Jo Nesbo: Lepakkomies (äänikirja)

Olen taistellut äänikirjoja tarjoavia sovelluksia vastaan pitkään. Kirjaston tarjoama Ellibs saa riittää, olen ajatellut. Satunnaisesti olen hankkinut yksi tai kaksi kirjaa Elisa-kirjasta, mutta siinä se. Olen taistellut, mutta turhaan. Huomasin reilu viikko sitten Storytelin tarjouksen 30 päivää ilmaiseksi. Sisäinen Sulo Vilen heräsi ja tartuin tarjoukseen ja olen koukussa. Vielä olen toki ilmaisella ajalla, mutta palvelu tuntuu juuri minulle tehdyltä. Tämä ei siis ole maksettu puheenvuoro tai mitään, vaikka nyt kehunkin. Sovellut on toiminut moiteettomasti. Kirjat eivät pätki, sovellus toimii autoni ohjelman kanssa langattomasti loistavasti. Eniten pidän ominaisuudesta, joka on kirjoissa, jossa on sekä ääni- että e-kirja; voin jatkaa kirjaa lukemalla siitä, kohdasta missä olen. Tällaiselle jännittäjälle se on erinomainen ominaisuus. Olen käynyt kirjastossa hakemassa fyysisen kirjan lukemattomia kertoja, kun en ole jaksanut kuunnella hitaasti etenevää äänikirjaa. Tämän kirjan osalta en sitä tarvinnut, sillä nyt, kun on toimiva sovellus, olen kuunnellut kirjaa vähän joka paikassa ja kirja tuli kuunneltua viikossa.

Se sovelluksen ylistämisestä, nyt kirjaan. Lepakkomies on Nesbon ensimmäinen Harry Hole -kirja. Olen lukenut uudempia Hole -kirjoja aina niiden ilmestyttyä, mutta jostain syystä, omista tavoista poiketen, en ole lähtenyt lukemaan sarjaa järjestyksessä. Nyt päätin tehdä niin, sillä palvelusta löytyvät kaikki sarjan kirjat. Sinänsähän uusissa kirjoissa on pysynyt ihan hyvin kärryillä, vaikka ei olisi Harrya ennen tavannutkaan. Takaumia on kuitenkin käytetty jonkin verran. Nyt tämän kirjan myötä monet uudempien kirjojen mieltä askarruttaneet seikat ovat avautuneet paremmin.

Tässä kirjassa Harry on matkustanut Australiaan selvittämään siellä kuolleen norjalaisen nuoren naisen murhaa. Hän saa parikseen aboriginaali-Andrewn, joka avaa hänelle tutkinnan kuluessa myös Australian ongelmallista historiaa ja aboriginaalien asemaa, joka on hämmästyttävän ankea. Kirjaan on hyvin tuotu aboriginaalien tarinoita ja uskomuksia ja ne sulautuvat osaksi murhatutkintaa aukottomasti. 

Pidin kirjasta, kuten olen pitänyt muistakin Nesbon teoksista. Ja jotenkin uskon tai ainakin toivon, että pidän jatkossakin. Kirjassa oli sopivasti jännitystä ja yllättäviä käänteitä. Langat pysyivät hyvin kirjailijan hallussa ja ne kerättiin kokoon riittävästi. Ehkä ei ihan jokaista säiettä, mutta ne saattavat hyvinkin löytyä seuraavista kirjoista. Päätin tätä kuunnellessä tosiaan lähteä kuuntelemaan sarjaa järjestyksesssä ja nyt onkin jo hyvässä vauhdissa seuraava teos.

Lukijana kirjassa on Jukka Pitkänen, jonka ääneen olen aivan rakastunut. Ei hän Lars ole, mutta erinomainen lukija, jonka ääntä jaksaa kuunnella pitkään. Hänellä ei ole mitään ärsyttäviä tapoja lausua ja hän eläytyy riittävästi olematta mitenkään feikki. Pieni mainos vielä Storytelistä meille tiettyjen lukijoiden rakastajille, siellä pystyy hakemaan kirjoja myös lukijan mukaan. Helppo arvata kenen lukijan kirjoista oma kirjahyllyni on täyttynyt.

Minette Walters: Kameleontin varjo

 Suuret oli suunnitelma tälle kesälle. Kuinka luenkaan ja nautin joka sanasta. Sanoista olen ehkä nauttinut, mutta ei niitä kovinkaan paljon ole edessäni näkynyt. Lukeminen jäi valitettavan vähäiseksi. Tämän Waltersin taisin löytää kirjaston löytöhyllystä, sellaisesta, mihin voit vielä kirjoja ja ottaa mukaan. Olen Waltersia lukenut aiemminkin, joten tiesin mitä odotettavissa, eikä kirja pettänyt, ainakaan pahasti.

Charles Acland on haavoittunut Irakissa, hän on muotopuoli, jolla on lyhyt pinna. Acland tuntuu vihaavan naisia, muslimeja ja vähän muitakin, mutta etenkin naisviha herättää psykiatrien ja poliisin kiinnostuksen, sillä Lontoossa liikkuu murhaaja, joka murhaa homoja. Charlesista tulee epäilty. Hänen ainoa luottohenkilö on kehonrakentaja-lesbo-lääkäri Jackson. 

Kirja oli ihan mielenkiintoinen. Sen henkilöt olivat hyvin rakennettuja, vaikka ihan kaikkia langanpätkiä en ymmärtänytkään. Jännitys säilyi myös loppuun asti. En arvannut murhaajaa, mikä on aina ihan hyvä. Kannen ylipuheet poikkeuksellisesta, lähes hypnoottisesta, olivat kuitenkin hieman yliampuvia, mikä sekään ei yllätä. Ihan kiva lukukokemus, joskaan ei mikään ikimuistettava.

Arki alkaa huomenna ja odotan sitä osittain kauhunsekaisella innostuksella, osittain jo valmiiksi kypsänä ja osittain todella tyytyväisenä. Ehkä lukeminenkin kiihtyy, kun saa elämään taas arjenrutiinit. 

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Olen aiemmin lukenut Sadie Jonesin kirjan Kotiinpaluu ja pidin siitä kovasti. Se oli blogittomalla kaudella, joten siitä ei löydy merkintää täältä. Jones on ennen kirjailijaksi ryhtymistään toiminut tv-käsikirjoittajana ja myös elokuvien käsikirjoittajana. Tämä näkyy teoksessa. Se oli paikoittain kuin luotu näyttämölle, estradille tai valkokankaalle. Joka paikassa sattuu asioita samaan aikaan ja jotenkin ne kaikki punoutuvat yhteen. 

Kirja sijoittuu Sternen perheen taloon syrjäisällä Englannin maaseudulla, joskus 1900-luvun alussa. Autoja on jo, mutta ne eivät ole vielä yleisiä. Perheen isäpuoli lähtee Manchesteriin hakemaan rahaa, jotta perhe voisi pelastaa rakkaan talonsa. Muu perhe jää viettämään tyttären Emeraldin syntymäpäiväjuhlia. Tapahtuu kuitenkin ikävä raideonnettomuus lähistöllä ja joukko kolmannen luokan matkustajia evakuoidaan Sternin taloon turvaan. 

Kirja kuvaa hyvin luokkajaon vaikutuksia, kuinka evakuoidut nähdään ensin harmina, jotka voi unohtaa vain jonnekin huoneeseen ilman mitään. Toisaalta se kertoo siitä, kuinka inhimillisyys voittaa kuitenkin monella tasollakin. 

Täytyy myöntää, että luin kirjaa kuin olisin katsonut Downton Abbeyta ja siltä se vähän tuntuikin melkein loppuun asti, kunnes tapahtui hyvin yllättävä käänne. Täytyy myöntää, että kirja oli herkullinen. Kuorrutus oli paras osa ja kirsikka sen päällä kruunasi kaiken. 

Voin suositella kirjaa lämpimästi. Antakaa sen yllättää teidätkin.

Arttu Tuominen: Hyvitys

Kun viimeeksi epäröin Artun edellisen kirjan kanssa, pelkäsin muutosta, tällä kertaa pelko oli poissa. Ehkä ei ihan kokonaan kadonnut, mutta syvälle haudattuna. Joka kerta, kun lempikirjailijasi julkaisee uuden teoksen, pelkää, että onhan siinä onnistuttu, onhan se vieläkin hyvä. Onhan kyseessä kuitenkin kirjailija, jonka hengentuotteesta nautit suunnattomasti ja saat lukemisesta sen euforisen hyvän olon, jonka vain hyvästä kirjasta saa. Siksi myös olen täyttänyt omat kirjahyllyni kirjoilla, joista tuon olon olen saanut, jotta voin ihan koska vain tarttua ja lohduttautua, piristyä, vajota murheen syövereihin tai ihan mihin tahansa olotilaan haluankin päästä.

Viimein kirjaan. Korona sotki monen kuviot, myös monen kirjailijan. Kirjanjulkkareita ei vietetty railakkaasti kirjastoissa tai muissakaan railaikkaissa paikoissa. Oletan, että Arttukin olisi jälleen juhlinut kirjan julkistamista ja silloin olisin jälleen voinut hakea nimmarin kirjaan. Nyt jouduin hieman ahdistuneena lompsimaan kirjakauppaan ja ostamaan kirjan ihan kirjaan kuulumattomalta henkilöltä. Kuten Ramberg tässä kirjassa toteaa, kirjassa, jota kirjailija on pitänyt käsissään, on jotain erilaista. 

Hyvitys on itsenäinen jatko Verivelalle, samat henkilöt, eri henkilö keskiössä. Tällä kertaa Henrik "Härkä" Oksman, outo, mutta tavattoman älykäs. Oksmanista paljastuukin lukijalle ihan alkusivuilla täysin uusia piirteitä. Porissa tapahtuu isku sukupuolivähemmistöjen suosimaan ravintolaan. Oksman on poistunut ravintolasta juuri ennen iskua naiseksi pukeutuneena miehen hotellihuoneeseen. Salaisuus, jota hän joutuu varjelemaan koko tutkinnan ajan. 

Tarina on hyvä, uskottava. Räjähdysherkkä tilanne erilaisuuden sietämiselle on usein melkein valmis purkautumaan väkivaltaisella tavalla. Toisaalta Pori, ainakin ennen, ei ole ollut kuuluisa suvaitsevaisuudestaan. Jorma Uotinen on todennut, että ei ole Porissa sellaista kadunkulmaa, jossa hän ei olisi saanut turpaan. Haluaisin uskoa, että tilanne on nyt toinen, mutta tämän oman heterokuplani sisältä katsoen, en osaa sanoa, mikä on totuus. Aihe on kuitenkin tärkeä pitää keskusteluissa, sillä kenenkään ei tulisi pelätä oman seksuaali-identiteettinsä tai minkään muunkaan ominaisuuden vuoksi. Tämän koen myös yhdeksi sanomaksi, joka kirjasta välittyy. Jokaisella on oikeus olla juuri sitä, mitä on.

Tarina vielä lukijan jälleen eri puolille Poria. Osan paikoista tunnistin, osan tiedän ja muutama on minulle uusi. Odotankin innolla Arttu Tuominen -kiertoajeluita kirjoista tutuille paikoille, olisin ensimmäisenä jonossa. Maisemakuvaukset osuvat täysin nappiin, samoin henkilöiden kuvaukset. Jokainen päähahmoista kehittyy ja lukijalle avautuu uusia mahdollisuuksia tehdä johtopäätöksiä. Kirjailija ei onneksi alleviivaa niitä, vaan antaa lukijan tehdä omat valintansa, olivat ne sitten oikeita tai vääriä.

Olin ajatellut lukea hitaasti ja nauttien, mutta huomasin lukevani ahmien, lähes epätoivoisesti. Kirja vei jälleen mukanaan. Olen ollut suuri Artun lopetusten ystävä tähänkin asti ja olen jälleen uudestaan. Suosittelen suuresti, kuten suosittelen kaikki aiempiakin.

Stephen King: Piina (äänikirja)

Tiedän lukeneeni tämänkin Kingin joskus nuoruudessani, mutta Kingit kestävät aina uudelleen lukemisia. Ainakin monet niistä. Kun hain autoon työmatkoille viihdydettä, ei valinnanmäärä ollut mikään kovin kummoinen. Äänikirjat tuntuvat olevan aika hyvin kierrossa koko ajan ainakin omassa kirjastossa. Aloitin kirjan heti ja sitten tuli korona ja kahden kuukauden etätyö. Kirja oli autossa ja minä hyvin harvoin siellä. Nyt kesäkuussa alkoi olla tarpeen taas matkustaa työpaikalle ja samalla kirja muistui mieleen. Koukutuin heti uudelleen. 

Piina on varmaan monelle tuttu elokuvana, jossa Kathy Bates esittää karmaisevan hyvin Annie Wilkesiä kirjailija Paul Sheldonin suurinta fania. Kathy Batesin kasvot tulivatkin usein mieleeni, kun kirjaa kuuntelin. Kaikki alkaa, kun Paul ajaa ulos tieltä kylmänä ja liukkaana talvipäivänä. Hän herää jalat murskana Annie Wilkesin kotoa. Annie on häiriintynyt entinen sairaanhoitaja, jonka häiriintyneisyys paljastuu Paulille pala kerrallaan. Paul on kirjoittanut kirjasarjaa Miserystä, jonka fani Annie on. Annie vaatii Miserylle vielä kirjan, joka on kirjoitettu vain hänelle. Paul joutuu kirjoittamaan kirjaa henkensä edestä. 

Piina on piinaavaa luettavaa. Siinä piinan kerroksellisuus paljastuu lukijalle myös hiljalleen. Loppujen lopuksi lukijakaan ei voi olla aivan varma, mikä on totta ja mikä vain Paulin piinatun mielen aiheuttamaa harhaa. Tosin onneksi kirjailija päästää lukijat piinasta. 

Olen kerännyt hyllyyni Kingin kirjoja aina, kun niitä löytyy. Monet olen lukenut, muutamia vielä panttaa sopivaa mielentilaa varten. King on tuottelias ja se tarkoittaa, että kaikki teokset eivät ole yhtä loistavia kuin esimerkiksi tämä tai Carrie tai Se, jotka ovat ihan lempikirjojani. Samahan pätee myös Kingin kirjoista tehtyjä elokuvia, joista suurin osa on melkoisen huonoja pois lukien Carrie ja Piina. Uudet Se -elokuvat kävin katsomassa, enkä ihan hirveästi innostunut niistä.

Lukijana kirjassa oli Antti Jaakola, joka suoriutui erinomaisesti. Pidin hänen riittävästä eläytymisestään. Selkeästä artikuloinnista sekä rytmistä. Kuten jo aiemminkin olen jossain postauksessa pohtinut tuota lukijan roolia äänikirjoissa, se on vain todella merkittävä. Monta kirjaa, jotka varmasti olisivat olleet kuuntelemisen arvoisia, olen joutunut jättämään kesken, koska jokin osa lukijan työskentelyssä ei vain ole ollut hyvää. Hyviä lukijoita on harmillisen harvassa.

Olen saamassa lukuintoani jälleen takaisin muihinkin kuin sellaisiin hölpön pölpön -kirjoihin, joita luen Kindlelläni. Onneksi lomakin alkaa ensi viikolla.

Emma Luoma: Vain huonoja vaihtoehtoja

Kirjaston hyllystä tarttui mukaan, vaikka hieman taistelin ensin. Jokin teoksen takakannessa veti puoleensa, mutta samalla työnsi pois. Ehkä se oli se chick lit -vivahde. En ole sen genren ystävä, vaikka sitäkin satun aina joskus lukemaan. En ole suuri sairaalasarjojenkaan ystävä, vaikka niitäkin tulee katsottua. Jännitys taas on ihan juuri mua. 

Chick lit -vivahteet tuntuivat korneilta, päälleliimatuilta. Itse tulkitsin ne esim. seuraavan lainauksen suluissa oleviksi heitoiksi:

Äiti lopettaa puhelun. Hemmetti.

(kiroilen liikaa, pitäisi vähentää)

Näitä oli, paikoin liikaa, paikoin jopa hauskoja, paikoin myötähäpeää tuottavia. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirjassa ehdin, sitä vähemmän niihin kiinnitin huomiota. Kirja vei mukanaan. Voisi vaikka sanoa, että luin sen yhdeltä istumalta, tällä kertaa kesämyrskyn pyöriessä ympärillä terassilla istuen vilttien alla. Sää oli juuri täydellinen lukemiselle.

Jeromias ja Junita, siskokset, jotka ovat ajautuneet erilleen. Junita tulee takaisin kotikaupunkiinsa lääkärin pakolliseen harjoitteluun ja muuttaa tulipalossa loukkaantuneen veljensä Jeron luo. Pikkukaupungissa, jonka samaistin ehkä Keuruuksi, alkaa tapahtua omituisia onnettomuuksia, joista syyttävä sormi alkaa selvästi osoittaa Jeroa. Junitalle alkaa selvitä veljestään asioita, joita hän ei olisi halunnut tietää. Samaan aikaan Junitan ex-poikaystävän uhka leijuu yllä ja uusi rakkaus Tatu vielä jalat alta. Taustana pikkukaupungin terveyskeskus. Juonenkäänteitä siis kerrakseen.

Ihan hyvin loppujen lopuksi langat pysyvät käsissä ja juoni saadaan tihennettyä. Niinkin hyvin, että istuin kirjan kanssa tiiviisti huomioimatta muuta perhettä usean tunnin ajan. Kirja oli ihan virkistävä ja juoni oli hyvä. Se tiivistyi hienosti ja oli hyvin punottu. Viitteitä muiden kuin oikean syyllisen syyllisyyteen oli ripoteltu sinne tänne ja loppujen lopuksi lukija alkoi epäilemään ihan lähes jokaisen henkilön mielenterveyttä.

Kirjan loppulause oli myös erinomainen.

Tänä iltana juhlimme sitä, että lopulta löysimme parempia vaihtoehtoja. 

Veera Vaahtera: Vedet silmissä

Oli upea kokemus kävellä jälleen kirjastoon. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon kirjastosta saa iloa, rauhaa ja voimaa. Aika paljon nykyään ostan kirjoja ja ympäröin itseni kotona kirjoilla, mutta kirjastossa kirjojen energia jotenkin vain imeytyy paremmin. Hyllyt ovat täynnä uusia mahdollisuuksia ja maailmoja. Sieltä tarttui mukaani tämäkin teos. Veera Vaahteraa eli Pauliina Vanhatalon alter egoa olen lukenut aina, kun olen käsiini saanut. Kirjat ovat keveitä ja hauskoja. Se ei myöskään tämän teoksen osalta ole väärä arvio, ehkä jopa päinvastoin ainakin keveyden osalta. 

Jenna on stand-up -koomikko, joka on seurustellut Osmon kanssa neljä vuotta, mutta on vieläkin Osmon perheelle salaisuus. Jennan Veli tekee itsemurhan ja siitä alkaa tapahtumien ketju, joka johtaa Jennan itsetutkiskeluun ja erilaisiin päätöksiin. 

Ainesta olisi. Olisi mahdollisuus tutkiskella itseään, pohtia omaa identiteettiä, omia valintoja jne. Nämä tehdään kuin lukijalta piilossa. Lopun ratkaisu on osin ennalta-arvattava, mutta siihen johtaneita ajatusketjuja ei näy kirjassa missään. Niinpä olinkin kovin pettynyt kirjan keveydestä, joka ei ollut hauskaa keveyttä, vaan puuttumista. Kirjasta puuttui liha luiden ympäriltä. Se oli kuin juoni, jota ei oltu lihotettu riittävästi. Sen luki ja lopussa hymähti, että ai näin ilman sen suurempaa ihmetystä.

Vaikka viihdyin kirjan parissa, tunsin itseni hieman petetyksi. Ihan kuin kirjailija olisi vain halunnut pukata teoksen ulos äkkiä ja siirtyä jonkun kiinnostavamman pariin. Pettynyt, se olen. Olisin niin halunnut verrata kirjaa vaikka Tuija Lehtisen kirjoihin, mikä ajatus kävi mielessäni kirjan alussa, mutta ajatus haihtui ja lopulta katosi kokonaan. Myös romantiikka puuttui tai sekin oli ehkä vain lihatonta, pelkkää luuta ja runkoa.

Jos Vahteraa haluat lukea, älä aloita tästä teoksesta. Ehkä pitäisi tutustua Vanhatalon kirjoihin myös, mutta nyt olen liian pettynyt.