löytyvän tulevissa kirjoissa. Tietynlainen kaava kuitenkin tässäkin kirjassa on nähtävissä. Juuri, kun lukija luulee kaiken selviävän, löytyykin vielä yksi uusi mutka matkaan. Tämähän on toisaalta kiinnostava käänne, mutta toisaalta sellainen, jota osaa jo odottaa. 

Lukijana jälleen Jukka Pitkänen, jonka ääneen en tunnu kyllästyvän. Olenkin Storytellista jo hakenut listalleni hänen lukemiaan kirjoja lisää. Jos vaikka jotain muuta välillä, pahalta kuitenkin vaikuttaa, sillä seuraava Hole -kirja on jo yli puolessavälissä.

Camilla Läckberg: Hopeasiivet (äänikirja)

Koska halusin vaihtelua Harry Holelle, päädyin kuuntelemaan tätä kakkososaa Camilla Läckbergin Faye -sarjaan. Pidin ensimmäisestä osasta Kultahäkki ja sitä kautta odotukset olivat ihan suht korkealla myös tämän suhteen. Valitettavasti nyt en ihan niin innostunut ollut.

Ensimmäisessä osassa Faye kostaa miehelleen ja ehkä vähän muillekin miehille. Tässä he yrittävät ainakin kostaa hänelle. Kirja ei ole yhtä jännittävä tai mukaansa tempaava kuin ensimmäinen osa. Tarinakin on hieman tylsä. Eniten kirjassa ärsytti kuitenkin se, kuinka siinä syödään ja juodaan koko ajan hienoissa paikoissa ruokia ja juomia, jotka pitää joka kerta mainita erikseen nimeltä. Ja tätä tapahtuu paljon. En myöskään pitänyt yhdestäkään kirjan hahmoista. Kaikki ovat itsekkäitä ja rikkaita. Jotenkin teos korostaa rikkautta ja hyväosaisuutta sekä kaikkea, mitä tästä voi kummuta. 

Lisäksi Faye tuli miehen huijaamaksi ensimmäisessä osassa ja kas kummaa, tässä teoksessa kuitenkin uskoo ja rakastuu uuteen huijariin. Ihan kuin ei oppisi mitään. En tiedä, onko tämä kaikki tarkoituksellista ja kolmannessa (viimeisessä?) osassa kaikki paljastuu, mutta ärsyttävää se kuitenkin oli.

Sen verran kuitenkin kirja imi mukanaan kaikesta huolimatta, että luin sen ihan fyysisesti loppuun tai sitten halusin lyhentää kuuntelemisen piinaani kaikkien cocktailien vuoksi. Täytyy myöntää, että mielummin olisin kuunnellut kolmannen Harry Holen heti perään. Mutta luettu, mikä luettu.

Jo Nesbo: Torakat (äänikirja)

Toinen Nesbo meni samalla vauhdilla helposti. Jäin vähän koukkuun sekä Storyteliin että Nesboon kerrontaan. Tällä kertaa käytin Storytelin mahdollisuutta jatkaa kuunneltavaa kirjaa lukien, sillä en vain malttanut odottaa seuraavaa työmatkaa. Nyt lupasin itselleni, että kuuntelen jonkin toisen kirjan väliin ennen seuraavaa. 

Tällä kertaa Harry kutsutaan Bangkokiin selvittämään norjalaisen suurlähettilään murhaa. Harry on ajautunut huonoille teille kotimaassaan, joten kutsu ulkomaille on hienoinen yllätys. Suurlähettiläs löydetään veitsi selässään halvasta hotellista. Halutaanko Harryn oikeasti selvittävän, mitä tapahtui vai onko hänet lähetetty paikalle vain silmänlumeeksi. 

Thaimaa kaikkine kauneuksineen ja kauheuksineen levittäytyy Harryn eteen. Kirjassa käsitellään niin seksityöläisten arkea kuin pedofilian vaikutuksia Thaimaassa. Kuten Harry myös minä lukijana koin ne kovin ahdistavina. Totuushan on edelleen kuitenkin se, että länsimaista matkustaa edelleen henkilöitä Thaimaaseen nauttimaan maan tarjonnasta sekä hyvässä että pahassa. Harryn persoonaa avataan kirjassa enemmän, se oli kirjan parasta antia, vaikka itse tarinakin on hyvä. Tietynlainen juonikaavio toistui tässä verrattuna ensimmäiseen kirjaan. En nyt saa muistini lokeroista kaivettua toistuuko se muissakin Hole-kirjoissa. Palaan siihen, jos löytyy vielä kolmannestakin.

Nesbo osaa kirjoittaa äärimmäisen koukuttavasti. Hän osaa rakentaa kiinnostavia ja monikerroksia henkilöitä. Tässä osa oli todella hienosti rakennettuja, mutta osa jäi suhteellisen ohueksi sen kuitenkaan häiritsemättä lukukokemusta.

Lukijana ihana Jukka Pitkänen, jonka ääntä jaksan helposti kuunnella pitkään. Seuraavaksi siis jotain ihan muuta, jollen hairahdu kuitenkin Harryyn. 

Jo Nesbo: Lepakkomies (äänikirja)

Olen taistellut äänikirjoja tarjoavia sovelluksia vastaan pitkään. Kirjaston tarjoama Ellibs saa riittää, olen ajatellut. Satunnaisesti olen hankkinut yksi tai kaksi kirjaa Elisa-kirjasta, mutta siinä se. Olen taistellut, mutta turhaan. Huomasin reilu viikko sitten Storytelin tarjouksen 30 päivää ilmaiseksi. Sisäinen Sulo Vilen heräsi ja tartuin tarjoukseen ja olen koukussa. Vielä olen toki ilmaisella ajalla, mutta palvelu tuntuu juuri minulle tehdyltä. Tämä ei siis ole maksettu puheenvuoro tai mitään, vaikka nyt kehunkin. Sovellut on toiminut moiteettomasti. Kirjat eivät pätki, sovellus toimii autoni ohjelman kanssa langattomasti loistavasti. Eniten pidän ominaisuudesta, joka on kirjoissa, jossa on sekä ääni- että e-kirja; voin jatkaa kirjaa lukemalla siitä, kohdasta missä olen. Tällaiselle jännittäjälle se on erinomainen ominaisuus. Olen käynyt kirjastossa hakemassa fyysisen kirjan lukemattomia kertoja, kun en ole jaksanut kuunnella hitaasti etenevää äänikirjaa. Tämän kirjan osalta en sitä tarvinnut, sillä nyt, kun on toimiva sovellus, olen kuunnellut kirjaa vähän joka paikassa ja kirja tuli kuunneltua viikossa.

Se sovelluksen ylistämisestä, nyt kirjaan. Lepakkomies on Nesbon ensimmäinen Harry Hole -kirja. Olen lukenut uudempia Hole -kirjoja aina niiden ilmestyttyä, mutta jostain syystä, omista tavoista poiketen, en ole lähtenyt lukemaan sarjaa järjestyksessä. Nyt päätin tehdä niin, sillä palvelusta löytyvät kaikki sarjan kirjat. Sinänsähän uusissa kirjoissa on pysynyt ihan hyvin kärryillä, vaikka ei olisi Harrya ennen tavannutkaan. Takaumia on kuitenkin käytetty jonkin verran. Nyt tämän kirjan myötä monet uudempien kirjojen mieltä askarruttaneet seikat ovat avautuneet paremmin.

Tässä kirjassa Harry on matkustanut Australiaan selvittämään siellä kuolleen norjalaisen nuoren naisen murhaa. Hän saa parikseen aboriginaali-Andrewn, joka avaa hänelle tutkinnan kuluessa myös Australian ongelmallista historiaa ja aboriginaalien asemaa, joka on hämmästyttävän ankea. Kirjaan on hyvin tuotu aboriginaalien tarinoita ja uskomuksia ja ne sulautuvat osaksi murhatutkintaa aukottomasti. 

Pidin kirjasta, kuten olen pitänyt muistakin Nesbon teoksista. Ja jotenkin uskon tai ainakin toivon, että pidän jatkossakin. Kirjassa oli sopivasti jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Langat pysyivät hyvin kirjailijan hallussa ja ne kerättiin kokoon riittävästi. Ehkä ei ihan jokaista säiettä, mutta ne saattavat hyvinkin löytyä seuraavista kirjoista. Päätin tätä kuunnellessä tosiaan lähteä kuuntelemaan sarjaa järjestyksesssä ja nyt onkin jo hyvässä vauhdissa seuraava teos.

Lukijana kirjassa on Jukka Pitkänen, jonka ääneen olen aivan rakastunut. Ei hän Lars ole, mutta erinomainen lukija, jonka ääntä jaksaa kuunnella pitkään. Hänellä ei ole mitään ärsyttäviä tapoja lausua ja hän eläytyy riittävästi olematta mitenkään feikki. Pieni mainos vielä Storytelistä meille tiettyjen lukijoiden rakastajille, siellä pystyy hakemaan kirjoja myös lukijan mukaan. Helppo arvata kenen lukijan kirjoista oma kirjahyllyni on täyttynyt.

Minette Walters: Kameleontin varjo

 Suuret oli suunnitelma tälle kesälle. Kuinka luenkaan ja nautin joka sanasta. Sanoista olen ehkä nauttinut, mutta ei niitä kovinkaan paljon ole edessäni näkynyt. Lukeminen jäi valitettavan vähäiseksi. Tämän Waltersin taisin löytää kirjaston löytöhyllystä, sellaisesta, mihin voit vielä kirjoja ja ottaa mukaan. Olen Waltersia lukenut aiemminkin, joten tiesin mitä odotettavissa, eikä kirja pettänyt, ainakaan pahasti.

Charles Acland on haavoittunut Irakissa, hän on muotopuoli, jolla on lyhyt pinna. Acland tuntuu vihaavan naisia, muslimeja ja vähän muitakin, mutta etenkin naisviha herättää psykiatrien ja poliisin kiinnostuksen, sillä Lontoossa liikkuu murhaaja, joka murhaa homoja. Charlesista tulee epäilty. Hänen ainoa luottohenkilö on kehonrakentaja-lesbo-lääkäri Jackson. 

Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Sen henkilöt olivat hyvin rakennettuja, vaikka ihan kaikkia langanpätkiä en ymmärtänytkään. Jännitys säilyi myös loppuun asti. En arvannut murhaajaa, mikä on aina ihan hyvä. Kannen ylipuheet poikkeuksellisesta, lähes hypnoottisesta, olivat kuitenkin hieman yliampuvia, mikä sekään ei yllätä. Ihan kiva lukukokemus, joskaan ei mikään ikimuistettava.

Arki alkaa huomenna ja odotan sitä osittain kauhunsekaisella innostuksella, osittain jo valmiiksi kypsänä ja osittain todella tyytyväisenä. Ehkä lukeminenkin kiihtyy, kun saa elämään taas arjenrutiinit. 

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Olen aiemmin lukenut Sadie Jonesin kirjan Kotiinpaluu ja pidin siitä kovasti. Se oli blogittomalla kaudella, joten siitä ei löydy merkintää täältä. Jones on ennen kirjailijaksi ryhtymistään toiminut tv-käsikirjoittajana ja myös elokuvien käsikirjoittajana. Tämä näkyy teoksessa. Se oli paikoittain kuin luotu näyttämölle, estradille tai valkokankaalle. Joka paikassa sattuu asioita samaan aikaan ja jotenkin ne kaikki punoutuvat yhteen. 

Kirja sijoittuu Sternen perheen taloon syrjäisällä Englannin maaseudulla, joskus 1900-luvun alussa. Autoja on jo, mutta ne eivät ole vielä yleisiä. Perheen isäpuoli lähtee Manchesteriin hakemaan rahaa, jotta perhe voisi pelastaa rakkaan talonsa. Muu perhe jää viettämään tyttären Emeraldin syntymäpäiväjuhlia. Tapahtuu kuitenkin ikävä raideonnettomuus lähistöllä ja joukko kolmannen luokan matkustajia evakuoidaan Sternin taloon turvaan. 

Kirja kuvaa hyvin luokkajaon vaikutuksia, kuinka evakuoidut nähdään ensin harmina, jotka voi unohtaa vain jonnekin huoneeseen ilman mitään. Toisaalta se kertoo siitä, kuinka inhimillisyys voittaa kuitenkin monella tasollakin. 

Täytyy myöntää, että luin kirjaa kuin olisin katsonut Downton Abbeyta ja siltä se vähän tuntuikin melkein loppuun asti, kunnes tapahtui hyvin yllättävä käänne. Täytyy myöntää, että kirja oli herkullinen. Kuorrutus oli paras osa ja kirsikka sen päällä kruunasi kaiken. 

Voin suositella kirjaa lämpimästi. Antakaa sen yllättää teidätkin.

Arttu Tuominen: Hyvitys

Kun viimeeksi epäröin Artun edellisen kirjan kanssa, pelkäsin muutosta, tällä kertaa pelko oli poissa. Ehkä ei ihan kokonaan kadonnut, mutta syvälle haudattuna. Joka kerta, kun lempikirjailijasi julkaisee uuden teoksen, pelkää, että onhan siinä onnistuttu, onhan se vieläkin hyvä. Onhan kyseessä kuitenkin kirjailija, jonka hengentuotteesta nautit suunnattomasti ja saat lukemisesta sen euforisen hyvän olon, jonka vain hyvästä kirjasta saa. Siksi myös olen täyttänyt omat kirjahyllyni kirjoilla, joista tuon olon olen saanut, jotta voin ihan koska vain tarttua ja lohduttautua, piristyä, vajota murheen syövereihin tai ihan mihin tahansa olotilaan haluankin päästä.

Viimein kirjaan. Korona sotki monen kuviot, myös monen kirjailijan. Kirjanjulkkareita ei vietetty railakkaasti kirjastoissa tai muissakaan railaikkaissa paikoissa. Oletan, että Arttukin olisi jälleen juhlinut kirjan julkistamista ja silloin olisin jälleen voinut hakea nimmarin kirjaan. Nyt jouduin hieman ahdistuneena lompsimaan kirjakauppaan ja ostamaan kirjan ihan kirjaan kuulumattomalta henkilöltä. Kuten Ramberg tässä kirjassa toteaa, kirjassa, jota kirjailija on pitänyt käsissään, on jotain erilaista. 

Hyvitys on itsenäinen jatko Verivelalle, samat henkilöt, eri henkilö keskiössä. Tällä kertaa Henrik "Härkä" Oksman, outo, mutta tavattoman älykäs. Oksmanista paljastuukin lukijalle ihan alkusivuilla täysin uusia piirteitä. Porissa tapahtuu isku sukupuolivähemmistöjen suosimaan ravintolaan. Oksman on poistunut ravintolasta juuri ennen iskua naiseksi pukeutuneena miehen hotellihuoneeseen. Salaisuus, jota hän joutuu varjelemaan koko tutkinnan ajan. 

Tarina on hyvä, uskottava. Räjähdysherkkä tilanne erilaisuuden sietämiselle on usein melkein valmis purkautumaan väkivaltaisella tavalla. Toisaalta Pori, ainakin ennen, ei ole ollut kuuluisa suvaitsevaisuudestaan. Jorma Uotinen on todennut, että ei ole Porissa sellaista kadunkulmaa, jossa hän ei olisi saanut turpaan. Haluaisin uskoa, että tilanne on nyt toinen, mutta tämän oman heterokuplani sisältä katsoen, en osaa sanoa, mikä on totuus. Aihe on kuitenkin tärkeä pitää keskusteluissa, sillä kenenkään ei tulisi pelätä oman seksuaali-identiteettinsä tai minkään muunkaan ominaisuuden vuoksi. Tämän koen myös yhdeksi sanomaksi, joka kirjasta välittyy. Jokaisella on oikeus olla juuri sitä, mitä on.

Tarina vielä lukijan jälleen eri puolille Poria. Osan paikoista tunnistin, osan tiedän ja muutama on minulle uusi. Odotankin innolla Arttu Tuominen -kiertoajeluita kirjoista tutuille paikoille, olisin ensimmäisenä jonossa. Maisemakuvaukset osuvat täysin nappiin, samoin henkilöiden kuvaukset. Jokainen päähahmoista kehittyy ja lukijalle avautuu uusia mahdollisuuksia tehdä johtopäätöksiä. Kirjailija ei onneksi alleviivaa niitä, vaan antaa lukijan tehdä omat valintansa, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.

Olin ajatellut lukea hitaasti ja nauttien, mutta huomasin lukevani ahmien, lähes epätoivoisesti. Kirja vei jälleen mukanaan. Olen ollut suuri Artun lopetusten ystävä tähänkin asti ja olen jälleen uudestaan. Suosittelen suuresti, kuten suosittelen kaikki aiempiakin.

Stephen King: Piina (äänikirja)

Tiedän lukeneeni tämänkin Kingin joskus nuoruudessani, mutta Kingit kestävät aina uudelleen lukemisia. Ainakin monet niistä. Kun hain autoon työmatkoille viihdydettä, ei valinnanmäärä ollut mikään kovin kummoinen. Äänikirjat tuntuvat olevan aika hyvin kierrossa koko ajan ainakin omassa kirjastossa. Aloitin kirjan heti ja sitten tuli korona ja kahden kuukauden etätyö. Kirja oli autossa ja minä hyvin harvoin siellä. Nyt kesäkuussa alkoi olla tarpeen taas matkustaa työpaikalle ja samalla kirja muistui mieleen. Koukutuin heti uudelleen. 

Piina on varmaan monelle tuttu elokuvana, jossa Kathy Bates esittää karmaisevan hyvin Annie Wilkesiä kirjailija Paul Sheldonin suurinta fania. Kathy Batesin kasvot tulivatkin usein mieleeni, kun kirjaa kuuntelin. Kaikki alkaa, kun Paul ajaa ulos tieltä kylmänä ja liukkaana talvipäivänä. Hän herää jalat murskana Annie Wilkesin kotoa. Annie on häiriintynyt entinen sairaanhoitaja, jonka häiriintyneisyys paljastuu Paulille pala kerrallaan. Paul on kirjoittanut kirjasarjaa Miserystä, jonka fani Annie on. Annie vaatii Miserylle vielä kirjan, joka on kirjoitettu vain hänelle. Paul joutuu kirjoittamaan kirjaa henkensä edestä. 

Piina on piinaavaa luettavaa. Siinä piinan kerroksellisuus paljastuu lukijalle myös hiljalleen. Loppujen lopuksi lukijakaan ei voi olla aivan varma, mikä on totta ja mikä vain Paulin piinatun mielen aiheuttamaa harhaa. Tosin onneksi kirjailija päästää lukijat piinasta. 

Olen kerännyt hyllyyni Kingin kirjoja aina, kun niitä löytyy. Monet olen lukenut, muutamia vielä panttaa sopivaa mielentilaa varten. King on tuottelias ja se tarkoittaa, että kaikki teokset eivät ole yhtä loistavia kuin esimerkiksi tämä tai Carrie tai Se, jotka ovat ihan lempikirjojani. Samahan pätee myös Kingin kirjoista tehtyjä elokuvia, joista suurin osa on melkoisen huonoja pois lukien Carrie ja Piina. Uudet Se -elokuvat kävin katsomassa, enkä ihan hirveästi innostunut niistä.

Lukijana kirjassa oli Antti Jaakola, joka suoriutui erinomaisesti. Pidin hänen riittävästä eläytymisestään. Selkeästä artikuloinnista sekä rytmistä. Kuten jo aiemminkin olen jossain postauksessa pohtinut tuota lukijan roolia äänikirjoissa, se on vain todella merkittävä. Monta kirjaa, jotka varmasti olisivat olleet kuuntelemisen arvoisia, olen joutunut jättämään kesken, koska jokin osa lukijan työskentelyssä ei vain ole ollut hyvää. Hyviä lukijoita on harmillisen harvassa.

Olen saamassa lukuintoani jälleen takaisin muihinkin kuin sellaisiin hölpön pölpön -kirjoihin, joita luen Kindlelläni. Onneksi lomakin alkaa ensi viikolla.

Emma Luoma: Vain huonoja vaihtoehtoja

Kirjaston hyllystä tarttui mukaan, vaikka hieman taistelin ensin. Jokin teoksen takakannessa veti puoleensa, mutta samalla työnsi pois. Ehkä se oli se chick lit -vivahde. En ole sen genren ystävä, vaikka sitäkin satun aina joskus lukemaan. En ole suuri sairaalasarjojenkaan ystävä, vaikka niitäkin tulee katsottua. Jännitys taas on ihan juuri mua. 

Chick lit -vivahteet tuntuivat korneilta, päälleliimatuilta. Itse tulkitsin ne esim. seuraavan lainauksen suluissa oleviksi heitoiksi:

Äiti lopettaa puhelun. Hemmetti.

(kiroilen liikaa, pitäisi vähentää)

Näitä oli, paikoin liikaa, paikoin jopa hauskoja, paikoin myötähäpeää tuottavia. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirjassa ehdin, sitä vähemmän niihin kiinnitin huomiota. Kirja vei mukanaan. Voisi vaikka sanoa, että luin sen yhdeltä istumalta, tällä kertaa kesämyrskyn pyöriessä ympärillä terassilla istuen vilttien alla. Sää oli juuri täydellinen lukemiselle.

Jeromias ja Junita, siskokset, jotka ovat ajautuneet erilleen. Junita tulee takaisin kotikaupunkiinsa lääkärin pakolliseen harjoitteluun ja muuttaa tulipalossa loukkaantuneen veljensä Jeron luo. Pikkukaupungissa, jonka samaistin ehkä Keuruuksi, alkaa tapahtua omituisia onnettomuuksia, joista syyttävä sormi alkaa selvästi osoittaa Jeroa. Junitalle alkaa selvitä veljestään asioita, joita hän ei olisi halunnut tietää. Samaan aikaan Junitan ex-poikaystävän uhka leijuu yllä ja uusi rakkaus Tatu vielä jalat alta. Taustana pikkukaupungin terveyskeskus. Juonenkäänteitä siis kerrakseen.

Ihan hyvin loppujen lopuksi langat pysyvät käsissä ja juoni saadaan tihennettyä. Niinkin hyvin, että istuin kirjan kanssa tiiviisti huomioimatta muuta perhettä usean tunnin ajan. Kirja oli ihan virkistävä ja juoni oli hyvä. Se tiivistyi hienosti ja oli hyvin punottu. Viitteitä muiden kuin oikean syyllisen syyllisyyteen oli ripoteltu sinne tänne ja loppujen lopuksi lukija alkoi epäilemään ihan lähes jokaisen henkilön mielenterveyttä.

Kirjan loppulause oli myös erinomainen.

Tänä iltana juhlimme sitä, että lopulta löysimme parempia vaihtoehtoja. 

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

Oli upea kokemus kävellä jälleen kirjastoon. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon kirjastosta saa iloa, rauhaa ja voimaa. Aika paljon nykyään ostan kirjoja ja ympäröin itseni kotona kirjoilla, mutta kirjastossa kirjojen energia jotenkin vain imeytyy paremmin. Hyllyt ovat täynnä uusia mahdollisuuksia ja maailmoja. Sieltä tarttui mukaani tämäkin teos. Veera Vaahteraa eli Pauliina Vanhatalon alter egoa olen lukenut aina, kun olen käsiini saanut. Kirjat ovat keveitä ja hauskoja. Se ei myöskään tämän teoksen osalta ole väärä arvio, ehkä jopa päinvastoin ainakin keveyden osalta. 

Jenna on stand-up -koomikko, joka on seurustellut Osmon kanssa neljä vuotta, mutta on vieläkin Osmon perheelle salaisuus. Jennan Veli tekee itsemurhan ja siitä alkaa tapahtumien ketju, joka johtaa Jennan itsetutkiskeluun ja erilaisiin päätöksiin. 

Ainesta olisi. Olisi mahdollisuus tutkiskella itseään, pohtia omaa identiteettiä, omia valintoja jne. Nämä tehdään kuin lukijalta piilossa. Lopun ratkaisu on osin ennalta-arvattava, mutta siihen johtaneita ajatusketjuja ei näy kirjassa missään. Niinpä olinkin kovin pettynyt kirjan keveydestä, joka ei ollut hauskaa keveyttä, vaan puuttumista. Kirjasta puuttui liha luiden ympäriltä. Se oli kuin juoni, jota ei oltu lihotettu riittävästi. Sen luki ja lopussa hymähti, että ai näin ilman sen suurempaa ihmetystä.

Vaikka viihdyin kirjan parissa, tunsin itseni hieman petetyksi. Ihan kuin kirjailija olisi vain halunnut pukata teoksen ulos äkkiä ja siirtyä jonkun kiinnostavamman pariin. Pettynyt, se olen. Olisin niin halunnut verrata kirjaa vaikka Tuija Lehtisen kirjoihin, mikä ajatus kävi mielessäni kirjan alussa, mutta ajatus haihtui ja lopulta katosi kokonaan. Myös romantiikka puuttui tai sekin oli ehkä vain lihatonta, pelkkää luuta ja runkoa.

Jos Vahteraa haluat lukea, älä aloita tästä teoksesta. Ehkä pitäisi tutustua Vanhatalon kirjoihin myös, mutta nyt olen liian pettynyt.

Kirjahyllyhaaste

Etätyö tarkoittaa, että istun pahimmillaan kuulokkeet korvilla lähes 12 tuntia päivässä. Siinä ei juurikaan jää energiaa enää muulle toiminnalle. Sain kuitenkin kirjahyllyni siivottua, joten on hyvä aika osallistua Kirjahyllyhaasteeseen.

1. Mikä/kuka olet? Pimeyden tytär
2. Kuvaile itseäsi: Tavoittamaton
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Suuria odotuksia
4. Kuinka voit? Tiedon rajamailla
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi: Metsän keskellä maja
6. Mihin haluaisit matkustaa: Eureka Street, Belfast
7. Kuvaile parasta ystävääsi: Oppinut neiti
8. Lempivärisi: Sinistä ja mustaa
9. Millainen sää on nyt? Synkkä niin kuin sydämeni
10. Paras vuorokaudenaika: Uneton yö
11. Jos olisit TV-sarja, niin minkä niminen? Yönäytös
12. Millainen on parisuhteesi: Järki ja tunteet
13. Mitä pelkäät? Perikato
14. Mitä toivot? Koko totuus
15: Päivän mietelause: Joka hetki olemme yhä elossa
16: Miten haluaisit kuolla? Kylmäverisesti
17. Minkä neuvon haluaisit antaa? Rohkein voittaa

Anna Alaviuhkola: Magian lapset - Tristanin koru (arvostelukappale)

Tykkäätkö romantiikasta? luki sähköpostissa. Mietin, että olipas tyhmä kysymys, tietenkin tykkään ja niin tämä teos kolahti postilaatikkooni. Täytyy myöntää, että ihan hieman epäröin peikkojen ja haltioiden rakkautta, mutta en voinut mitään kirja vei mukanaan. Ei ehkä ahmien, vaan hitaasti nautiskellen.

Hanna saa lahjan edesmenneeltä äidiltään 25 vuotispäivän alla. Siitä lähtee purkautumaan vyyhti, joka vie Hannan Magian lasten taistelua. Hannalle selviää pian, että on erityinen uudessa maailmassaan, jossa käydään valtataistelua peikkojan ja haltioiden välillä. Hannan vierelle löytää tiensä myös Joutsa, jonka kanssa Hannalla on ollut lyhyt suhde aikoinaan. Joutsakaan ei ole tavallinen mies, vaan vuosisatoja vanha peikko, jolla on oma tärkeä roolinsa taistelussa Eliittiä vastaan. Salaisuudet avautuvat yksi kerrallaan. Keskiössä on Tristanin koru, joka on löydettävä, jotta kaikki ei johda kaaokseen.

Kuten totesin, lähdin lukemaan tätä hieman epäluuloisesti. Sana kerrallaan, sanoista tuli lukuja ja muutaman luvun jälkeen olin myyty. Kirjan taustalla on Tristanin ja Isolden suuri rakkaustarina, josta myönnän olleeni melko tietämätön ennen kirjaa ja googlausta. Tämän kirjan Tristan oli kuitenkin peikko ja Isolde haltija. Mielestäni oikein mainio tausta kirjalle. Suurta rakkautta verrataan toiseen suureen. Rakkauteen, joka ei välitä esteistä. Rakkautta tässä kirjassa on. Se on herkkää ja kaunista. Se ei ole fyysistä, vaan enemmänkin juuri sellaista rakkautta, jota voisi odottaa peikon ja haltijan välillä, syvää ymmärrystä. Ehkä oma mieleni olisi kaivannut hieman ronskiutta, mutta toisaalta se ei olisi sopinut kirjan sadunomaisuuteen.

Pidin kirjasta. Se oli mielestäni omaperäinen. Siinä oli kauniita kuvauksia, jännitystä ja rakkautta. Olettaisin kirjalle tulevan jatkoa, sillä (SPOILER) Isolden kulho jäi löytymättä ja maailma on vielä kaaoksessa. Mielenkiinnolla odotan mahdollista jatkoa ja miten magiikka sulautuu ihmisten pariin.

Pohdin kovasti lokerointia, onko tämä maagista realismia vai fantasiaa, päädyin kutsumaan kuitenkin maagiseksi realismiksi, sillä selkeää magiikkaa tämä toi ainakin omiin päiviini.

Elizabeth Hand: Pimeää kohti

Päivänä eräänä hain Satakirjastojen tietokannasta kirjoja hakusanalla "black metal". Hain yhtä tiettyä kirjaa ja löysinkin sen. Samalla löysin myös tämän teoksen. En ehkä olisi sitä hyllystä ikinä bongannut. Kirja oli minulla kesken pitkän aikaa, se ei missään vaiheessa koukuttanut, innostanut lukumaratooniin, mutta oli se verran kiinnostava, että ansaitsi tulla luetuksi loppuun.

Kirjan henkilöt ovat kaikki inhottavia ihmisiä. Ihmisiä, joihin en haluaisi tutustua. Heillä on luurankoja kaapit pullollaan, kirjaimellisesti. Cassandra on kirjan päähenkilö. Viisikymppinen valokuvaaja, joka vetää kaikkia huumeita, mitä vain käsiinsä saa. Hän on ollut nuoruudessaan kuuluisa kuolleiden tyttöjen kuvistaan, mutta ei ole enää vuosikymmeniin ottanut hyviä kuvia. Hän saa ensin yllättäen kirjeen Islannista entiseltä poikaystävältään ja pian tämän jälkeen norjalainen rikas, hieman epämääräinen mies lähettää hänelle sähköpostin pyytäen häntä matkustamaan Suomeen arvioimaan tiettyjen valokuvien alkuperäisyyttä. Koska raha on aina hyväksi, Cassandra suostuu ja matkustaa pimeään Suomeen. Pian selviää, että valokuvat ovat kuvia kuolleista ihmisistä ja kaiken taustalla on jotain synkkää. Cassandra huomaa pian olevansa Islannissa keskellä pimeyttä sekä henkisesti että fyysisesti. Onko kaiken taustalla 90-luvun black metal skene?

Kirja on osiltaan ihan mielenkiintoinen. Skandinaavinen mytologia yhdistettynä black metalliin ja synkkään ihmisluontoon luo tietynlaisen kiinnostavan taustan tarinalle. Se, mikä taas ärsytti olivat tietyt epätarkkuudet todellisisissa tapahtumissa tai oikeastaan suoranaiset virheet, jotka olisi ollut helppo tarkistaa lähteistä. Vähän tuntui, että black metal oli päälle liimattua, vaikka puhuttiinkin oikeista yhtyeistä ja oikeista tapahtumista. Ehkä hienoinen kukkahattutäti -syndrooma puski läpi tarinasta. Toisaalta tekiväthän jotkut black metal -tyypit oikeasti pahoja tekoja.

Sain kirjan loppuun, en ehkä kasvanut ihmisenä tai lukijana. Kaikesta Skandinavian kuvauksesta huokui amerikkalaisuus. Se, mistä pidin, oli henkilökuvaukset tai se, kuinka kirjassa ei ollut hyviä ihmisiä tai jos oli, he olivat sivuroolissa. 

Vappu-Tuuli Fagerson: Maa hänen jalkojensa alla (arvostelukappale)

Sain tämän kirjan arvostelukappaleena. Kirja tuotiin ihan ovelle asti, mikä oli kiva yllätys. Olen monesti pohtinut kannen vaikutusta kirjan vetovoimaan ja täytyy sanoa, että tämän teoksen kansi veti minua puoleensa magneetin lailla. Aloitinkin kirjan heti illalla. Tarina vei mukanaan monesta syystä. Pystyin samaistumaan päähenkilöön monella tavoin; olen itse asunut Turussa, joten miljöön kuvaus oli tuttua; olen silitellyt Lapissa seitakiveä ja tunnen olevani ajoittain hyvin neuroottinen ja kuvittelen jonkun seuraavan minua. Lisäksi maahiset, maanalainen maailma, on sellainen, joka on kiinostanut itseäni pitkään. Kaikki nämä seikat saivat minut kääntämään sivun sivun jälkeen. Luin illalla liian myöhään ja aamulla ajattelin lukevani vain muutaman luvun, mutta kävikin niin, että myöhästyin päivän ensimmäisestä etäpalaverista, kun kirja oli vain saatava loppuun.

Kirja kertoo Ainosta, määräaikaisesta kuvataiteen opettajasta, jonka menneisyydestä paljastuu koko ajan lisää. Aino on ollut vuosia sitten hyvin suosittu taiteilija, jonka maahisia esittävät maalaukset saivat koko maailman ihastelemaan. Menestys vaihtui kuitenkin romahdukseen. Nyt Aino kokee jonkun seuraavan häntä. Hän näkee huppupäisen miehen kadulla, työpaikallaan, kaikkialla. Hänen asuntonsa alkaa haista oudolta ja hänen asuntonsa eteen ilmestyy pieni maahishahmo. Myös unet maanalaisesta todellisuudesta palaavat. Aino on julkaissut videoita romahduksestaan ja niihin tulee uhkaavan sävyisiä viestejä. Ainon ja hänen äitinsä suhde on ongelmallinen ja tuo oman lisänsä Ainon haperoon mielenterveyteen. Lukija joutuu pohtimaan, ovatko tapahtumat todellisia vai onko kyse mielenterveyden järkkymisestä. Epäilys kalvaa sekä Ainon että lukijan mieltä. 

Pidin kirjasta todella paljon, yllätin itsenikin siinä. Vaikka kirjassa oli paikoin teknisiä lapsuksia ja kieli ei kaikin kohdin ollut hiottua, oli se aitoa ja tarina kulki eteenpäin säilyttäen kiinnostuksen. Henkilöt olivat todenmukaisia ja heihin pystyi samaistumaan. Sivuhenkilöitä oli juuri sopivasti ja heillä jokaisella oli oma roolinsa tarinassa. Kirjailija käytti mukavia uusia ilmauksia kuten villevalomainen ääni, joka ainakin säväytti minua. Muutoinkin kieli oli raikasta ja omanlaista ja sopi kirjaan ja sen henkilöiden luonteisiin hyvin. 

Ihan pakosti tuli mieleen maahisista Johanna Sinisalon loistava Ennen päivänlaskua ei voi, mutta teos ei mielestäni ole maagista realismia, vaikka voisi hyvin ollakin. Tai ehkä se on. Hienoa on kirjan lopetus, joka ei selitä tapahtumia, ei kerro suoria vastauksia, lukija voi pohtia oliko kyse mielen särkymisestä vai jostain ihan muusta. 

Lukukokemus jätti minut miettimään. Se sai minut kaipaamaan Lappiin ja sen mystisiin maisemiin. Se jätti kuitenkin päälimmäiseksi hyvän fiiliksen. Sellaisen olon, jonka saa, kun on lukenut hyvän kirjan, sillä se tämä kirja on hyvä kirja. Se on omaperäinen ja raikas tuulahdus. Suosittelen lämpimästi.

Jonas T. Bengtsson: Sus

Yksi ystäväni suositteli kyseistä kirjaa Facebookissa. Koska ystäväni on ennenkin osannut suositella minulle sopivia kirjoja, laitoin tämän varaukseen heti kirjastoon. Iloisena yllätyksenä kirja saapui ihan muutaman päivän päästä. Lukuaika on nykyään harvinaista herkkua, mutta Lukurauhan innoittamana ja harmillisen aikaisen spontaanin herätyksen kautta luin kirjan aika lailla yhdellä istumalla näin sunnuntaiaamuna. Kirja on suhteellisen lyhyt, vain 200 sivua, mutta kuten tiedetään 200 sivua voi joskus tuntua loputtomalta. Tämän kanssa ei käynyt niin hetkeksikään. 

Sus on 19 vuotias nuori nainen, joka näyttää 12 -vuotiaalta pojalta. Hänen äitinsä on kuollut, veli makaa sairaalassa ja isä on vankilassa. Susin elämässä ei juurikaan ole ihmiskontakteja, jos ei lasketa hasiskauppiasta ja nuorisopoliisia. Susilla on kuitenkin päämäärä, jota varten hän valmistaa itseään. Kirjan kuluessa päämäärä selviää vähän kerrallaan. Samalla selviää, mitä kaikkea Sus on valmis tekemään päämäärän saavuttamiseksi. 

Enempää avaamatta Susin päämäärää ja toimia voin vain sanoa, että kirja järkytti etenkin lopullaan. Se oli yllättävä, joskin ehkä kuitenkin odotettavissa oleva. Jotenkin lukijana sitä toivoi, että Sus olisi muuttunut. Mutta kirja ei kosiskellut pätkääkään lopullaan. 

En ole Bengtssonin kirjoja lukenut aiemmin. Etulipareesta huomasin hänen kirjoittaneen kaksi arvostettua teosta, joista Submarinon on kuullut mainittavan, mutta enemmän elokuvapuolella. En tosin ole elokuvaakaan katsonut. Ehkä tutustun näihin kahteen muuhunkin teokseen, jos haluan raadollisen realistista kuvaa, mutta olen enemmän hattaralukija, joka rakastaa onnellisia loppuja. Tosin aina ajoittain on hyvä tiputtaa itsensä pilvenreunalta.

Karen Cleveland: Totuuden tuolla puolen

Joulun aikaan luin Clevelandin ensimmäisen teoksen ja samalla laitoin tämän kirjastosta varaukseen. Satakirjastojen varausjärjestelmä on uusiutunut vuodenvaihteessa ja tuntuu, että kirjat tulevat nopeammin kuin ennen. Eipä sillä, että ennenkään olisi ollut mitään valittamista. 

Tulkitsin, että teos on tarkoitettu omaksi kokonaisuudekseen, mutta toisaalta jatkumoksi ensimmäiselle teokselle, sillä ympäristö ja osa ihmisistä on samoja kuin ensimmäisessä, myös kirjan loppu antaa ymmärtää, että tämän teoksen päähenkilö Stephanie ja ensimmäisen Vivian suunnittelevat jotain seuraavaan. 

Mitä, jos kuulisit, että FBI tarkkailee teini-ikäistä poikaasi tai löydät poikasi kaapista aseen. Tämä on teoksen lähtökohta. Tunnetko lastasi kuitenkaan niin hyvin kuin luulet. Stephanie on uranainen, joka on saanut poikansa Zachin nuorena raiskauksen seurauksena. Hän on kohonnut urallaan CIA:ssa esimiesasemaan ja kaikki tuntuu hyvältä, liian hyvältä. Hän saa selville, että Zachia seurataan ja että tämä olisi osallisena anarkistien toiminnassa. Onko kaikki sitä, miltä näyttää? Kuka on kaiken takana tai mikä?

Kuten ensimmäisessäkin Cleveland osaa rakentaa jännitystä ja vainoharhaisuuden verkkoa niin, että lukija tempautuu siihen heti mukaan. Kirjan onkin sellainen "vielä yksi luku" -kirja, jota on vaikea päästää käsistään. Tämänkin ahmin tiukoista aikatauluista huolimatta muutamassa päivässä, aivan ihana fiilis, kun pääsee kirjaan kunnolla sisälle.

Cleveland on kansitekstien mukaan työskennellyt itse FBI:ssa ja CIA:ssa terrorismin vastaisessa työssä ja tuo asiantuntemus näkyy kirjassa. On helppo kuvitella päähenkilöiden oikeasti työskentelevän niiden asioiden kanssa. Autenttisuus on siis hyvää.

Nyt on sitten vain odoteltava seuraa, sillä seuraavaa teosta ei ole vielä julkaistu. Suosittelen jälleen ja vielä enemmän kuin ensimmäisen teoksen jälkeen, vaikka pidin siitä inasen enemmän.

Kirjailijan verkkosivut löytyvät täältä.

Albert Camus: Sivullinen

Olen ottanut askeleen. Olen yrittämässä kirjallisuuden opiskelua. Osana näitä perusopintoja on paketti, jossa luetaan kymmenkunta klassikkoa, joita sitten tentissä pitää pystyä analysoimaan teoreettisesti. Hankin pinon itselleni tuohon työpöydälle muistuttamaan, että tällä kertaa opiskelut pitäisi saattaa alkua pidemmälle.

Kuinka ollakaan tartuin ensin ohuempiin teoksiin. Camus on itse asiassa kummitellut mielessäni pitkään, mutta en ole kuitenkaan rohjennut tarttua klassikkoon. Nyt ns. pakon sanelemana voi hyvällä omalla tunnolla lukea. Klassikkoihin tarttuminen on itselle aina hieman haastavaa. Olen klassikoita lukenut ja pitänyt niistä omista ennakkoluuloista huolimatta. Olen ehkä liian ankara itselleni ja pidän itseäni "huonona" lukijana. Pitäisi vain olla välittämättä viisaampien analysoinneista ja ottaa kirjasta irti juuri se itselle sopiva juttu. Tämän vuoksi en tästäkään kirjasta lukenut ennakkoon kuin takakannen.

Sivullinen on kertomus miehestä Mersaultista. Hän on Algerian ranskalaisia. Mersault on mies, joka luulee olevansa tunteeton. Kuin mikään ei vaikuttaisi häneen. Kirja tapahtuu hänen päässään. Hän analysoi omia tekemisiään analysoimatta niitä kuitenkaan. Hän ei osaa näyttää tunteitaan ulospäin, on kuin monet meistä. Sisäinen maailma on kuitenkin ihan toinen, vaikka sielläkään hän ei näytä tunteitaan tai ainakaan analysoi niitä. Asiat tapahtuvat maailmassa, pienen ihmisen vaikutus tapahtumiin on olematon. Hyvin deterministinen ajattelutapa tavallaan. Mitä tapahtuu, tapahtuu joka tapauksessa, miksi taistella. Tämä on minun analyysini, sillä tämän kanssa pystyn itse myös samaistumaan. Ajattelen tavallaan, että elämämme polut ovat valmiina, on vain jokaisen oma asia valita itselle oikeat polut. 

Mersault ei ole kuitenkaan kyyninen. Hän luottaa ihmisiin, liikaakin. Hän uskoo totuuteen, uskoo siihen, mitä näkee, ei siihen, mitä tuntee. Hän on uskollinen, vaikka ei mielessään kiinnykään ihmisiin. Kuitenkin uskon, että hän kiintyy. Hän ei vain ymmärrä tunnetta. 

Kirja on kirjoitettu erilaisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uskon, että tämäntapainen ajattelutapa oli tapa suojella itseään taas yhdeltä menetykseltä ja pettymykseltä. Jos et tunne, et pety. 

Kirja on hyvin lakonisesti kirjoitettu. Siinä ei ole korukieltä tai hienoja lauserakenteita. Se on itsessään tapa, josta itse pidän. Kirjoitetaan suoraan, ei viljellen monimerkityksellisyyksiä. Mutta kaikessa suoruudessaan kirja on kuitenkin täynnä merkityksiä, tulkintoja. 

Mitä opin... Opin jälleen unohtamaan ennakkoluulot. Vaikka jokin kirja on klassikko, ei se tee siitä suoraan vaikeasti ymmärrettävää. Toisaalta jokainen ymmärtää kirjallisuuden omassa kontekstissaan, tämä on se kirjallisuuden tutkimuksen suunta, johon itse haluan uskoa.