Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Sellainen pahemman puoleinen lukujumi ollut päällä. Olen aloittanut lukemattomia kirjoja, joita olen lukenut vähän ja aloittanut uuden. Tämä tuli Pekk:n kautta, enkä ihan heti uskonut, että kirja olisi juuri se, jonka ensimmäisenä saan loppuun. Jälleen kerran sain osoittaa omat ennakkoluuloni turhiksi ja vääriksi.

Kirjaa kuvataa kaurismäkiläiseksi teokseksi ja jotain sellaista pientä, hienovaraista, mutta pinnan alla suurta siitä löytyykin. Ensimmäiseksi pitää kehua kirjan oheen tehtyä soittolistaa, joka sai kirjan tunnelman aivan oikeasti elämään. Hainkin Spotifyihin listan heti aloitettuani kirjan ja soitin sitä ajoittain lukiessani ja muutoinkin. On jännä, kuinka kirjassa kuvattu kappale saa kuunnellessa koko kohtauksen elämään, muuttumaan päässä osaksi elokuvaa, joka kirjasta pikku hiljaa syntyi. Kuvaukset, hahmot ovat erittäin onnistuneita ja uskottavalla tavalla viksahtaneita.

Kirjan keskiössä on ravintola Loppu, johon on kertynyt sekalainen sakki taiteilijoita, ihmisraunioita ja satunnaisia kävijöitä, joilla kaikilla on omat mörkönsä ja luurankonsa kaapissa. Näiden ihmisten joukkoon eksyy myös Adam, jota on varoitettu "Muista sitten aina, että sinä itse koputit Ravintola Lopun oveen. Kukaan ei pyytänyt." Ravintolalla tuntuu olevan oma henkensä, oma tahto, joka paljastuu Adamille.

En tiedä, mikä kirjassa oli juuri se, mikä sai minut lukemaan juuri tämän loppuun lähes yhdeltä istumalta. Se vain veti mukanaan musiikin kera. Musiikki sai kirjan elämään, kuten myös Malzieun kirjan. Musiikki ei ole sitä, jota yleensä kuuntelen, en edes tunnistanut kaikkia esittäjiä, mutta tunnelma, se oli hieno. Suosittelen kirjaa nimenomaan yhdessä playlistin kanssa.

Kosonen on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirjailija. Kirja on kuin elokuva, se elää ja jää elämään ajatuksiin, vaikka siinä ei ole mitään suurta huippua tai mullistusta, pieni toki, mutta ei mitään suurta, joka saisi haukkomaan henkeä. Se on tarina hämyisestä ravintolasta, ihmisistä, jotka ovat jämähtäneet ja ihmisistä, jotka pääsevät pakoon.

Laitetaanpa loistavalta soittolistalta aina ihana Nick Cave viemään kirjan tunnelmaan.

John Steinbeck: Taipumaton tahto

Ensimmäinen Lue oman hyllyn kirjat -haasteen kirja on saatu päätökseen. Nyt tosiaan on ollut sellainen vähän sitä ja tätä lukufiilis, joten luin tätä monen kirjan kanssa samanaikaisesti. Toisaalta kirja on melkoisen, ei ehkä raskas, mutta ajatuksia herättävä, että itselleni ainakin sopi tällainen pätkälukeminen. Jotenkin sai nautiskella Steinbeckin loistavasta kuvauksesta pidempään.

Kyseessä on Steinbeckin varhaisromaani, joka julkaistiin 1936 eli ennen hänen läpimurtoaan. Kirjasta huokuu Steinbeckin hienovarainen, pienimuotoinen, mutta äärettömän kaunis, tehokas ja koskettava ihmiskuvaus yhtä lailla kuin hänen ympäristönkuvauksensa. Olen erittäin vaikuttunut, liikuttunut jopa, kuinka hienovaraisilla sanankäänteillä saa aikaiseksi tarkkaa ja kaunista, tämän kirjan kohdalla ehkä rujonkaunista kuvausta. 

Kirjan päähenkilöiksi nousevat Jim, Mac ja London. Jim on nuori mies, joka haluaa tehdä jotain ja ajautuuu näin kommunismin pyörteisiin aloittamaan lakko omenanpoimijoiden keskuuteen. Mac on osa liikettä ja toimii ikään kuin Jimin mentorina. Londonista leivotaan taas paikallisten poimijoiden pomo, lakon johtaja, vaikka oikeat johtajat ovatkin taustalla kuiskimassa. 

Kirja on väkivaltainen, likainen ja raju, mutta kuitenkin niin kaunis. Se on varmasti ollut aiheeltaan mielipiteitä jakava ilmestyessään ja varmasti on tavallaan vieläkin. Työväenliike on suuressa osassa maailmaa hyväksytty tapa ajaa työläisten oikeuksia, mutta on valitettavasti vielä monia maita, joissa liikkeet ovat kiellettyjä.

Olen vaikuttunut ja onnellinen. Sain haasteesta ensimmäisen luettua ja samalla erittäin hienon lukukokemuksen aiheesta, joka ei kirjaston hyllyltä olisi houkutellut ihan heti tarttumaan, mikä taas on hieman ristiriitaista, sillä itsehän kirjan ostin poistomyynnistä... 

Barbara Demick: Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa

Olen lukenut vähän sieltä ja vähän tuolta, joten keskeneräisiä kirjoja on kertynyt pinon verran, kaipa niitä tässä pikku hiljaa saa myös loppuun, aloittaen tästä. Itse asiassa tämä oli lähes sellainen ahmittava kirja, vaikka tietokirjaksi kenties luokittelisin.

Kirja on palkitun amerikkalaisen toimittajan kirjoittama teos, jossa pääosissa ovat kuusi Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan paennutta ihmistä. Kirjassa kerrotaan heidän tarinansa. Kirja perustuu suullisiin tarinoihin, jotka Demick on sitten kirjoittanut muistiin. Jonkinlaista dramatisointia on siis varmaankin tapahtunut, vaikka tarinat ovatkin hyvin simppeleitä ja riisuttuja kaikessa karmiudessaan.

Pohjois-Korea kiehtoo juuri siksi, että se on hyvin suljettu, vaikka kirjan perusteella voisikin ajatella, että viime vuosien aikana jonkinlaista länsimaalaistumista voisi tapahtua. On outoa ajatella, kuinka aivopestyjä ihmiset ovat tuolla. Kun samaa ideologiaa syötetään lapsesta lähtien, on varmaankin vaikeaa uskoa minkään muun olevan totta. 

Kuvaukset nälänhädästä olivat yksinkertaisuudessaan karmivia. Nälänhätähän on jälleen ajankohtainen Pohjois-Koreassa. Väkisin tuli mieleen, josko sitä itse selviäisi, jos ei olisi sähköjä, rahaa, lainkaan ruokaa, millä sitä itsensä ruokkisi. Ei siis kirja, jota tekee mieli lukea syöden jotain.

Tuon maailmankolkan historia on jäänyt minulle suhteellisen vieraaksi. Otankin jonkin aikavälin tavoitteeksi tutustua enemmän Korean niemimaan ja Japanin historiaan, jotta kenties pystyisin ymmärtämään paremmin maailmaa. 

Suosittelen teosta ihan sivistämistarkoituksessakin, mutta lisäksi teos oli kiintoisa luettava (tässä ei voi sanoa mukava).

Jane Austen: Viisasteleva sydän (äänikirja)

Jane Austen on ollut lempikirjailijani tai siis yksi niistä jo teini-iästä, jolloin tämänkin taisin ensimmäisen kerran lukea. Nyt pitkät työmatkat vaativat romantiikkaa ja sitä ne saivat. Vanhin tyttäreni (20 v) kulkee nyt muutaman viikon kyydissäni ja mikä sen mukavampaa kuin äidin ja tyttären yhteinen into kuunnella aina vain lisää ja lisää. Kirja tuli kuunneltua loppuun omalla kotipihalla autossa istuen. 

Tämä Austen, kuten kaikki muutkin, on aivan valloittava teos rakkaudesta, ihmisten tunnoista ja erilaisista persoonista. Austen osaa kuvailla henkilöitään niin elävästi, että tuntuu kuin oikeasti olisi heidän kanssaan samassa huoneessa ja kuuntelisi heidän vilkasta keskusteluaan. Tästä Austenin viimeiseksi jääneestä teoksesta löytää yhteneväisyksiä hänen muihin teoksiinsa ainakin teemojen suhteen. Yhtälailla kuin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, myös tässä tietynlainen velvollisuus ja ylpeys estävät päähenkilöitä toimimaan kuten heidän sydämensä halajaa, ainakin aluksi.

Kirjan pääosassa on Anne Elliot, joka kohtaa nuoruuden rakastettunsa kahdeksan vuoden jälkeen. Rakkaus elää kummassakin, mutta erilaiset väärinkäsitykset uhkaavat sotkea kaiken. Voiko sydän ikinä rakstaa ketään toista? Huoh... niin ihana kirja, siis aivan ihana. Tähän eläytyi aivan täysillä ja jälleen kerran tuntui, että elän niin väärällä vuosisadalla, ei sillä, että haluaisin vaikka naisten aseman olevan 1800-luvun tasoa, mutta jotenkin elämä ilman tätä kaikkea kaupallisuutta ja muuta sontaa, tuntuu niin viattomalta ja vapauttavalta, vaikka toki silloiset tiukat käyttäytymiskoodit eivät kävisi yhteen oman anarkistisen persoonani kanssa. 

Okei, tuli katsottua kirja myös elokuvana, jossa pääosassa on aivan järkyttävän ihana Rupert Penry-Jones, joka muutoin julkaisee huvittavia Twitter-kuvia. Elokuva ei ollut lähelläkään kirjaa, vaan oli hyvin typistetty kuvaus tapahtumista. Siitä välittämättä, olen nyt katsonut elokuvan jo pari kertaa ja ehkä tänäänkin ainakin pikkaisen. Minulla menee joskus vähän överiksi...

Äänikirjasta, lukijana on Erja Manto, joka onnistui tässä aivan loistavasti. Huomenna alkaa äänikirjana toinen Austen vielä, jonka hän lukee. 

Omaksi tavoitteeksini otankin nyt Austenin koko tuotannon hankkimisen englanniksi ja sen lukemisen jossain välissä. Näitä ihanempia kirjoja on vaikea löytää.

Brenda Joyce: Ryöstetty morsian

Olen jälleen taantunut, palannut vanhoihin tapoihini eli historiallisen romantiikan pariin. Kirjallisuutta, jota nuori työtoverini kutsuu mummokirjallisuudeksi. Ylpeänä kuitenkin jälleen myönnän pitäneeni tästä kirjasta, vaikka se olikin ennalta-arvattava eikä mikään kirjallinen huipputeos.

De Warennen suvusta oli edellinenkin Joycen kirja. Tässä kirjassa vilahtavat myös Tyrell ja Lizzie, jotka olivat edellisen kirjan pääosassa.  Tässä kirjassa pääosan saavat Sean O´Neill ja Eleanor de Warenne. Eleanor on rakastanut Seania lapsesta saakka. Sean on ollut kadoksissa neljä vuotta, mutta Eleanor ei ole koskaan uskonut hänen kuolleen. Kuitenkin hän on suostunut toisen miehen puolisoksi. Häiden aattona Sean palaa ja vie Eleanorin mukanaan. Kaksi kovaa vuotta vankilassa on jättänyt jälkensä. Löytävätkö Sean ja Eleanor jälleen rakkauden. Taustalla on Irlanti ja sen 1800-luvun verinen historia ja brittivallan sorto. 

Pidän Joycen tavasta kirjoittaa, joskin paikoin hän on melko monisanainen ja kirjoissa tuntuu olevan hieman liikaa, tässäkin kirjassa oli sivuja 400 ja paikoin tarina tuntui hieman junnaavan paikallaan, vaikka miellyttävä olikin ylä- ja alamäkineen, jotka aina tuovat jännitystä, vaikka loppu olisikin ennalta-arvattavissa.

Suosittelen jälleen tätäkin Joycea genren ystäville. Kyseessä on uusi Harlekiini-kirja, joka on varmaankin piakkoin myös kaupoissa. Harmittaa, että historialliset romaanit laitettiin Silk-sarjaan, jonka muista kirjoista en niinkään välitä. Siksi myös jätin sarjan tilauksen ja olen tästä eteenpäin myös kaupan valikoiman varassa.

Charlaine Harris: Veren sitomat

Uusin suomennettu Sookie ja taas pohdin koko lukemisen ajan, että ei jaksa. Tuntui, että mitään uutta ei enää tapahdu tai että asiat junnaavat paikallaan. Uusia yliksiä ilmestyi ja vanhoja poistui, vähän liikaa alkaa pyöriä Sookien ympärillä minun makuuni. Tiedän kuitenkin, että tulen lukemaan myös tulevat kirjat pohtien kuitenkin varmaan tuota samaa asiaa.

Lukeminen oli lisäksi hidasta, sillä jotenkin en vain päässyt uppoutumaan kirjan tapahtumiin. Kuten jo aiemmin on käynyt selviksi, niin Eric on ehdoton suosikkini ja vaikka Eric olikin kirjassa aika suuressa roolissa, en saanut kirjasta otetta. Tuntui, että aivan liikaa tapahtui Quinn, isoisä, ihmissudet ja kaikki muu. Katarinan jälkimainingit, jotka vaikuttivat sekä vampyyrien että normaali ihmisten elämään. 

Olo on vähän pettynyt. Olin taas odottanut liikoja, vaikka osiin odotuksistani vastattiinkin, niin jotenkin vain kaikki etenee niin hitaasti, mutta toisaalta liian paljon tapahtuu. Jotenkin en edes keksi mitään kirjoitettavaa, sillä kirja ei tehnyt juurikaan vaikutusta tai jättänyt mitään kovinkaan syvää muistijälkeä. Tulipa luettua.

Elokuvien Top 10

Valkoinen Kirahvi ja muut ovat pohtineet omaa Top 10 listaansa elokuvien osalta. Oma listani muuntui monen mutkan kautta tällaiseksi.

1.     Lentävien tikarien talo – niin eteerisen kaunis, niin suunnattoman surullinen, sydän särkyy jo vain ajatellessa.

2.     Puhallus – veijarikomedia vailla vertaa.

3.     Päiväni murmelina – Bill Murray on vain loistava, häneltä olisin voinut valita, minkä tahansa elokuva, mutta tämä on ehdoton suosikkini.

4.     Edward Saksikäsi – Tim Burton ja Johnny Depp ovat tehneet yhdessä monia loistavia elokuvia tämän jälkeen, mutta tämän elokuvan haikeutta ne eivät ole ylittäneet

5.     Leijonakuningas – en ihan kauheasti katso piirrettyjä kuin lasten kanssa, mutta Leijonakuninkaan jaksan katsoa yhä uudestaan, Jukka-Pekka Palo on suomenkielisessä versiossa aivan loistava

6.     Perikato – elokuva teki suuren vaikutuksen, vähän erilainen kuvaus toisesta maailmansodasta

7.     Mies vailla menneisyyttä – ensimmäinen Kaurismäki, joka iski täydellä teholla, siksi tällä listalla, tunnelma, surullisuus on tässä niin rujonkaunista

8.   12 apinaa - scifi-leffat eivät yleensä iske, mutta tämä on loistava

9.     Trainspotting – tämä on myös rujoudessaan ja rumuudessaan hieno tarina

10.  Unelmien sielunmessu - elokuva, jonka loputtua kaikki salissa olleet vain istuivat paikoillaan.

Listalta jäivät viime metreillä Grease, La Bamba, Hyvät, pahat ja rumat, Lämäri, Karate Kid ja moni muu, jotka ovat suosikkejani, mutta jos haen jonkinlaista merkittävyyttä ja kestävyyttä, niin yllä olevat vievät voiton niiden suhteen.