Innostuksen tämän teoksen lukemiseen sain Lapin Kansan artikkelista syksyllä. Syytä sinänsä en tiedä, vaikka aikoinani olen lukenut paljonkin erilaisia vankileirikuvauksia. Laitoin kirjan varaukseen ja nyt sen sain ja luin.
Ritva Tuomaala on lääkäri veteraanikuntoutuksessa. Hän on haastatellut sotaveteraani Eino Hietalaa ja yhdessä he ovat koostaneet tämän kirjan. Pohdin lukiessani millä tavoin kirjaa ruotisin. Kirja on kirjoitettu kuin laadullinen tutkimus tai oikeastaan laadullisen tutkimuksen empiriaosa, jossa tutkijan kertomaa haastatteluaineistoa värittävät suorat lainaukset haastatteluista murreilmaisuineen. Toisaalta kirja ei ole tieteellinen teos. Siinä on viitteitä teorioihin tai pitäisikö sanoa tutkimustietoon, mutta ne on otettu pääosin Wikipediasta, jota itse en luokittele tieteelliseksi lähteeksi. Toisaalta taas kirja ei ole myöskään kaunokirjallinen teos, osin se on elämänkerta, mutta ei kuitenkaan täysin. Tekstin rakenne ja laatu ei ole aivan täysin ammattikirjailijan tasoa, eikä näin voi olettaakaan, tietynlainen kotikutoisuus löytyy ja tavallaan tuo teokseen oman arvonsa. Näistä oman pään sisäisistä ongelmista johtuen päätin arvioida kirjaa sen tarinallisen arvon kautta.
Alkuun linkitetty artikkeli kertoo pitkälti Einon tarinan rungon. Eino oli kaukopartiomies, joka joutui sotavangiksi ja vietti 10 vuotta vankina Neuvostoliitossa, osan ajasta vankilassa ja osan Siperiassa työleirillä. Eino selvisi siinä, missä yli puolet suomalaisista Neuvostoliittoon joutuneista sotavangeista ei selvinnyt. Eino selvisi, koska hän ajatteli,että on vain selvittävä. Kirjassa ei mässäillä tapahtumilla, ne kerrotaan. Kurjuus ja kauheus on läsnä, mutta se ei uuvuta, se vain on tekijä, joka on hyväksyttävä, jotta jaksaa eteenpäin. Tämä tavallaan selittää myös sen, miksi toiset selviävät ja toiset eivät.
Ahdistavaa vankeusajan lisäksi on Einon kotiinpaluu ja se kuinka kurjasti vankeina olleita kohdeltiin pitkään sodan jälkeen. Kuinka monta tarinaa onkaan jäänyt kertomatta sen vuoksi, että on helpompi olla hiljaa kuin kertoa ja joutua uudelleen kuulusteltavaksi ja epäillyksi. Vankeus jatkuu, vaikka siitä luuli jo pääsevänsä. Samoin ahdistavaa on, kuinka kaiken menettänyt ihminen jäi yksin ja ilman ystävien ja tuttavien tukea olisi ollut erittäin kurjassa asemassa. Tätä tarvittaisiin nykypäivänäkin enemmän huokailun ja syyttelyn sijaan.
Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta. Pidin sen yksinkertaisuudesta ja suoraviivaisuudesta. Pidin Einosta, hän on sitkeä suomalainen mies. Mielestäni on tärkeää, että näitä tarinoita kirjoitettaisiin muistiin niin paljon kuin mahdollista niin kauan kuin ylipäätään on mahdollisuus näitä kirjoittaa. Sotaveteraanit vanhenevat ja pian heitä ei enää ole keskuudessamme. Tällaisten pienten tekojen kautta ainakin osa heidän tarinastaan jää elämään ja tuo meille jälkeenjääville edes pienen pilkahduksen siitä todellisuudesta, mikä kohtaisi Suomea ja sen ihmisiä kuitenkin hyvin lyhyt aika sitten. Osaa arvostaa nykyistä elämää aivan toisella tavoin.
Kaiken tämän lisäksi tutustuin uuteen kustantamoon, Väylän Kirjoihin. On hienoa, että pienet kustantamot ottavat kirjoja julkaistakseen, sillä suurempiin ei tämäkään teos olisi varmaan päässyt.
