Anne Herries: Sopimatonta seuraa

Kokeillaanpa Kindlella bloggausta. Vuoden viimeisena kirjana olisi kiva blogata jokin kiva, mutta valitettavasti niin ei ole.

Herries on uusi tuttavuus en ole kovin vakuuttunut, etta haluan lukea toista. Tarina ei ole hullumpi, mutta on kirjoitettu tylsasti. Tarina vie Englannin seurapiireihin, joists onkadonnut nuoria neitoja. Kreivi Daniel kera vanhapiika seuraneidin alkaa ratkoa mysteeria. Kas, rakkaus syntyy vaarojen uhatessa ja loppu onkin arvattavissa. Ei suurta tarinaa tai kliimaksia. Heikko suoritus.

Ja Kindlella bloggaus... hankalaa ilman skandinaaveja ja englanninkielisella ennustuksella. Jos muuta ei ole, menee kuitenkin.

Oikein loistavaa uutta vuotta.

Jools Sinclair: 44 (book five) ja Kindle Fire

Joulupukki kävi jo ennen joulua ja toi minulle suoraan Jenkeistä Kindle Firen, jee... Uusi lelu siis. Tää on aivan ihana. Kaikki ominaisuudet eivät ole käytössä, mutta asiaa helpotti tuo toinen Kindle, jonka avulla sain ladattua kirjoja ainakin kivasti ja kirjoja saa kyllä ladattua muutoinkin lisää. Se, mikä ei toimi, kuten jenkeissä, ovat pelien lataukset ja muut hienommat ominaisuudet, joita ei toisaalta edes kaipaa kauheasti. Nettiselain toimii ihan hyvin ja pelejäkin sain ladattua vaikka ovatkin eri paikassa kuin ns. viralliset olisivat.

Taustavalo ja kosketusnäyttö ovat aivan huikeat, etenkin, kun luen paljon lapsia nukuttaessa ja lukuvalo on tuolloin liian kirkas. Fire ei ole myynnissä Suomeen suoraan, mutta välikäsien kautta se on mahdollista saada. 

Mutta itse kirjaan, Firesta voin kertoa lisää, kyseessä on siis nerokkaasti nimetty viides osa sarjaan 44, jota olen lukenut vanhalta Kindleltäni aiemmin. Edellinen osa oli hieman tylsä, mutta tässä tylsyys jäi historiaan. Tällä kertaa Abby sekaantuu pahoihin henkiin ja saa viimein kerrottua Tylle, että rakastaa tätä. Mutta kaikki ei kuitenkaan suju sulavasti. 

Olen ihan koukuttunut tähän sarjaan ja onneksi seuraava kuudes osa onkin jo laitteella. Hintaa teoksilla on parin euron luokkaa, joten mitään suurta investointia ei tarvitse edes suorittaa. Olen rakastunut uuteen laitteeseni sen verran, että taitaa tämä seuraava osakin tulla päätökseen suht pian. Tosin posti toi pinon ihania historiallisia höttösiä.

Louise Allen: Arkaluontoinen aarre

Tämä oli sellainen varsin oiva matkakirja. Kyseessä on Ravenhurst -saagaan kuuluva osa, jossa vanhapiika Elinor rakastuu mystiseen seikkailijaan Theo Ravenhurstiin. Mukavaa näiden jo hieman vanhempien rakkaudessa oli toki ikä, mutta myös se kuinka kummallakin on punaiset hiukset. Mukavaa vaihtelua siis. 

Muutoin kirja oli sellainen mukavan höttöinen ja melko mitäänsanomatonkin, valitettavasti. Hieman sekosin lukiessani, kun juuri oli saanut loppuun toiseen saagaan liittyvän kirjan, mutta muistuihan tämä Allenin saaga myös pian mieleen.

Allenin kirjat ovat kilttejä kirjoja, niissä ei kuvailla sänkypuuhia kovinkaan yksityiskohtaisesti, vaikka ajatuksen tasolla tietenkin mietteet ovat siellä. Eihän tuo mikään itseisarvo ole, mutta toisaalta sellainen osa-alue on kuitenkin suhteellisen olennainen näissä höttöisissä kirjoissa.

Brenda Joyce: Merirosvon tytär

Mitä joulu olisikaan ilman hattarankeveää lukemista. Tämä kirja vastaa tuohon huutoon erittäin täsmällisesti. Kirja on Joycen de Warenne -sarjaa, jota olen jo aiemminkin lukenut. 

Amanda Carre on merirosvon tytär, joka isänsä hirttäjäisten jälkeen kohtaa unelmiensa prinssin, joka vie hänet turvaan Englantiin. Amanda on elänyt kuin luonnonlapsi, joten englantilaisen yläluokan tavat ovat häneltä täysin hukassa ja onkin suuri työ saada hänet salonkikelpoiseksi ennen kuin laiva päätyy Lontooseen. Cliff de Warenne tuntee suurta kiihkoa Amandaa kohtaan ja tunne on myös molemminpuoleista. Rakkaus ei voi kuitenkaan kukoistaa ennen kuin menneisyyden taakat on ravistettu pois hartioilta ja kumpikin tajuaa elämän olevan arvotonta ilman suurta rakkautta.

Kuten nyt voi jo ennakkoon päätellä, kirja ei sisällä mitään suurta kirjallista, unohtumatonta tarinaa, mutta kinkun sulatteluun se on vallan mainio, ehkä hieman liian pitkä (yli 400 sivua). Muutoin se oli jälleen kirja paikallaan. Eipä tässä ähkyssä mikään suuri kauneus olisikaan paras mahdollinen.

Vuosikin jälleen on tulossa päätökseen, mutta sitä ennen uskoisin muutaman kirjan vielä joutavan päätökseensä, tosin vielä on muutama myöhäinen joululahja teon alla.

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (äänikirja)

Yritettyäni tuloksetta kuunnella työmatkoilla Tarua sormusten herrasta päädyin ihan toisenlaiseen teokseen eli tähän. Olen Rimmisen Nenäpäivää pidellyt joskus käsissäni, mutta se ei johtanut muutamaa sivua pidemmälle. Tämän nyt kuunteli ihan suht mielelläänkin vaikka genre ei ole ehkä suuri suosikkini. En usko, että perinteinen lukeminen olisi saattanut kirjaa loppuun.

Kirja kertoo kolmesta kaveruksesta: Hennisestä, Lihistä ja Marsalkasta. Se kertoo yhdestä päivästä heidän elämässään, johon mahtuu liiankin paljon erilaisia sattumuksia. Miehet ovat sellaisia noin kolmekymppisiä ajautujia, jotka eivät kauheasti kanna huolta huomisesta, vaan ajattelevat lähinnä kaljaa, noppia ja ehkä hieman rakkautta. Miehet eivät ole kenties sellaisia unelmavävyjä, mutta pohjimmiltaan jokaisella on kultainen, välittävä sydän. Kirja on ennen kaikkea tarina ystävyydestä, joka kestää. Se on myös tarina Helsingistä. Se on tavallaan rakkaudenosoitus kaupungillekin.

Kieli oli tulvillaan sivistyssanoja, jotka lauseyhteyksissä olivat huvittavia. Myös muutoin kieli oli sellaista hienoa ja iloista. Tosin loppupuolella tuo sama piirre alkoi jo hieman ärsyttääkin, vaikka jaksoi silloinkin vielä hymyilyttää. En osaa sanoa, onko tuo Rimmiselle tyypillistä.

Kertoja oli vaikea paikallistaa. Paikoin ajattelin sen olevan Marsalkan, mutta kertoja tuntui olevan ikään kuin neljäs porukassa, sellainen sivustakatsoja, joka kuitenkin on porukan mukana. Tämä vain pohditutti, ei niinkään häirinnyt.

Pidin kyllä kirjasta, en voi sanoa hullaantuneeni, mutta ihan mielellään kuuntelin. Tosin hienoinen ristiriita häiritsi kuuntelua, sillä kirjan luki Arttu Kurttila, jonka äänessä oli selkeä pohjois-pohjanmaalainen nuotti. Kirjahan kuitenkin itse sijoittui Helsinkiin, kuten jo todettiin.

Ihan kiva kokemus, sellainen piristävä.

Neil Gaiman: Tähtisumua

Muutama viikko sitten elokuva, joka pohjautuu tähän kirjaan tuli tv:stä, enpä oikein innostunut, mutta fantasiaan rakastunut työtoverini suositteli kirjaa niin innokkaasti, että päädyin hakemaan sen kirjastosta. Kirja on taas ihan jotain muuta kuin elokuva. Kyseessä on kaunis satu, ihanan surullinen ja samalla kaunis ja uskomattoman hieno.

Tristran lupaa kopealle Victorialle hakea maahan pudonneen tähdenlennon, jotta saisi neidolta sen, mitä hänen sydämensä eniten halajaa. Tristran päätyy haltijamaahan etsimään tähteä. Tähteä hakevat myös hallitsijaveljekset, jotka kaipaavat Tähdellä olevaa topaasia sekä myös noita, joka halajaa Tähden sydäntä ikuisen nuoruuden lähteeksi. Haltijamaassa Tristran törmää muutamiin kummallisiin hahmoihin, ei kuitenkaan liikaa, vaan juuri sopivasti.

Olen suorastaan hämmentynyt luettuani tämän. Pidin siitä kovasti, se oli niin herkän koskettava, että melkein tekisi mieli lukea heti uudelleen. Tristran oli toki hieman lapsellinen ja typerä, mutta hänestäkin kasvoi ihan kunnon mies kirjan kuluessa. Kirjassa yhdistyi hienosti viktoriaaninen aika haltijamaahan ja kirja oli kuin taulu, jollaisen kirjailija jälkisanoissa sanoikin olleen yksi kirjan innoittajista.

Gaiman on minulle uusi tuttavuus. Nyt lukulistalla on jo useampi hänen kirjoittamansa kirja, sillä hänen tapansa kirjoittaa ainakin tämän kirjan perusteella on juuri sellaista, joka saa minut koukuttumaan. Ihana fiilis tuo koukuttuminen taas pitkästä aikaa.

Suosittelen, jos et ole vielä kokeillut.

Charlaine Harris: Pedon veri

Uusin suomennettu Sookie -kirja herätti ristiriitaisia tunteita.

Muodonmuuttajat tulevat ulos kaapista, mikä aihettaa hienoisen kohahduksen. Pian tämän jälkeen Sookien käly löytyy ristiinnaulittuna Merlotte'sin takaa. Onko kyseessä viharikos vai mitä tapahtuu? Tällä kertaa Sookie sekaantuu keijujen välisiin selkkauksiin. 

Täytyy myöntää, että pidin kovasti kirjan lopusta ja jäin ihan innolla odottamaan seuraavaa suomennosta, mutta en pitänyt ensimmäisistä reilusta 200 sivusta. Ne täyttyivät murhan jälkeen Sookien ajelulla töihin ja takaisin, auringonotolla ja satunnaisilla kohtaamisilla ylisten kanssa. Loppu taas oli oikein hyvä tai sanotaan vaikka että luettava ja mukaansatempaavakin. Harkinnassa on jopa siirtyä englanninkielisten teosten pariin, sillä näitähän taitaa olla ainakin 3 vielä tällä hetkellä ilman suomennosta.

Sookien ja Ericin suhde nousi uudelle tasolle, ihan kiinnostavaa. Billkin on taas kuvioissa ja ehkä yhtä rakastuneena, ihan jees. Keijut ovat ihan kiinnostavia, toivon, että jossain vilahtanut Tonttu oli vain vilahdus, sillä oikeastaan uusia yliksiä ei enää kaipaa ollenkaan.

Lukeminen on ollut nihkeää näin joulukuussa. Olen kuitenkin yrittänyt päättää, että se ei haittaa, joten en ole saanut ihan kauhean suurta ahdistusta aikaiseksi.