Löysinpä kuitenkin vielä yhden
Waltarin historiallisen romaanin äänikirjana kirjastosta. Tässä oli ”vaivaiset”
17 cd:tä, joten kuunteluunkin meni huomattavasti vähemmän kuin aiempiin.
Toisaalta myös kokemus ja kirja itsessään olivat paljon laimeampia kuin Sinuhe
tai Mikael Hakim.
Kirja on rakenteeltaan myös
erilainen kuin nuo aiemmin mainitsemani. Kirja kertoo päiväkirjan muodossa
Konstantinopolin piirityksestä vuonna 1452 ja samalla se kertoo rakkaustarinan
ylhäisen kreikkalaisen neidon ja juurettoman latinalaisen välillä. Kirja siis
tapahtuu vajaan vuoden aikana, tosin takaumia päähenkilön menneisyyteen on aina
välillä. Ymmärtääkseni Johanneksen nuoruusvuosista on postuumisti julkaistu
kirja Nuori Johannes.
Kirja sisältää tuttuun tapaan
pohdintaa eri uskontojen välillä sekä pohdintaa ihmisyydestä ja olevaisuudesta
yleensä. Mielestäni pohdinta ei kuitenkaan ole yhtä kiinnostavaa kuin esim.
Mikael Hakimissa. Sodan julmuus ja vastaisuus ovat jälleen kirjan kantavia
teemoja. Samoin meidän jokaisen suvun aiheuttamat taakat ja tavallaan sattuman
vaikutus tulevaan elämään. Mitä tuleekaan keisarin pojasta, jos tämä kasvaa
tietämättä olevansa kuninkaallista sukua. Vetääkö veri johonkin tiettyyn
paikkaan tai tiettyyn henkilöön. Sitä on tullut itsekin pohdittua, kun joku
paikka tuntuu kodilta, tutulta tai turvalliselta vaikka olisi paikassa
ensimmäistä kertaa (tässä elämässä).
Kirjan rakkaustarina on tietenkin
traaginen, mutta se ei oikein päässyt sydämeeni asti, vaan jäi pintapuoliseksi.
Tiettyjä tuttuja piirteitä löytyi tästäkin kirjasta, kuten vekkuli palvelija,
naisten tietynlainen käyttäytyminen ja päähenkilön periaatteellisuus ja
näennäinen hyvyys, mutta kuitenkin tietynlainen itsekkyys.
Teemat kristinuskon ja islamin
eroista ja yhteneväisyyksistä ovat samoja kuin Hakimissa, pohdintaa
jumaluudesta, uskonnon oikeutuksesta ja uskosta ylipäätään. Loppulause ”…mutta
filosofeja hän ei säästänyt” jäi soimaan päähäni. En tiedä miksi, mutta se
jotenkin kiteytti kirjan, teki siitä ehyen.
Tulipa kuunneltua, mutta en
nauttinut niin paljon kuin iki-ihanasta Mikael Hakimista. Lukijana toimi
jälleen Lars Svedberg, joka on kyllä
ehdottomasti yksi suosikkilukijoistani, vaikka hänen t:nsä välillä ottavatkin
korvaan, mutta se on niin pientä.
Olen löytänyt itseni hipelöimästä
Waltarin muita teoksia etenkin Turmsia kirjastossa, mutta valitettava
tosiasiahan on, että kirjoja on ihan liikaa suhteessa käytettävissä olevaan
aikaan.
Hmm. Näin Katja Ketun Kätilön jälkitunnelmissa pohdiskelen sisältyykö Ketun luomaan hahmoon, Johannes Angelhurstiin viittaus Johannes Angelokseen.
VastaaPoistaKoskaan en ole tätä Waltarin kirjaa lukenut, joten en sen tarkemmin osaa asiaa analysoida.
Itse taas en päässyt Ketussa muutamaa sivua pidemmälle, joten myöskään osaa sanoa ;)
VastaaPoista