Tuomas Niskakangas: Roihu (äänikirja/e-kirja)

Täytyy sanoa heti alkuun, että kirja hämmensi minua. Se myös innosti. Sai ottamaan asioista selvää. Paikoin se turhautti. Väliin se imaisi minut mukanaan vain sylkeäkseen minut taas pois sisuksistaan. Ehkä hieman dramaattisesti kuvatut ajatukset teoksesta, mutta lukumatkalla oli monenlaisia tunteita. 

Kirja on dystooppinen (toivottavasti) kuvaus Suomesta. Epätasa-arvoisuus varallisuuden jakautumisessa on jakanut Suomen köyhiin ja rikkaisiin. Oikeistoon ja vasemmistoon. Jälkimmäinen suunnittelee vallankumousta, edellinen haluaa pysyä vallan kahvassa hinnalla millä hyvänsä. Kumpi on paha ja kumpi hyvä vai onko edes hyviä?

Pääministeri Leo Koski joutuu keskelle painajaista, jossa hän ei voi tietää kehen voi luottaa. Vastapuolella on vasemmiston nouseva tähti Emma Erola, joka on johtamassa vallankumousta. Ovatko he vain pelinappuloita vai onko heillä todellista valtaa? Mikä on suunnitellut vallankumouksen takana? Kuka on mystinen Peregrino?

Kirjassa riittää käänteitä, vaikka se tapahtuu vain muutaman vuorokauden sisään. On takaa-ajoja, ampumista, räjähdyksiä, maanalaisia tunneleita, salaliittoja jne. Ajoittain tunsin kadottavani kirjan punaisen langan, se kyllä löytyi aina uudelleen, mutta aiheutti sen, että kirjan loppuun saattaminen kesti yllättävän kauan, vaikka loppujen lopuksi pidin siitä kovasti.

Erään Nesbon kirjan jälkeen olen alkanut epäillä kaikkea totuutena pitämääni jännäreissä. Tämän kirjan osalta epäilin vasemmiston ajattelun taustalla olevaa ajattelua, mikä osoittautui kuitenkin todeksi. Thomas Pikettyn teos pääoman jakautumisesta nykymaailmassa oli hienosti tuotu osaksi teosta. Muutenkin koko tapahtumaketju oli valitettavan uskottava. 

Kirja toi toki mieleen Remeksen teokset paikoittain, mutta kirjassa oli aivan oma tunnelmansa ja suuntansa. Se ei ollut yhtä mukaansa tempaava, mutta tavallaan kovin koukuttava ja osaksi jännitys säilyi aivan viimeisille sivuille saakka. 

Kirja on Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimittaja Niskakankaan ensimmäinen teos ja sellaiseksi varsin mainio. Kirjailijan siviiliammatti selittää paljon myös kirjan teemoja ja syvyyttä, joilla niitä käsitellään.

Lukijana mainio Jukka Pitkänen, jonka äänestä en edelleenkään saa tarpeekseni.

Julia Quinn: To Sir Philip, with Love (äänikirja)

Luettavana on tällä hetkellä muutama melko aiheeltaan raskas kirja, jotka tuntuvat taistelevan vastaan. Oli siis pakko keventää. Mikäs keventäisikään paremmin kuin aivoton romantiikka, eipä juuri mikään. Kyseessä siis jo viides Bridgerton -kirja. Täytyy myöntää, että ihan pikkaisen kyllästyttää jo. Toisaalta yksittäisenä kirjana varmaan ihan ok, tosin hieman keveä juonirakenne, mutta tarkoitukseensa ihan hyvä.

Nyt avioliiton satamaan purjehtii Brigertonien vanhapiika Eloise, joka karkaa keskellä yötä kirjeenvaihtotoverinsa Sir Philipin luo. Philip on esittänyt ehdotuksen avioliitosta ja Eloise kyllästyneenä perheensä painostukseen päättää tehdä viimein oman ratkaisunsa. Mukana ovat kaksoset, ilkeät lastenhoitajat, sairaudet, kukat jne. 

Eipä tämän tyylisiä teoksia ole järkeä ruotia loputtomasti, koska niissä ei vain ole yksinkertaisesti kauheasti ruodittavaa. Tämä teos oli mielestäni sarjan tähän astisista teoksista huonoin ja juoneltaan kevein. En missään vaiheessa täysin koukuttunut, toki hieman, vaikka lopputulos onkin varsin selvä jo alusta asti. Aina sitä odottaa yllätystä tai jotain omaperäistä juonikuviota, mutta turhaan.

Jotenkin tänä aamuna maistui jo paljon paremmalle nuo vakavat aiheet, joten kirja ajoi asiansa. 

Äänikirjana nämä ovat ihania. Pidän kovasti lukijasta Rosalyn Landorista. Hän ääntää erinomaisen selkeästi, että pystyn kuuntelemaan vaivatta 1,25 nopeudella, jopa 1,5 nopeudella. Hyvä tapa pitää englanninkielinen romanttinen sanasto kunnossa.

Jarett Kobek: Sodassa maailmaa vastaan, XXXTentacionin surullinen ja uskomaton tarina (arvostelukappale)

Olen keski-ikäinen valkoinen heteronainen hyvinvointivaltiosta. En ole rap-musiikin kohderyhmää, en ehkä tämän kirjankaan. Olen kuitenkin todella tyytyväinen, että luin sen. Kävi jopa vähän vanhanaikaisesti. Ajattelin vain lukevani muutaman ekan sivun, ottavani sellaisen ennakkofiiliksen ja paneutuvani teokseen vasta, kun kesken olevat kirjat olisivat luettu. Tietäähän sen, miten kävi. 

Vaikka et olisi ikinä kuullutkaan XXXTentacionista, niin tämä kirja kannattaa lukea. Se on toki surullinen tarina jälleen yhdestä nuorena kuolleesta räppäristä, mutta se on myös tarina nykyhetkestä ja sen raadollisuudesta. Se kertoo yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta ja musiikkiteollisuuden ahneudesta. 

XXXTentacion kuoli 20 vuotiaana, kun häntä ammuttiin kaulaan. Tarinan loppu on siis liiankin tuttu rapskenessä. Kirja ei yritä tehdä XXXTentacionista marttyyria tai mässäillä kuolemalla. Se ei ole sen tyyppinen kirja, päinvastoin, kirja kertoo surullisen tarinan maailmastamme ja kuinka siellä nousee kuuluisuuteen.

Kirja pohjautuu XXXTentacionin tweetteihin. Tavallaan hän kertoo itse omaa tarinaansa. Kirjailija sijoittaa tweetit onnistuneesti uutisvirtaan. Hän yhdistää rap-artistin Yhdysvaltoja vaivaamaan epätasa-arvoon, me too -liikkeeseen ja ahneuteen. Erittäin onnistuneesti vielä. Kirja laittaa pohtimaan sosiaalisen median roolia siinä, mitä ostamme, kuuntelemme ja ajattelemme. Millaisia asioita nostetaan esiin, mitä arvostetaan. XXXTentacion oli tavallaan uhri, vaikka olikin väkivaltainen rikollinen. Hän oli rehellinen nuori mies, jolla oli ongelmia itsehillinnän kanssa ja joka haki paikkaansa tässä maailmassa. Pyysi apua ja sitä saamatta asettautui muottiin, joka oli hänelle etukäteen annettu.

Tyttäreni kuuntelee norjalaisen black metallin ohella myös nykyrap-musiikkia. Yksi tähän astisen elämäni kaameimmista kokemuksista syntyi myös tämän kautta, kun löysin itseni Blockfestin lavan edustalta keskeltä hyllyvää teinilaumaa. Siinä keski-ikäistyvä powermetal-äiti sai todella taistella henkisen ja fyysisen selviytymisen puolesta. Ymmärrän kuitenkin musiikin suosion. Aiheet liittyvät usein ahdistukseen, ulkopuolisuuteen, masennukseen, siihen, mitä on olla nuori. 

Jäin pohtimaan omaa suhdettani mediaan, nettiin, someen. Vaikka ainakin kuvittelen pystyväni erottamaan totuuden fiktiosta, en ole aina täysin varma. Vaikka kuvittelen valintojen olevani omiani, ovatko ne kuitenkaan. Näihin kysymyksiin kirja minut jätti.

Kirjaa lukiessa annoin muusikkoja riistävän Spotifyn soittaa minulle XXXTentacionin tuotantoa. Jos olet kuvitellut nykyrapin olevan kuin Eminem, yllätyt. Se on paljon muuta. Tässä minua eniten koskettanein biisi.

Harri Linnera: Suomalaisia pahan mielen tarinoita (arvostelukappale)

Kun olisin tiennyt mihin itseni laitoin, kun kustantajalta tämän kirjan pyysin arvioitavaksi. Kirja on nimensä mukaisesti täynnä tarinoita, jotka eivät lopu toivoon tai ajatukseen valoisammasta tulevaisuudesta. Ne loppuvat jätekasaan, maan alle, vankilaan tai haisevaan loukkoon. Niitä ei kannata lukea, jos haluaa nauttia kauniista kielikuvista tai voihkailla romanttisten kohtausten pyörteissä. Niitä kannattaa kyllä lukea, jos haluaa jotain rosoista, rumaa.

Kirja on hyvin kirjoitettu, kielikuvat ovat rosoisia ja rumia, yleensä onnistuneita. Kirjan tarinat ovat sitä itseään, pahaa mieltä. Muutama teksti sai minut todella pahalle mielelle, muutama ehkä hymähtelemään, ei sentään nauramaan. Kirjan henkilöt ovat epäonnistuneita surkimuksia tai sitten ylimielisiä rikollisia. Kenellekään heistä ei käy hyvin, vaikka jotkut jopa selviävät. Pidin tätä teosta kuitenkin kiinnostavana, tarinat olivat pääsääntöisesti jouhevia ja etenivät loogisesti. Muutama tarina, kuten kirjan pisin, Kesäkuun kuudes päivä, eteni hieman epäselvästi. Ehkä tarkoituksella, ehkä ei. 

Tarinoiden pituudet vaihtelevat yhdestä kahdesta sivusta useaan kymmeneen. Se ei haitannut. Myös lyhyisiin tarinoihin oli saatu mukaan paha mieli. Jännä kuinka muutamalla lauseella lukija jo vääntää suupielensä alaspäin. 

Kansitaide oli kirjassa harvinaisen onnistunut. Nappasin kuvan kustantajan (Kovasana) sivustolta. Se kertoo kirjan fiiliksestä erinomaisesti. 

Luin kirjaa novelli kerrallaan. Sillä tavoin sain itseni (useimmiten) ihan hyvälle tuulelle novellien välissä. Pari kertaa huomasin kyllä ahmaisevani useammankin tarinan kerralla. Suosikkitarinakseni muodostui Lemmen kutsu, jonka nimi on hieman harhaanjohtava ja joka ehkä osittain oli myös hyvän mielen tarina.

Suosittelen kirjaa mukavaksi vaihteluksi tekopirteiden itsehoito-oppaiden (joita en lue) oheen. Tai vaikka yltiöromantiikan vastapainoksi (näitä kyllä luen, liikaakin). 

Tuomas Mattila: Hammasratas (arvostelukappale)

Olen ollut virkamies, en tosin EU:ssa, mutta julkisella sektorilla. Tiedän, miltä tuntuu ahdistua töissä. Miltä tuntuu epäillä tai kyseenalaistaa työtään. Tiedän myös, miltä tuntuu jättää irtisanomisilmoitus. Tiedän sen keveyden tunteen, joka siitä syntyy.

Hammasratas

Eu-virkamies Joel Pääkkönen on vain kadonnut ja jättänyt jälkeen muistiinpanot, jotka on koottu tähän kirjaan. Näin kirjaa kuvataan. Näin kirja etenee. Ja täytyy myöntää, että pidin kovasti. Joel Pääkkösen mieli rakoilee kirjan kuluessa. Lukija pääsee kurkistamaan hänen jo täysin psykoottisiin ajatuksiin ja salaliittoteorioihin. Päivä päivältä merkinnät muuttuvat oudommiksi, harhaisemmiksi.

 

Kirjassa on aivan loistavia kielikuvia. Erinomaisia kuvauksia virkamiehen elämästä. Se on surullinen tarina nykyajan työelämästä ja sen paineista sekä virkakoneiston hammasrattaiden elämästä. Virkamiehet uurastavat tehden tärkeitä papereita ja päätöksiä, jotka toisaalla joutuvat suoraan roskakoriin ja unholaan. 

Olen kovin tyytyväinen, että tartuin kirjailijan tarjoukseen lukea kirja. En ehkä olisi sen luo muutoin löytänyt. Kirjan teema on minulle ehkä liian henkilökohtainen, haava edelleen liian avoin. Mutta nyt vähän kuin arvaamatta aloin lukea teosta, enkä ole katunut. Olen eheytynyt Joelin mukana, ainakin osittain, pystyn jo nauramaan asioille, jotka ennen olivat liian vaikeita. 

Kirja sai minut nauramaan, hymähtelemään, myhäilemään saman mielisenä. Se sai myös ajattelemaan omaa uraani virkamiehenä ja olemaan onnellinen, että ymmärsin hypätä pois rattaasta ennen kuin oli liian myöhäistä. Toivon, että Joel Pääkköselle mikään ei ollut liian myöhäistä. 

Kirja on myös kuvitettu. Kuvat luovat tekstin kanssa kiinnostavan kokonaisuuden. Kuin päiväkirjan kirjoittaja olisi myös piirrellyt ajatuksiaan paperille. Kuvat ovat hyvin osuvia ja tuovat tekstiin vielä oman leimansa. Pidin ajatuksesta kovasti.

Kirjailija kuvaili kirjaa Kafkamaiseksi ja sen kyllä allekirjoitan. Lukija on ajoittain hukassa, uskoako kertojaa vai ei. Onko tämän todellisuus oikeaa vai mielikuvitusta? Mikä onkaan totuus? Ja kuka oikein on Luis Mori?

Elokuvasta Nykyaika

Jo Nesbo: Veitsi (äänikirja ja e-kirja)

Uusin Harry Hole. Kirja osittain musersi minut täysin, toisaalta taas toi toivoa. Pidin siitä ja en pitänyt yhtään. Se oli yllättävä, mutta myös saman toistoa, vaikka olikin täysin päinvastainen. Olen siis hyvin sekavassa mielentilassa luettuani kirjan loppuun. 

Kirja on dramaattinen, en viitsi siitä kertoa ihan kauheasti, sillä se kannattaa lukea täysin avoimin mielin ja unohtaa kaikki, mitä olet tähän asti miettinyt Nesbon kirjoittamisesta, toisaalta muistaa ne. Eli juuri, kun olet aivan varma siitä, kuka on syyllinen, sinulta vedetäänkin matto jalkojen alta. Tässä kirjassa kerta toisensa jälkeen niin, että täytyy myöntää, että hieman jo kyllästytti. Toisaalta ei voinut olla hämmästymättä, että näinkö tämä nyt meneekin. Lukijana kuvittelin jo päässeeni Harryn ohi ajatuskuviossa ja pidin häntä jopa hieman hitaana, kun sai tajuta, että eihän se nyt niin helposti mene.

Harrya kohtaa kirjan alussa suuri järkytys. Niin suuri, että lukija on myös murheenmurtama. Harry ei halua herätä ja siksi onkin humalassa suuren osan kirjasta. Humala sumentaa ajattelun, suru tekee siitä yksisilmäisen. Kertoo taas, kuin inhimillinen hahmo Harry on. En halunnut, että näitä asioita olisi tapahtunut. En olisi halunnut nähdä Harrya näin surullisena. Kertoo myös taas siitä, kuinka hyvin rakennettu hahmo ja elämä on. Vihasin loppua, vihaan sitä edelleen. En olisi halunnut sen käyvän niin, en missään tapauksessa.

Kirja herätti siis tunteita, todella paljon tunteita. Piti pitää taukoa, ei pystynyt ahmimaan, sillä oikeasti ei halunnut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka oli pakahtua uteliaisuudesta. Kirjan loppu jättää liudan kysymyksiä. Se jättää paljon avoimeksi, mutta osaltaan tuntuu lopulta. En usko, että lopulliselta lopulta kuitenkaan. 

Nyt olen siis täysin ajantasalla Harryn suhteen. Luin kaikki Hole-kirjat ja nyt lukulistassani ammottaa suuri aukko. Pitää vain löytää joku toinen yhtä hyvä kaveri.

Ja Jukka Pitkänen <3, ihana lukija.

Johanna Sinisalo: Vieraat

Luin pitkästä aikaa ihan kirja kirjaa. Tällä kertaa kirjaston uutuushyllystä tarttui mukaan yhden lempikirjailijani kirjan, jota olin jo aiemmin katsellut Storytellista. Päädyin kuitenkin lukemaan kirjana aamulehden sijaan. 

Odotukset ovat aina suuret, kun kyse on Johanna Sinisalon teoksesta. Ennen päivänlaskua ei voi on yksi lempikirjoistani. Tässä kirjassa oli jotain samaa, mutta ei lähellekään. Loppu oli jotenkin myös antikliimaksi koko kirjalle ja oli ehkä hieman töksäyttävä. Mutta ensin kirjan juonesta.

Essi ja Siiri ovat naispari, jolla on kaksi lasta noin 6 vuotias Sissi ja vuoden ikäinen Luukas. Essi on entinen Master Chef -kilpailija, jolla on vegaanikahvila. Siiri on kirjanpitäjä, joka on kotona Luukkaan ja Sissin kanssa ja pyrkii tekemään omia töitään aina, kun pystyy. Sissi on varhaiskypsä (olen sitä mieltä, että epätodellisen varhaiskypsä), Essin biologinen lapsi. Luukas on Siirin biologinen lapsi, yli vuoden ikäinen poika, joka ei puhu eikä pukahda. Molempien lasten isä on neurologi Ville, joka elää parisuhteessa Hiseon kanssa. 

Tarinan keskiö alkaa, kun Sissi jää tarhassa kiinni viiltelystä. Uhkat lastensuojelusta, epäilyt toisista alkavat täyttää henkilöiden ajatukset. Kirja on kirjoitettu vuorotelleen Essin, Sissin ja Siirin näkökulmista. Lukija tietää Sissin perustelut viiltelylle, toisaalta ymmärrettävä, toisaalta ei. Sissin ajatukset eivät juuri eroa aikuisten ajatuksista syvällisyyden osalta. Se tekee tarinasta jo hieman epäuskottavan. Sissi on utelias lapsi, joka osaa lukea ja lukee tieteellistä kirjallisuutta, josta omaksuu osan ja osaa ei ymmärrä. 

Siirin ja Essin parisuhde nousee tavallaan keskiöön ongelman tultua ilmi, mutta se on enemmänkin sivujuonne. Myös Siiri ja Essi sekä heidän historiansa on sekavan tarinan taustalla, mutta sieltä tulevat juonteet eivät kuitenkaan sovi tarinaan. Lukija odottaa, että kaikki langanpäät koottaisiin yhteen, mutta kirjailijan käsissä pysyy vain muutama lanka. 

Kirja on kategorisoitu kauhuksi. Valitettavasti kauhuaspektit ovat olemattomia. Niitä yritetään luoda kirjaan, mutta ne jäävät täysin irrallisiksi. Kirja yritti kovasti, yritti vähän liiankin kovasti. Yritys jäi kuitenkin puolitiehen ja lukijalle jäi vähän sekava olo kirjan loppuessa. Tähän pitäisi pistää "sad face".

Kuitenkin pidän Sinisalon kirjoittamisesta, sitä on kiva lukea, vaikka tarina ei nyt toiminutkaan. Pidin tässä myös teorian ja faktan vuoropuhelusta. Se ei ollut niin hienoa kuin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa, jossa fakta tosin oli myös fiktiota.