Sally Thorne: Toinen ensivaikutelma

Edellisestä Thornesta innostuneena varailin kirjastosta kaikki hänen kirjansa. Tartuin tähän vielä edellisen kirjan hekumat mielessäni. Huoh... haaveeksi jäi hekumat. Tämä teos on kovin kiltti ja hattarainen. Eikä edes uskottava (ihan kuin höttöiset romantiikkakirjat sellaisia yleensä olisivat).

Ruthie on työskennellyt senioritalokylässä useita vuosia ja kangistunut omiin kaavoihinsa. Sitten paikalle ilmestyy omistajan tatuoitu poika moottoripyörällään ja Ruthien maailma muuttuu. Siinä juoni ja arvaattekin kenties miten käy ja kyllä näin juuri; onnellinen loppu, Ruthie ymmärtää, että elämää on seniorikylän ulkopuolella ja paha poika ymmärtää, että ei olekaan niin paha poika.

Olihan kirja ihan hauska ja hymähdin monta kertaa. Olihan sitä ihan kiva lukea. Mutta olin kuitenkin pettynyt. Tarina oli niin hattarainen, että se alkoi ällöttää. Se oli liian sokeroitu. Mukana oli uskontoa ja kliseitä. Tatuoinnit eivät tee kenestäkään pahaa poikaa tai tyttöä, ei ainakaan nykymaailmassa. Ei myöskään moottoripyöräily. Henkilökuvaukset olivat siis kovin ohuita ja kliseisiä eli tylsiä. Ainoat oikeasti kiinnostavat henkilöt olivat sivuhenkilöt eli vanhukset. Heidän salaisuuksiinsa päästiin vasta aivan lopussa.

Yksi Thorne on vielä kirjaston varauksessa, annan sille vielä mahdollisuuden. Tai tiedänhän minä, että annan kaikille tästä eteenpäin ja ehkä petyn, ehkä (toivottavasti) en. 

Katsoin muutoin Hating game -elokuvan ja petyin suuresti, mikä ei taaskaan ole kenellekään yllätys. Harvoin elokuva yltää lähellekään kirjaa. Ihan kiva elokuva, jos ei ole lukenut kirjaa. Kirjan luettua ei ehkä niinkään.

Simona Ahrnstedt: Vielä vähän lisää

Näitä Ahrnstedtin kirjoja olen lukenut aiemminkin ja viihtynyt jokaisen parissa. Tällä kertaa päähenkilöt Stella ja Thor ovat aiemmista teoksista poiketen maalla. Thor on maanviljelijä ja Stella perii tämän maatilan naapurista purkukuntoisen talon. Stellan koko elämänsä on muuttunut kertaheitolla; poikaystävä on pettänyt, hän on menettänyt asuntonsa ja työpaikkansa samassa hälinässä. Niinpä hän päättää lähteä perimäänsä taloon aikomuksena myydä se ja lähteä New Yorkiin opiskelemaan vaatesuunnittelua. Käy kuitenkin niin, että naapurin Thor vie Stellan sydämen, mutta muuttuuko Stellan tulevaisuuden visio myös. 

Pidin kyllä kirjasta. Se oli vähän vähemmän kiltti kuin edellinen teos, jonka luin, mutta melko kesy kuitenkin. Toisaalta kirjan juoni ei nyt ollut mikään kovinkaan kummoinen ja muutamia lankoja kerittiin lopussa kokoon sotkeutumisen uhallakin. Stella oli tukholmalaiseksi yllättävän hyvin maallesopeutuva ja Thor maajussiksi omanlaisensa.

Pidin pikkukylän miljöökuvauksista ja maaseudun fiiliksestä. En pitänyt mutkien oikomisesta ja myös Thorin esineellistäminen oli pidemmän päälle vähän tylsää. Seksikohtaukset olivat ihan ok. Eivät nyt mitään superhekumallisia, mutta ihan kivoja, paikoin toki myötähäpeää synnyttäviä. 

Vähän erilaisempi Ahrnstedtin kirja, jossa ei ollut vain rikkaita ja vielä rikkaampia. Mukava lukea vähän oikeammista ihmisistä välillä.

Sally Thorne: Totista leikkiä

Yksi TikTok-suositus jälleen. Suurimman osan TikTok-suosituksista palautan tänään lukemattomina takaisin kirjastoon. Muutamaa yritin, mutta ei lähtenyt. Tämä teos sen sijaan oli oikein viihdyttävä. 

Kyseessä enemies-to-lovers -tyyppinen teos, joka on hyvin kesy, mutta hauska. Osittain sellainen, joita luen usein ja osittain taas ei sinnepäinkään. En yleensä pidä hauskoista kirjoista, mutta tämä oli sen verran hyväntuulinen, että kyllä pidin ja itse asiassa hämmästyttävän paljon.

Lucy on töissä kustantamossa ja samoin on hänen arkkivihollisensa Joshua. He työskentelevät eri johtajien apulaisina ja ilmapiiri on kireähkö. Kertoja Lucyn mielestä he pelaavat hating gamea päivittäin, johon sisältyy erilaisia osioita, kuten toisen tuijottelu. Yrityksessä tulee avoimeksi johtajan paikka, johon molemmat aikovat hakea. Samalla pelin laatu muuttuu ja vihasta tuleekin jotain ihan muuta. Onko Lucy edes tulkinnut peliä oikein.

Aloitan siitä, mistä en pitänyt ja se oli Joshuan esineellistäminen. Hänen lihaksistaan puhuttiin melkoisen monta kertaa kuolaavaan sävyyn ja muutaman kerran jälkeen se alkoi ärsyttää. Se olikin ainoita asioita, jotka ärsyttivät. Muutoin pidin kirjasta ja luin sen melko hotkaisten. Mukavaa, tyhjäpäistä viihdettä, joka sopii tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni erinomaisesti. Mitään syvällistä tuskin löytää, mutta ei aina ole tarviskaan.

Kirjasta on myös tehty elokuva, jonka saatan nielaista tänään iltapalaksi. Suosittelen romantiikan nälkään. 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas

Jälleen yksi TikTokista bongattu kirjasuositus. Siellä tätä kirjaa on hehkutettu todella paljon. Päätinpä sitten itsekin kokeilla. En nyt täysin yhdy hehkutuksiin, mutta kyllähän tämä oli aivan viihdyttävä kirja ja myös paikoin hyvin omaperäinen. Kirjailija on netin mukaan kirjoittanut kirjan, jollaisen haluaisi itse lukea. Se on aina hyvä lähtökohta.

Taidemaalari Alicia on tappanut miehensä ja joutunut mielisairaalaan. Hän ei ole puhunut sanaakaan tapahtuman jälkeen. Sairaalaan tulee työskentelemään psykoterapeutti Theo, joka on myös kirjan päähenkilö tavallaan, sillä hän pyrkii pääsemään Alician hiljaisuuden muurin taakse. Theolla on omia ongelmiaan vaimonsa kanssa ja myös hänen psyykensä on hauras. Onko Alicia todella murhannut miehensä? Mitä oikeastaan on tapahtunut? Vain Alicia voi vastata näihin kysymyksiin, mutta hän ei puhu.

Yritän olla paljastamatta kirjasta yhtään mitään, sillä loppuratkaisun spoilaaminen olisi kirjan lukemisen kannalta äärimmäisen ilkeä teko. Loppuratkaisu tuli  minulle yllätyksenä, kerrankin. Siinä kirja onnistui todella hyvin. Minulla oli vain koko kirjan lukemisen ajan sellainen olo, että olisin lukenut kirjan aiemminkin, en ole, mutta jotain lukemaani kirjaa se muistutti. Tosin en osaa sanoa, miltä osin. 

Menemättä sen tarkemmin kirjan sisältöön, voin suositella teosta. Se kertoo psyyken hajoamisesta, mysteereistä, meistä ihmisistä. Täytyy myöntää, että koko konsepti oli oikein toimiva ja yllättävä. Lue, jos haluat itsekin tulla yllätetyksi. 

Robert Galbraith: Sysimusta sydän

Tämänkin sarjan kirjojen pituus vain kasvaa jokaisen kirjan myötä. Tämä teos on jo yli 1000 sivua. Minulla ei ole mitään pitkiä kirjoja vastaan, niitä on vain hankala käsitellä lukiessa. 

Tähän asti Gormoranin ja Robinin suhde on kehittynyt hitaasti. Asioista ei puhuta, niitä vain vatvotaan omassa päässä ja sehän tarkoittaa usein ja niin tässäkin tapauksessa, vääriä tulkintoja ja asioiden paisuttelua. Kirjan alussa Gormoran melkein suutelee Robinia ja se jää koko kirjan taustalle pyörimään. Täytyy myöntää, että asia alkaa ärsyttämään.

Kirjan murhatapaus on kiinnostava. Suositun animaatiosarjan toinen tekijöistä löytyy kuolleena hautausmaalla ja toinen tekijä henkihieverissä. Vain muutamaa viikkoa aiemmin kuollut tekijä kävi Striken toimistolla pyytämässä apua, jotta saisi selville, kuka on häntä piinaava Anomia. Kuinka ollakaan toimisto saa toimeksiannon selvittää juuri kyseistä juttua. Tapauksen johdosta on sujahdettava sarjasta tehdyn pelin maailmaan, jossa nimettömyys on pakotettua ja salaisuuksia on enemmän kuin tarpeeksi.

Kirja piti otteessaan pituudestaan huolimatta. Siinä yhdisteltiin kiinnostavasti pelin sisäisiä chatteja. Niitä oli ajoittain ehkä vaikeahkoa seurata, mutta niiden tuoma informaatio henkilöistä ja tapahtumista oli hyvin tuotu esille. Toisaalta itsekin aikoinaan aika paljonkin peleissä keskustelleena ne tuntuivat myös hyvin autenttisilta. 

Vaikka pidin kirjasta, olisin toivonut, että henkilöhahmot olisivat olleet hieman moniulotteisempia eivätkä niin yksioikoisia. Toisaalta olisin toivonut jo Striken ja Robinin välille vähän enemmän säpinää tai edes keskustelua. Mutta kaiken kaikkiaan oikein kiinnostava kirja, kannattaa tässä tapauksessa kyllä lukea sarja järjestyksessä. Muutoin ei juurikaan pääse kärryille.

Jo Nesbø: Verikuu

Huoh, Harry. Vaikka Harry itse aina ihmettelee omaa vetovoimaisuuttaan, minä en ihmettele. Jälleen rakastuin uudelleen ties kuinka monetta kertaa. 

Tällä kertaa Harry on päättänyt juoda itsensä hengiltä Kaliforniassa. Onneksi ei ole vielä onnistunut. Entinen näyttelijätär joutuu pulaan ja koska nainen muistuttaa Harryn äitiä, päättää Harry auttaa neidon pinteestä. Saadakseen rahaa hän suostuu rikkaan norjalaisen ehdotukseen tulla selvittämään Osloon murhatapauksia, joihin miehellä on selkeä suhde. Harry kokoaa oman tutkimustiiminsä, johon kuuluu kuolemansairas Ståle Aune, Öyvind ja Truls Berntsen. Kaikki eivät ole ihan niitä, jotka itse olisin Harryn ensimmäiseksi kutsuvan mukaan, mutta jokaisella on funktionsa. Murhatutkimus on tietenkin mutkikas ja sisältää yllättäviä käänteitä. Harry tapaa myös poikansa Gertin.

Jos viime kirja sai minut epätoivon valtaan ja surulliseksi, tämä teos jätti jälkeensä hitusen toivoa. Ehkä Harrylla on vielä mahdollisuus, ehkä. Toivon ainakin niin. Eihän sitä eheäksi enää voi tulla tuollaisten kokemusten jälkeen, mutta ehkä hitunen onnea. Hämmentävää, kuinka hänestä on tullut minulle lähes todellinen henkilö, jonka vuoksi jopa murehdin.

Sinänsä Hole-kirjat kulkevat usein hyvin samaa reittiä. Luulet kaiken paljastuvan, mutta ei kuitenkaan. Luulet uudestaan, mutta ei vieläkään. Se ei mitenkään haittaa, mutta jotenkin on ennalta-arvattavaa. Toisaalta milloin dekkarissa murhaaja paljastuisi kirjan puolivälin jälkeen heti. Kiinnostavasti sama kaava kuitenkin tuntuu toimivan kirjasta toiseen. 

Ihan parasta Harrya ei kirja ollut, mutta erittäin miellyttävä lukukokemus jälleen. Mieli tekisi, jälleen kerran, palata alkuun ja luoda suhteemme uudelleen. Maailmassa on kuitenkin niin monta uutta rakkauden kohdetta, että ehkä yritän saada luotua toisia suhteita. 

Elisabet Strout: Nimeni on Lucy Barton

Hämmentävästi TikTokin käyttä saattaa sivistää. Tämänkin löysin jostain moninaisista TikTokeista, joita olen katsellut. Strout oli hämärästi nimenä tuttu, mutta yhtään hänen kirjaansa en ollut aiemmin lukenut. Googlailu paljasti, että on kirjoittanut HBO-sarjan (jota en myöskään ole katsonut) pohjana olevan Olive Kitteridge -kirjan. Saatanpa sarjankin katsoa, kunhan ensin toki luen kirjan.

Nimeni on Lucy Barton on kuin kokoelma muistoja, tilanteita, hetkiä. Kaikessa on läsnä äiti-lapsi -sidos/suhde tai miksi sitä haluaakin kutsua. Kirjassa ei ole juonta, vaan se on kokoelma noita hetkiä äidin ja tyttären välillä. Lucy on joutunut sairaalaan useaksi viikoksi ja hänen äitinsä tulee yllättäen hänen luokseen. Heidän välinsä eivät ole olleet hyvät, mutta side on vahvempi kuin huonot välit. Ehkä jotenkin näin voisi kuvata kirjaa.

Kirja toi mieleeni jokin aika lukemani Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan. Kuvauksessa ja tunnelmassa on jotain samaa. Se on rouheaa ja elämänmakuista, todenomaista. Tapahtumat ovat pieniä, osin suuressa kuvassa merkityksettömiä, mutta makrotasolla ne voivat olla hyvinkin merkittäviä. 

Tavallaan olin hyvin kaukana omalta mukavuusalueeltani, sillä pidän juonesta ja juonivetoisuudesta. Pidän käänteistä ja kuvauksista. Tässä ei ollut juuri käänteitä, eikä siis juontakaan, mutta kuitenkin pidin kirjasta todella paljon. Se kosketti jotain, en vain vielä tiedä mitä. Ainakin se laittoi pohtimaan omaa äitisuhdettani ja toisaalta minua äitinä. Ehkä antoi ajatuksen olla itselleen armollinen.

Ehkä tekstistä voi päätellä, että olen hieman hämmentynyt lukukokemuksen jälkeen. Mutta oikein hyvällä tavalla. Monipuolisuutta omaan lukemiseen voi löytää jopa TikTokista, toki sielläkin monet lukevat samoja kirjoja, niitä trendikkäitä, mutta myös tällaisia mukavia yllätyksiä. TikTok-vaikutteiset kirjat eivät tähän pääty, vaan niitä tulet löytämään tästä blogista vastedeskin, lukulistalla on useita.

Tätä teosta suosittelen lämpimästi. Se on hyvä kirja. Mukava luettava, miellyttävä kokemus. Se ei syytä tai osoittele. Eikä ole kovin pitkäkään.