Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Minä, entinen novellien vieroksuja, suorastaan rakastin tätä kirjaa, kokoelmaa novelleja, jotka järkyttivät, naurattivat ja saivat pohtimaan maailmaa ja sen epätasa-arvoisuutta. Olen nyt lukenut kolme Verrosen kirjaa ja pitänyt kaikista aivan hurjasti. Tässä teoksessa oli muutama tarina, jotka olivat yksinkertaisuudessaan niin loistavia, että sanat eivät riitä kuvaamaan. Toisaalta siinä oli myös pari tarinaa, joita en olisi halunnut lukea loppuun, sillä ne järkyttivät, vaikka eivät kuvanneet kaikkea.

Osa tarinoista oli selkeästi sijoitettu Suomeen, näistä etenkin Kilianista kertovat lyhyt tarina oli koskettava. Osa tarinoista sijoittui mielessäni Etelä-Amerikan vuoristoon ja näistä etenkin viimeinen, muita pidempi Vanhat kuviot -niminen oli todella ahdistava. Sitä lukiessa koko maailman murhe laskeutui ylleni ja olo oli huono, eikä edes loppu saanut sitä muuttumaan. Sellainen maailma kuitenkin on, epäreilu. 

On jotenkin uskomattoman hienoa lukea lyhyttä, vaikka neljän sivun tarinaa, joka on kuitenkin kokonainen maailma. Se kertoo enemmän kuin jotkut kirjat kokonaisuudessaan. Kuinka oikeasti taitava kirjailijan on oltava pystyessään luomaan maailman hienovaraisesti, lyhyesti ja kuitenkin jotenkin niin täydellisesti.

Nyt novellilukupinoni on jälleen tyhjä. Olen aiemminkin saanut hienoja ehdotuksia luettavakseni, siksi kysynkin jälleen vinkkejä hyviin novelleihin. Genre voi olla mitä tahansa, en enää vieroksu mitään, sillä kaikki lukuennakkoluuloni ovat pikku hiljaa karisseet ja paikalle on tullut avoin mieli, joka kyllä välillä on ahdistavankin avoin, sillä mieli halajaa aina välillä takaisin vanhaan hyvään aikaan, jolloin lukulista koostui lähes vain jännityksestä, romantiikasta ja dekkareista. 

Yksinkertaisesti tämä kirja on siis aivan huikean hieno matka eri puolille Suomea ja maailmaa. Se on ahdista, mutta kuitenkin myös humoristinen, tosin ei usein samassa tarinassa.