Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansankynttiläin kokoontumisajot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kansankynttiläin kokoontumisajot. Näytä kaikki tekstit

tiistai 29. lokakuuta 2013

Eino Hietala - Ritva Tuomaala: Sotavankina Siperiassa

Innostuksen tämän teoksen lukemiseen sain Lapin Kansan artikkelista syksyllä. Syytä sinänsä en tiedä, vaikka aikoinani olen lukenut paljonkin erilaisia vankileirikuvauksia. Laitoin kirjan varaukseen ja nyt sen sain ja luin.

Ritva Tuomaala on lääkäri veteraanikuntoutuksessa. Hän on haastatellut sotaveteraani Eino Hietalaa ja yhdessä he ovat koostaneet tämän kirjan. Pohdin lukiessani millä tavoin kirjaa ruotisin. Kirja on kirjoitettu kuin laadullinen tutkimus tai oikeastaan laadullisen tutkimuksen empiriaosa, jossa tutkijan kertomaa haastatteluaineistoa värittävät suorat lainaukset haastatteluista murreilmaisuineen. Toisaalta kirja ei ole tieteellinen teos. Siinä on viitteitä teorioihin tai pitäisikö sanoa tutkimustietoon, mutta ne on otettu pääosin Wikipediasta, jota itse en luokittele tieteelliseksi lähteeksi. Toisaalta taas kirja ei ole myöskään kaunokirjallinen teos, osin se on elämänkerta, mutta ei kuitenkaan täysin. Tekstin rakenne ja laatu ei ole aivan täysin ammattikirjailijan tasoa, eikä näin voi olettaakaan, tietynlainen kotikutoisuus löytyy ja tavallaan tuo teokseen oman arvonsa. Näistä oman pään sisäisistä ongelmista johtuen päätin arvioida kirjaa sen tarinallisen arvon kautta. 

Alkuun linkitetty artikkeli kertoo pitkälti Einon tarinan rungon. Eino oli kaukopartiomies, joka joutui sotavangiksi ja vietti 10 vuotta vankina Neuvostoliitossa, osan ajasta vankilassa ja osan Siperiassa työleirillä. Eino selvisi siinä, missä yli puolet suomalaisista Neuvostoliittoon joutuneista sotavangeista ei selvinnyt. Eino selvisi, koska hän ajatteli,että on vain selvittävä. Kirjassa ei mässäillä tapahtumilla, ne kerrotaan. Kurjuus ja kauheus on läsnä, mutta se ei uuvuta, se vain on tekijä, joka on hyväksyttävä, jotta jaksaa eteenpäin. Tämä tavallaan selittää myös sen, miksi toiset selviävät ja toiset eivät.

Ahdistavaa vankeusajan lisäksi on Einon kotiinpaluu ja se kuinka kurjasti vankeina olleita kohdeltiin pitkään sodan jälkeen. Kuinka monta tarinaa onkaan jäänyt kertomatta sen vuoksi, että on helpompi olla hiljaa kuin kertoa ja joutua uudelleen kuulusteltavaksi ja epäillyksi. Vankeus jatkuu, vaikka siitä luuli jo pääsevänsä. Samoin ahdistavaa on, kuinka kaiken menettänyt ihminen jäi yksin ja ilman ystävien ja tuttavien tukea olisi ollut erittäin kurjassa asemassa. Tätä tarvittaisiin nykypäivänäkin enemmän huokailun ja syyttelyn sijaan.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Pidin sen yksinkertaisuudesta ja suoraviivaisuudesta. Pidin Einosta, hän on sitkeä suomalainen mies. Mielestäni on tärkeää, että näitä tarinoita kirjoitettaisiin muistiin niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin ylipäätään on mahdollisuus näitä kirjoittaa. Sotaveteraanit vanhenevat ja pian heitä ei enää ole keskuudessamme. Tällaisten pienten tekojen kautta ainakin osa heidän tarinastaan jää elämään ja tuo meille jälkeenjääville edes pienen pilkahduksen siitä todellisuudesta, mikä kohtaisi Suomea ja sen ihmisiä kuitenkin hyvin lyhyt aika sitten. Osaa arvostaa nykyistä elämää aivan toisella tavoin.

Kaiken tämän lisäksi tutustuin uuteen kustantamoon, Väylän Kirjoihin. On hienoa, että pienet kustantamot ottavat kirjoja julkaistakseen, sillä suurempiin ei tämäkään teos olisi varmaan päässyt.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (äänikirja)

Äänikirjoja epätoivoisesti metsästäessäni olen kuunnellut Kyröltä molemmat Mielensäpahoittajat ja kyllä kuunnellut mielelläni, mutta en hullaantunut. Yritin kuunnella myös yhtä, nyt jo unohtunutta Kyröä, mutta se ei säväyttänyt lainkaan. Mies itse taas (tv:stä tuttuna) säväyttää ja hänen juttunsa ovat juuri sellaisia, joista pidän. Kuitenkaan samaa en ole täysin löytänyt kirjoista, ennen tätä. Myös urheilu on ollut aina lähellä sydäntäni, nimenomaan penkkiurheilu ja tämä teos lämmitti penkkiä yhtä hyvin kuin takapuoleni talviolympialaisten aikaan.

Kyrö kuuluu samaan ikäpolveen kuin itsekin, siksi kirja vilahteli tuttuja nimiä. Tuli sellaisia flashbackejä, että juu, muistanhan minäkin Reijo Ståhlbergin työnnöt ja Neuvostoliiton ylivoiman jääkiekossa. Kyrö pohtii kirjassaan sekä omaa, mutta myös koko ikäpolvensa suhdetta urheiluun ja urheilijatähtiin, mutta myös urheilupaikkoihin ja fanitukseen. Monelle asialle pystyin nyökyttämään hyväksyvästi päätäni, mutta joissakin seikoissa olen eri mieltä. Esimerkiksi siinä, että kyllä Suomesta löytyy vielä jäähalli, jossa pelataan sm-tasolla, mutta jossa on kylmä ja jossa ihmiset huutavat ja elävät peliä. Tervetuloa vain Porin Isomäkeen aistimaan, miltä jääkiekkopelin pitää oikeasti tuntua. Itse olen kiertänyt kahta poikkeusta lukuunottamatta kaikki sm-liigahallit ja ilman patalasejakin voin sanoa, että tässä Pori on paras. 

Mutta takaisin kirjaan. Kirja valittiin vuonna 2011 vuoden urheilukirjaksi ja hyvähän tämä onkin. Itse olen kahlannut muutamia urheilijoiden (jääkiekkoilijoiden) elämänkertoja, seurojen (jääkiekko) historiikkeja ja tietenkin kausikirjoja (jääkiekko) ja pidin tästä yhtä lailla kuin jo klassikoksi muodustuneesta Porin Ässien historiikista Pitkä laukaus. Pystyin aistimaan urheilukenttien tuoksun, ymmärtämään, mitä Kyrö puhui pohtiessaan urheilijoiden suorituksia, paineita, ilmeettömyyttä ja sitkeyttä. Oikeastaan tämä kirja pitäisi lukea juuri ennen isoja kisoja, tällä pääsisi juuri oikeaan fiilikseen.

Kirjan luki Antti L J Pääkkönen (Paavo Pesusieni) ja ihan kohtalaisesti lukikin. Hieman häiritsivät nautintoa hänen muutamia sekunteja pitkiksi venyvät taukonsa, mutta muutoin ilmaisu oli hyvää.

Tällä pääsen myös viimein osallistumaan Kansankynttiläin kokoontumisajoihinkin ja olen enää yhden kirjan päästä tavoitteestani.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Kang Chol-hwan - Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot - 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa

Tämä taitaa olla jo kolmas kirja, jonka luen koskien Pohjois-Koreaa ja sieltä paenneita ihmisiä. Samat seikat alkavat toistumaan, vaikka inhimillinen kärsimys onkin ollut jokaisessa kirjassa hieman erilaista. Kirjan toinen kirjoittaja ja päähenkilö Kang Chol-hwan joutui leirille ollessaan 9 vuotias. Hänen sukunsa oli saapunut Pohjois-Koreaan Japanista. Se oli halunnut uskomaansa paratiisiin, joka muuttui kuitenkin helvetiksi. Perhe joutui lähes kokonaisuudessaan leirille nro 15, josta he ihmeen kaupalla kaikki selvisivät hengissä. Toisin kävi perheen isoisälle, joka joutui pakkotyöhön muualle.

Kirja kertoo leirikokemuksista kylmän realistisesti, todeten tapahtuneen. Tunteille ei ole varaa leiriarjessa, joka on kovaa, täynnä väkivaltaa ja orjallista työskentelyä. Ihmisellä, etenkään leiriläisellä, ei ole mitään arvoa. Kuitenkin tällaisessakin paikassa voi löytää ystäviä muodostaa ihmissuhteita.

Vaikka olin lukenut jo vastaavankaltaisista tapahtumista, jaksoi yhä edelleen ihmetyttää kyseisen valtion harjoittama aivopesu, joka ulottuu niin syvälle, että se on kauhistuttavaa. 

Voiko tällaisesta kirjasta pitää, mielelläni kuitenkin sitä luin. Vaikka käsiteltävät asiat ovat kauhistuttavia ja ihmisten kärsimys käsin kosketeltavaa, ei näillä kuitenkin mitenkään märehditty, vaan kuten jo totesinkin, asiat todettiin.

Pääsen osallistumaan tällä myös kansankynttilöiden kokoontumisajoihin.