torstai 26. joulukuuta 2013

S. J. Watson: Kun suljen silmäni

Tätä kirja on luettu maailmalla ja blogeissa paljonkin, mutta tätä en tiennyt valitessani luettavakseni. Hankin kirjan Elisan e-kirjana. Kirjan "takakansi" jotenkin vain sai tarttumaan. Ehkä yhteneväisyys yhteen lempielokuvaani Mementoon.

Christine herää joka aamu tuntematta miestä vieressään tai tietämättä mitään elämästään. Hän on onnettomuuden kautta menettänyt muistinsa sekä kykynsä tuottaa uusia muistoja. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa ja pikku hiljaa hänestä alkaa tuntua, että asiat eivät ole niin kuin hänen miehensä selittää. Mutta keneen hän voi luottaa.

Enempää ei juonesta kannata kertoa, jotta jännitys säilyy loppuun asti, sillä se kannattaa. Oikeastaan koko kirja kannattaa lukea vain lopun takia. Itse suorastaan ajoittain tylsistyin ja aioin jättää kirjan keskenkin, mutta nyt olen tyytyväinen, että näin en tehnyt. Loppu on hieno, muutoin kirja on mielestäni jopa hieman keskinkertainen. Jännitystä on, mutta se ei ole hyyvävää, se ei saa kääntämään sivua agressiivisesti vain jotta saisi selville, mitä tapahtuu seuraavaksi. Huomaan pikagooglauksella, että kirjalla on ollut tyystin päinvastainen vaikutus toisiin lukijoihin.

Kirjan lopussa kerrotaan oikeuksien olevan myyty, joten elokuvaa odotellessa. Ehkäpä tästä saa hyvän elokuvan. Sellaisen, jossa jännitys jopa tiivistyy. 

Joka tapauksessa sain kirjan loppuun ja olen siitä tyytyväinen. Olen itsestäni huomannut piirteen, että monet ns. blogisuosikit eivät vain uppoa jalostumattomaan lukutaitooni tai -intooni. Toisaalta taas saatan pitää kirjoista, joista muut eivät niinkään ole välittäneet. Tämä ajoittain ahdistaa, mutta toisaalta miksi kaikkien pitäisi pitää samasta, sehän ei kehittäisi tai jalostaisi kirjallisuutta. 

Kyseessä oli 99. tänä vuonna luettu kirja. Ehkä sata vielä tulee täyteen.


2 kommenttia:

  1. Eikös se ole vain hienoa, että jokaisella on oma makunsa. Näin saa aikaan antoisia keskusteluja kirjoista ja kirjallisuudesta. Elä suotta ahdistu, en minäkään aina pidä kaikista mistä muut hehkuttaa. Joskus mietin vain itsekseni kummissani, että mikä tässä kirjassa oli mukaan niin hienoa. :DDD

    Minä pidin että tämä kirja oli minulle page turneri ja kirja imaisi minut tosissaan mukaansa. Loppu kyllä kruunasi kaiken. Toki kirjassa oli paljon itsensä toistoa, kun Christinen täytyi löytää itsensä joka päivä uudelleen. Mutta se taas oli osa päähenkilön sairautta, silti se välillä kyllästytti. Ei kuitenkaan häiritsevästi, sillä lukunautinto pysyi loppuun asti. :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on. Toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Itse taidan pitää veljestä.

      Poista