maanantai 6. tammikuuta 2020

Albert Camus: Sivullinen

Olen ottanut askeleen. Olen yrittämässä kirjallisuuden opiskelua. Osana näitä perusopintoja on paketti, jossa luetaan kymmenkunta klassikkoa, joita sitten tentissä pitää pystyä analysoimaan teoreettisesti. Hankin pinon itselleni tuohon työpöydälle muistuttamaan, että tällä kertaa opiskelut pitäisi saattaa alkua pidemmälle.

Kuinka ollakaan tartuin ensin ohuempiin teoksiin. Camus on itse asiassa kummitellut mielessäni pitkään, mutta en ole kuitenkaan rohjennut tarttua klassikkoon. Nyt ns. pakon sanelemana voi hyvällä omalla tunnolla lukea. Klassikkoihin tarttuminen on itselle aina hieman haastavaa. Olen klassikoita lukenut ja pitänyt niistä omista ennakkoluuloista huolimatta. Olen ehkä liian ankara itselleni ja pidän itseäni "huonona" lukijana. Pitäisi vain olla välittämättä viisaampien analysoinneista ja ottaa kirjasta irti juuri se itselle sopiva juttu. Tämän vuoksi en tästäkään kirjasta lukenut ennakkoon kuin takakannen.

Sivullinen on kertomus miehestä Mersaultista. Hän on Algerian ranskalaisia. Mersault on mies, joka luulee olevansa tunteeton. Kuin mikään ei vaikuttaisi häneen. Kirja tapahtuu hänen päässään. Hän analysoi omia tekemisiään analysoimatta niitä kuitenkaan. Hän ei osaa näyttää tunteitaan ulospäin, on kuin monet meistä. Sisäinen maailma on kuitenkin ihan toinen, vaikka sielläkään hän ei näytä tunteitaan tai ainakaan analysoi niitä. Asiat tapahtuvat maailmassa, pienen ihmisen vaikutus tapahtumiin on olematon. Hyvin deterministinen ajattelutapa tavallaan. Mitä tapahtuu, tapahtuu joka tapauksessa, miksi taistella. Tämä on minun analyysini, sillä tämän kanssa pystyn itse myös samaistumaan. Ajattelen tavallaan, että elämämme polut ovat valmiina, on vain jokaisen oma asia valita itselle oikeat polut. 

Mersault ei ole kuitenkaan kyyninen. Hän luottaa ihmisiin, liikaakin. Hän uskoo totuuteen, uskoo siihen, mitä näkee, ei siihen, mitä tuntee. Hän on uskollinen, vaikka ei mielessään kiinnykään ihmisiin. Kuitenkin uskon, että hän kiintyy. Hän ei vain ymmärrä tunnetta. 

Kirja on kirjoitettu erilaisessa maailmassa toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uskon, että tämäntapainen ajattelutapa oli tapa suojella itseään taas yhdeltä menetykseltä ja pettymykseltä. Jos et tunne, et pety. 

Kirja on hyvin lakonisesti kirjoitettu. Siinä ei ole korukieltä tai hienoja lauserakenteita. Se on itsessään tapa, josta itse pidän. Kirjoitetaan suoraan, ei viljellen monimerkityksellisyyksiä. Mutta kaikessa suoruudessaan kirja on kuitenkin täynnä merkityksiä, tulkintoja. 

Mitä opin... Opin jälleen unohtamaan ennakkoluulot. Vaikka jokin kirja on klassikko, ei se tee siitä suoraan vaikeasti ymmärrettävää. Toisaalta jokainen ymmärtää kirjallisuuden omassa kontekstissaan, tämä on se kirjallisuuden tutkimuksen suunta, johon itse haluan uskoa. 

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Karen Cleveland: Koko totuus

Täydellinen aviomies, Täydellinen isä. Täydellinen valehtelija.

Tämä kirja tarttui mukaan kirjakaupan loppuunmyynnistä, joka jo itsestään on surullinen tapahtuma. Porin kokoisessa kaupungissa ei näymmä ole tilaa edes kahdelle kirjakaupalle. Vuosi sitten täällä oli neljä kirjoja myyvää liikettä, nyt jää siis jäljelle vain Suomalainen. Itse ostan valitettavan paljon kirjojani kirpputoreilta, joten olen varmaan osana tuottamassa kirjakaupoille heikkoa myyntiä. Yritin päästä huonosta omastatunnostani loppuunmyynnissä ja ostin useita kirjoja. 

Kylmän sodan lapsena Neuvostoliitto, vakoilu, jännitys, salaliitot ja kaikki niihin liittyvä ovat aina kiehtoneet minua. Se herätti kiinnostukseni myös tätä kirjaa kohtaan. Yksi lempielokuvistani on Kevin Costnerin tähdittämä No Way out, toinen hyvä elokuva samalla teemalla on Salt. Tämä on kuitenkin ensimmäinen vakooja kirjani, mutta täytyy myöntää, että teema kiehtoo minua vain enemmän. 

Vivian työskentelee CIA:lle ja eräänä päivänä hänelle avautuu venäläisen Jurin kontaktit, jotka ovat ns. nukkuvia vakoojia. Yksi kuvista esittää hänen miestään Mattia. Onko kaikki ollut vain valetta? Onko koko elämä vain kulissi. Vivianilla on vaarallisia päätöksiä tehtävänään. Keneen hän voi luottaa? Kuka on hänen puolellaan? Kirja onnistuu välittämään Vivianin tunnelman. Se onnistuu luomaan vainoharhaisen ilmapiirin. Kirja imaisee tämän vuoksi nopeasti mukanaan.

Periamerikkalaisuutta kirjassa toki on, mutta ei häiritsevästi. Sinänsä on jännä ajatus, että Yhdysvalloissa tietynlainen kylmä sota jatkunee kulissien takana, vaikka ainakaan Suomessa ei enää tunnu sellaista jännitettä kuin 80-luvulla. Perheemme matkusti tuolloin usein Neuvostoliittoon ja etenkin siellä jännite oli läsnä. Tunsi olevansa valvonnan alla. 

En viitsi paljastaa kirjasta juuri enempää, jotta jännitys säilyy. Voin kuitenkin sanoa, että on hyvin luettava ja viihdyttävä teos. Laitoin kirjailijan seuraavan teoksen jo varaukseen kirjastosta. 

Mielelläni otan vastaan ehdotuksia muista vakoojakirjoista, jos sellaisia olet lukenut.


tiistai 29. lokakuuta 2019

Simona Ahrnstedt: Vain yksi...

Vain yksi yö
Vain yksi salaisuus
Vain yksi mahdollisuus

Päätin laittaa kolme kirjaa yhteen postaukseen, sillä nämä, vaikka ovatkin pitkiä kirjoja, ovat hyvin samankaltaisia. Niissä on samoja henkilöitä, samantyylinen tarina, sama onnellinen loppu, sama suoraviivaisuus samoilla pikku koukeroilla. Perusromantiikkamättöä sanoisin, mutta ihan hyvää sellaista. Mukavaa luettavaa pornahtavalla otteella.

Kirjat sijoittuvat Ruotsin rikkaisiin seurapiireihin, joissa on glamouria ja kiemuroita enemmän kuin riittäväsi. Ne ovat hyvin kirjoitettuja, vaikkakin osittain ennalta-arvattavia, mutta imaisevat mukanaan aivan täysillä. Erittäin hyvää ajanvietettä. Seksiä löytyy myös, jokaisessa teoksessa hieman eri näkökulmista. Ei mitenkään överisti, vaan sillai sopivasti. Riitävää, jotta mielenkiinto pysyy yllä, mutta ei niin paljon, että jo kyllästyisi.

On mukavaa löytää romantiikkahyllystä uusia kirjailijoita, etenkin tällaisia, jotka eivät ole sitä niin suosittua chic littiä, joka ei juurikaan uppoa minuun. Ei edes yrittämällä.

Muutoin olen romantiikan osalta lukenut lähes pelkästään Kindlellä ns. bully -sektorin kirjallisuutta, jossa on usein paha poika, joka kuin ihmeen kautta loppujen lopuksi rakastuu tyttöön, jota on kiusannut. Jälleen hyvin ennalta-arvattavaa, mutta äärimmäisen koukuttavaa. Nämä teokset eivät nyt kuitenkaan ole päätyneet blogiin asti, ehkä niistä voisi tehdä yhteenvetopostauksen jossain vaiheessa. 

Nyt on Porin kirjastojen Ahrnstedtit luettu, joten jotain uutta taas hakusessa.

maanantai 28. lokakuuta 2019

Camilla Läckberg: Saarnaaja

Camilla sai väistyä aika ajoin muiden kirjojen tieltä ja siksi lukeminen oli hidasta, mutta varmaa. Kuten jo totesin aiemmassa Läckberg -postauksessani, päätin lukea Läckbergit aikajärjestyksessä ja tämä oli toinen kirja, jossa Patrick ja Erica ratkovat rikoksia Fjällbackan saaristomaisemissa. Jos edellisessä kirjassa oli pimeää ja kylmää, tässä riitti hellettä.

Löydetään kuollut nainen ja tämän alta kaksi vanhaa luurankoa, naisten nekin. Luurangot tunnistetaan 70 -luvulla kadonneiksi kahdeksi tytöksi. Heidän katoamisensa ei ole koskaan selvinnyt ja uusi ruumis herättää kysymyksiä voisiko sama murhaaja edelleen olla kyseessä. Murhantutkimus vie Patrickin lähelle uskonnollista yhteisöä ja yhtä tiettyä sukua. Suku tulee eteen jokaisessa tutkimuksen vaiheessa tavalla tai toisella. Onko se vain sattumaa...

Erica sen sijaan tuskistelee loppuraskauden, kuumuuden ja yllättävien vieraiden kanssa. Tässä tapauksessa Erican rooli on sivustakatsoja, kun se ensimmäisessä kirjassa oli suuri. Tietämättä seuraavista, pohdin kasvaako rooli vai jääkö Erica edelleen sivustakatsojaksi.

Arvasin ja en arvannut murhaajaa. Kuvittelin olevani oikeassa, mutta kirjailija huijasi minua luulemaan olevani väärässä, vaikka olinkin oikeassa. Pidin siitä. On aina kiva lukea kirja, joka ei ole täysin suoraviivainen, joka leikittelee lukijan tulkinnoilla ja oletuksilla. Tässä se onnistui ihan ok. Ei siis huikeasti, mutta kivan yllättävästi.

Seuraava teos odottaa jo olohuoneen pöydällä aloittamista. Pohdin vain, jaksanko aloittaa samaa sarjaa heti kolmatta perään vai annanko ajatusten tasoittua. 

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Carin Gerhardsen: Musta jää

Eräs kirjaston täti -ystäväni suositteli tätä teosta Facebookissa, oli ihan pakko varata itselle. Täytyy myöntää, että meni aikansa ennen kuin pääsin kirjaan kiinni. Luin sitä vähän kerrallaan, enkä ollut vielä puolivälissäkään varma haluanko lukea loppuun. Sitten kaikki naksahtivat kirjassa paikalleen ja loppu menikin ahmien. 

Kirja on mielenkiintoisesti rakennettu jännäri, jossa samaa tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta. Kaikki alkaa eräänä liukkaana päivänä, kun mutkaisella tiellä tapahtuu onnettomuus, jonka seurauksena yksi henkilö kuolee suistuessaan rotkoon. Tilanne ja henkilöt vaikuttavat ensin selkeiltä ja mustavalkoisilta, mutta mitä pidemmälle tarina etenee sitä enemmän löytyy syvyyttä tarinaan ja henkilöihin. Tätä riittää ihan viimeiselle sivulle asti.

Kirja siis yllätti mukavasti loppujen lopuksi. Se yllätti todellakin. Vaikka alku oli hidasta, näin lopussa ymmärrän senkin. Kirja on todella hienosti rakennettu. Se sisältää kerroksia useita ja sen henkilöhahmot ovat äärimmäisen uskottavia. He ovat surullisia, mokaavat ja ovat inhimillisiä. Näinhän se elämässä on, mokataan ja sitten eletään mokien kanssa. Ne, jotka pystyvät. Tässä kirjassa aivan kaikki eivät pystyneet.

Voin siis suositella jännäreiden ystäville. Ruotsia fanittaville. Tai vain vähän erilaista lukemista etsiville. 

tiistai 8. lokakuuta 2019

Leena Lehtolainen: Valapatto (äänikirja)

En nyt kovin innoissani tarttunut tähän äänikirjaan. Viimeisimmät Lehtolaiset ovat olleet pettymyksiä, eivätkä odotukseni olleet mitenkään korkeat. Tällä kertaa Lehtolainen yllätti minut todella positiivisesti. Pidin kirjasta, jopa jouduin sen imuun sen verran pahasti, että jouduin istumaan pihalla autossa ajoittain kuuntelemassa luvun loppuun.

Aino asuu yksin mummonmökissä luonnonsuojelualueella pitäen huolta Kreivin tiluksista. Eräänä päivänä hän löytää rannalta alastoman pahoinpidellyn miehen, Thomaksen. Liivijengi on yrittänyt hukuttaa Thomaksen läheiseen järveen, mutta ihmeekseen Thomas on jäänyt henkiin. Thomaksen murhayrityksen syy selviää ja alkaa kujanjuoksu liivijengin ja menneisyyden kanssa.

Sekä Ainolla että Thomaksella on painolastia lapsuudesta ja nuoruudesta. Annetut valat, lupaukset painavat, velvoittavat. Mihin asti ihminen voi elää nuorena annettujen lupaustensa mukaan? Tämä kysymyshän löytyi hieman toisella tapaa myös Arttu Tuomisen Verivelasta. Samoja ajatuksia löytyy myös uudesta Lehtolaisesta, tosin ehkä vähän romanttisemmassa ja vähemmän verisessä paketissa.

Pidin kirjasta kovasti, kuten jo mainitsin. Lehtolainen on tässä kirjassa aivan erilainen kuin aiemmin, vaikka tiettyjä päälleliimattuja Lehtolaiselle tyypillisiä asioita löytyykin, kuten tiettyjen artistien käsittely, sienestys, viittaus taitoluisteluun. Nämä olivat tässä teoksessa triviaaleja yksityiskohtia, jotka löytäessään enemmänkin hymähti tuttuudesta kuin ärsyyntyi siitä.

Lars Svedberg on ollut ikonini äänikirjojen lukijana. Yhtenä Larsin manttelinperijänä pidän itse Aku Laitista, joka luki tämän teoksen. Aku on hyvä, ei eläydy, vaan lukee ilmeikkäästi olematta mitenkään yliampuva. Hänen äänensä on rauhoittava ja luo hyvä ilmapiirin kirjaan kuin kirjaan. Myönnän valinneeni Ellibsistä kirjoja vain hänen vuokseen.

maanantai 7. lokakuuta 2019

John Verdon: Syntipukki

Olen lukenut kaikki Dave Gurney -kirjat sitä mukaa, kun ovat ilmestyneet. Osasta olen pitänyt, osasta en niin kovasti. Tämä meni onneksi tuohon ensimmäiseen kategoriaan eli pidin kyllä. Dave Gurneyhan on New Yorkin poliisista eläkkeelle jäänyt etsivä, joka sotkeutuu tai sotketaan erilaisiin rikosvyyhteihin ja saa ne ratkaistuksi omalla tavallaan. Kirjoissa on mukana hänen vaimonsa Madeleine, joka on hieman ehkä pihalla olevan oloinen hörhö, mutta ajoittain osaa heittää osuvia arvioita sekä Daven entinen kollega Hardwick, joka on tökerö, mutta lojaali ja omaa huomattavat verkostot.

Tällä kertaa Gurneyta pyydetään avustamaan yleistä syyttäjää lähiseudun pikkukaupunkiin selvittämään tilannetta, joka tuntuu leviävän rotusodaksi. On kuolleita mustia ja kuolleita poliiseja, salaliittoteoriaa, hyviä poliiseja ja ei niin hyviä. Dave ottaa homman vastaan vain joutuakseen erotetuksi, kun hänen mielipiteensä tilanteesta eivät ole saman suuntaiset kuin tutkinnan johtajilla. Dave ei kuitenkaan jätä asiaa sikseen, vaan jatkaa tutkimuksia itsekseen Hardwickin avustuksella ja törmää sellaiseen vyyhtiin, että en aikoihin ole sellaista kirjoissa nähnyt. 

Verdonin kerronta on luontevaa ja kirjat etenevät jännärimäiseen tapaan jättäen aina luvun loppuun ärsyttävän cliffhangerin, jonka seurauksena "vielä yksi luku" -ajattelu on hyvin normaalia. On ihan kiva lukea kirjaa, joka saa tuon efektin, paitsi, jos olet oikeasti ajatellut lukea kirjaa illalla vain luvun pari ennen nukkumaanmenoa. Onneksi tälle oli viikonloppu aikaa.

Edellinen Gurney -jännäri ei saanut minut haltioihini, eikä tämäkään yllättänyt paitsi juonellaan. Se oli hienosti rakennettu, vaikka itselle jäi ainakin pari irtonaista lankaa odottamaan solmimista, ärsyttäviä yksityiskohtia, joihin kiinnitin huomioni, mutta joihin ei palattu. Ehkä ne odottavat seuraavaa kirjaa, ehkä olivat vain umpikujia.

Voin suositella Verdonia jännäreistä pitäville, kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, sillä viittauksia aiempii tapauksiin on jokaisessa.