Madeline Miller: Kirke

Akhilleen laulu jäi kummittelemaan mieleen. Kummittelu mielessä myös monta kertaa, kun luin tätä teosta. Kirja sijoittuu samaan jumalten aikaan. Myös samoja hahmoja on kirjassa kuten Odysseus. Muutoin teema on täysin eri. 

Kirke syntyy jumalan ja ihmisen liitosta. Hänen isänsä on Helios. Sisarukset, kuten Kirkekin ovat puolijumalia. Kirke on perheen musta lammas, puolijumala, jonka ääni kuulostaa ihmiseltä ja jolla ei tunnu olevan mitään erityistä taitoa. Hän onkin hyljeksitty. Sitten hän tapaa ihmisen, johon ihastuu. Ihmisillä on vain huono tapa kuolla, joten Kirke ryhtyy opiskelemaan noituutta ja pian hän löytääkin itsensä. Noituus on hänen "juttunsa". Suututettuaan Zeuksen Kirke lähetetään autiolle saarelle eristyksiin muusta maailmasta. Eristys ei alkuun tunnu pahalta, aika on jumalalle suhteellinen käsite. Ihmisiä tulee ja menee. Kunnes tulee Odysseus ja moni asia muuttuu.

Tätä kirjaa on ylistetty TikTokissa ainakin. Sieltä alunperin bongasinkin. Kirjasta on jossain sanottu olevan tekeillä myös HBO:n sarja. Eli lähtökohtien pitäisi olla kunnossa. Myös etu- ja takakansi hehkuttavat lukukokemusta. Mutta jotain puuttui. En vain saanut päälle samanlaista lukufiilistä kuin sain Akhilleen laulun kanssa. Tässä kirjassa ei juuri mikään koskettanut. Vaikka Kirke oli hyljeksitty ja kaltoin kohdeltu, oli hän mielestäni vain ärsyttävä. En vain kyennyt samaistumaan tai edes pitämään hänestä. 

Kirjan ansiot lienevät enemmän siinä, että se on kirjoitettu naisen näkökulmasta, kun inspiraation lähteenä oleva teos on hyvin miehinen. Feministiseksi kirjaa on kehuttu ja sellainen se toki oli. Se ei kuitenkaan riittänyt minulle.

Omien parhaiden kirjojen listalle tämä ei päädy, mutta lukukokemus oli kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan ok. Voisi jopa sanoa, että miellyttävä. Ei kuitenkaan koukuttava tai huumaava. Näiden kahden kirjan innoittamana ostin antivaarista kuitenkin Iliaan ja Odysseian.

Madeline Miller: Akhilleen laulu

Olen löytänyt TikTokin syövereiden BookTokiin. Sieltä olen nyt bongannut muutamia kiinnostavia kirjoja luettavaksi. Tämä ei itse asiassa ole yksi niistä, vaan Millerin toinen teos Kirke, jota luen juuri nyt. Mutta, koska olen hieman kaavoihini kangistunut, koin tärkeäksi lukea Millerin teokset järjestyksessä, siksi tartuin tähän palkittuun teokseen ensin. 

Täytyy myöntää, että en olisi tätä ottanut mukaan kirjaston hyllystä ilman BookTokia. Kreikan jumaltarut eivät ehkä ole minulle se kiinnostavin genre, mutta jälleen kerran tuntuu hyvältä, että uskalsin hypätä pois turvalliselta lukuväylältä aivan johonkin toiseen.

En lukenut kirjasta kovinkaan paljon arvioita ennen omaa lukukokemusta ja se oli hyvä. Kirja on siis palkittu Orange -palkinnolla Yhdysvalloissa. Itse palkinto ei sano minulle mitään ja toisaalta palkinnot harvoin vaikuttavat lukemiini kirjoihin. En ole myöskään lukenut Homeroksen Iliad -teosta, joten en osaa ottaa kantaa myöskään siihen, kuinka hyvin Miller käsittelee Akilleksen tarinaa. Se olkoon nyt toisarvoista tässä arviossani.

Akhilles on varmaan ainakin kantapäänä meille usealle tuttu. Hän oli puoliksi jumala, puoliksi ihminen, taisteli Troijan sodassa jne. Harva tuntee kuitenkaan Patroklesta, joka oli jo Homeroksen teoksessa Akhilleksen ystävä. Patrokles on tämän teoksen kertoja, jonka kautta kerrotaan näiden kahden ystävyydestä tai oikeastaan rakkaudesta. Tämä on kirja rakkaudesta, joka saa tekemään asioita, joita ei itse uskoisi tekevänsä. 

Kun Akhilles on jumaluudessaan kaunis, nopea, voittamaton ja monia muita ylisanoja, on Patrokles ihminen, ei komea, ei pidetty, melko mitäänsanomaton loppujen lopuksi. Mutta Akhilles rakastuu tähän ja tunne on molemminpuolista. Kirjassa kuvataan näiden kahden kasvua nuorista pojista miehiksi ja toisaalta heidän välitä rakkauttaan, joka muuttuu ajan kuluessa platonisesta lihalliseksi. Lihallisen rakkauden kuvaus on melko kesyä verrattuna joihinkin teoksiin, joita luen Kindleltäni, mutta se on kirjassa, sen koen olennaiseksi. Kirjassa jumalat elävät tavallisten kuolevaisten joukossa, tosin ovat ylivertaisia kyvyiltään, mutta kommunikoivat ja toimivat yhdessä muiden kanssa.

Pidin kirjasta todella paljon. Huomattavasti enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut pitäväni. Se on loppujen lopuksi kaunis rakkaustarina ja samalla kasvutarina. Se on sujuvasti kirjoitettu ja on nopea lukea. Suosittelen kyllä tätä teosta, kokeile sinäkin hypätä välillä toiseen junaan.

Hannu Salmi: Tunteiden palo

Olen entinen turkulainen. Turun paloa olen monta kertaa pohtinut ja se on pyörinyt mielikuvituksessani jo lapsesta asti. Laatta kadussa, josta näkee palon alkamispisteen, on myös hyvin tuttu. Olinkin hyvin mielissäni, kun lukupiirimme päätti ottaa tämän kirjan luettavakseen. Nyt äänikirjojen kuuntelijoille vinkki, tämä kirja kannattaa lukea, sillä kuvat ja viitteet ovat olennainen osa tätä kirjaa, vain kuuntelmalla ei saa kyllä kirjasta kaikkea irti.

Kirja kertoo siis Turun palosta. Takakannessa luvataan tunteita, mutta onneksi niitä ei nyt ihan kauheasti ollut. Vaikka ehkä tavoite oli dramatisoida tapahtumia, ei siinä mielestäni täysin onnistuttu ja se on vain hyvä asia, sillä kirja on hyvä juuri tällaisena. Siinä kerrotaan toki palosta eri ihmisten näkökulmista, mutta tunteet ovat kuitenkin hyvin pienessä roolissa. 

Pidin todella kiinnostavana tekstin joukkoon sijoiteltuja kuvia: taidetta, tekstejä, karttoja. Ne toivat kirjaan enemmän tunnetta ja todellisuuden tuntua kuin millään dramatisoinnilla olisi pystytty tekemään. Selatessa tuntuivat jotkin kuvat oudoilta, mutta jokaiselle oli perustelu ja paikkansa. Pidin myös siitä, että kirjassa oli pyritty tuomaan esiin tavallisten ihmisten näkökulmaa, vaikka siitä ei juurikaan mitään historiallista dataa löydykään. Siinä oli myös onnistuttu mainiosti.

Vaikka tarinan lopputuloksen tiesi, oli kirja todella vetävä. Luin sen todella nopeasti. Se on hyvin kirjoitettu. Tieteelliset viitteet on sijoitettu kirjan loppuun, mikä oli ihan hyvä ratkaisu. Itse kävin niitä useammankin kerran tarkastelemassa. Se, mitä olisin halunnut kirjaan vielä lisää, oli enemmän tietoa palon jälkeisistä vaikutuksista. Sitä toki oli, mutta melko vähän. Pidin siitä, että henkilöistä oli kerrottu, mitä heille tapahtui, mutta yleisempää olisi voinut olla vähän enemmän.

Tämä kirja tullee osaksi kirjakokoelmaani. Sen verran paljon pidin ja varmasti palaan teokseen vielä toisenkin kerran. Tämän mittaluokan katastrofi saa hiljaiseksi ja kuinka pitkät vaikutukset sillä olikaan Turun asemaan ja on toki vieläkin. 

Mielenkiintoinen seikka oli myös palon syyllinen. Se ei olekaan niin yksiselitteinen kuin on annettu ymmärtää.

Karo Hämäläinen: Rikos ja rahastus: Suurimmat sijoitushuijaukset meillä ja maailmalla

Olen pitänyt kovasti Karo Hämäläisen talouselämään sijoittuvista kirjoista. Ihan oman taustani vuoksikin. Olen siis kauppatieteilijä, en tosin mikään finanssihai, vaan enemmänkin minua kiinnostaa talouden pimeät puolet ja etiikka. Tähän teemaan tämä teos on aivan loistava. 

Kirjassa esitellään suuria sijoitushuijauksia kautta aikojen sekä meiltä Suomesta että maailmalta. Osa näistä oli itselleni tuttuja, osa vähän vieraampia. Etenkin Enron on kuulunut, jos nyt voi sanoa tällaisessa kontekstissa, suosikkeihini jo pitkään. Se on yksi esimerkki ihmisen ahneudesta. Etenkin kirjassakin mainittu mainoa dokumentti The smartest guys in the room on katsomisen arvoinen. Mutta tässä teoksessa oli siis paljon muitakin kuin vain Enron, valitettavasti voi ehkä sanoa. Ihmisen ahneus on loputon inspiraatio niille, jotka haluavat lisää.

Itselleni kiinnostavimpana jäivät mieleen Charles Ponzin huijaus 1900-luvun alussa. Ponzi voi sinänsä olla ylpeä itsestään, että Ponzi-huijaus on jäänyt terminä elämään. Ponzi-huijaus kuvaa huijausta, jossa luvataan suuria, vaikka takana on vain ilmaa. Suuret lupaukset ylipäätään ovat lähes kaikkien tapausten taustalla.

Toinen kiinnostava ja tavallaan itseänikin koskettanut (jälkikäteen) oli asfalttikartellista kertonut osuus. Se on ihan meillä täällä Suomessa tapahtunut asfalttifirmojen sopima kartelli asfaltointitöistä. Itse aikoinaan ollessani kunnalla töissä pääsin todistamaan korvausten maksua, siksi asia oli myös kiinnostava. 

Myös tuorein tapaus OneCoin oli hyvin kiinnostava. Sen kanssa olen sivunnut myös työurallani ja onneksi olen luonteeltani asioista selvää ottava ja vältin kyseisen huijauksen. 

On helppo sanoa, että miksi uskoa huimia lupauksia. Sanotaanhan usein, että jos jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Näin olen itse pyrkinyt suhtautumaan asioihin. Kriittisyys ja tietynlainen pessimismi ei ole huono asia. Ymmärrän kuitenkin en ehkä hyvin, mutta ymmärrän, miksi monet ovat lähteneet mukaan.

Teos on kirjoitettu hyvin selkeästi pääosiltaan. Muutamien sijoitusmaailmaan sijoittuvien pätkien osalta voi olla helpottavaa, jos termistö on ennestään tuttua. Ei siis kannata hylätä teosta vain sen takia, että taloussanasto ei ole tuttua. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän ihmismielen pimeään osaan, jossa ahneus ja helpon rahan tavoittelu kohtaavat. Tai ehkä ne ovat kaksi samaa asiaa.

John Verdon: Kuolleiden kylä

Uusi John Verdon on aika paikallaan. Eivät nämä viimeisimmät mitään suuria teoksia ole olleet, mutta oikein viihdyttäviä, ihan kuin tämäkin.

Dave Guerneyn entinen työkaveri ottaa yhteyttä ja pyytää tämän apua murhan selvittämiseen. Murhaajaksi epäilty on kuollut mies, joka tuntuu nousseen kuolleista ja tappavan ihmisiä ympäriltään. Murhapaikoille jää satanistia kuvioita ja pian kaikki on jotain muuta kuin mitä ensisilmäyksellä vaikuttaa. Guerneyn taitoja tarvitaan.

Eli hyvin samantyyppinen juoni kuin aiemmissa. Dave tulee ja ratkaisee. Täytyy myöntää, että tämä teos oli jopa paikoin hieman pitkäpiimäinen ja lukeminen tökki useammassa kohdassa. Toki päätelmät on tehty pitäviksi, mutta kuitenkin vähän liian mielikuvituksellista ja sotkuista oli lankojen solmiminen loppujen lopuksi. Luin kuitenkin ahkerasti loppuun.

Jännityskirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Miten säilyttää punainen lanka ja myös jännitys loppuun asti. Kuinka monta äkillistä suunnanvaihdosta voi kirjoittaa. Nyt täytyy myöntää, että vaikka punainen lanka säilyi suht selvänä, jännitys ei ihan säilynyt. Suunnanvaihdoksia oli pari liikaa ja muuttujia pari ylimääräistä.

Toki seuraava Guerney, kun ilmestyy, luen sen kuitenkin. Guerney ei ole mitenkään Harry Holen tasoinen, mutta aivan kiinnostava hahmo. Toki hahmoa voisi rakentaa ja kehittää enemmän.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Artun uusin on aina merkkitapaus. Kuten jo aiemmin olen todennut, pidän kovasti miljöökuvauksesta, sillä paikat ovat tuttuja näin porilaiselle. Pianhan voi alkaa suunnitella jo kiertoajelua aina Harjavallan padolta Reposaareen Artun kirjojen tapahtumapaikoille.

Nuori tyttö katoaa ja löytyy sitten Kokemäenjoesta kuolleena ja pahasti pahoinpideltynä. (Tässä kohtaa muuten yksi kammottavin kuvaus ruumiin nostosta näin nahkiaisaikaan.) Muutaman harha-askeleen jälkeen Linda tajuaa, että kadonnut Laura onkin vain yksi monien joukossa. Myös oma tytär Linnea tuntuu salailevan jotain. Tutkinnan kiihtyessä Linda joutuu myös painimaan omien painajaistensa kanssa.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat keskittyvät aika lailla Länsi-Poriin, joka ei itselleni ole sitä tutuinta aluetta, toisaalta käväistään myös Pihlavassa, joka taas on. Miljöö on tuttua ja hyvin kuvailtua. Samoin myös henkilöt. Tällä kertaa keskiössä on Linda, joka nuorena kokeili mallinuraa ja taistelee oman alkoholisminsa kanssa. Toki muidenkin päähahmojen elämänvaiheita seurataan. Pidän tästä konseptista, jokainen pääsee parrasvaloihin vuorollaan.

Kirja lähti mielestäni hieman hitaasti liikkeelle, mutta liikkeelle päästyään sitä ei pysäyttänyt mikään. Näin kuvailisin myös lukukokemustani. 

Aihepiiri on kammottava, mutta kirja tarkastelee sitä objektiivisesti. Se ei mässäile, mutta toisaalta tuo asiat kaikessa kuvottavuudessaan esille. Me aikuiset emme ymmärrä millaisessa maailmassa nuoret elävät, miten erilaista kaikki on. Siinä ehkä olisi voinut olla tarinassakin kehitettävää, ihan täysin uskottava ei ehkä viestittely ja nuorisoelämän kuvaus ollut. Toki näin keski-ikäiselle se meni täydestä, melkein ainakin.

Olen suuri Janne Rautakorpi -fani, mutta täytyy myöntää, että pidän myös näistä uuden sarjan henkilöistä. Jokainen heistä on rikki omalla tavallaan. Kuten me muutkin.

Delia Owens: Suon villi laulu

Tavallaan olin päättänyt, että en lue tätä kirjaa. Moni sanoi pitäneensä todella paljon ja hyvin usein silloin en itse pidä. Kerran yritin kuunnella, mutta lukija ei sopinut mielenlaatuuni. Nyt näin kirjaston hyllyssä ja mietin, miksi ei. Asenne ei ollut kohdallaan, koska ensimmäinen este oli tuo kavereiden ylistys, toinen kirjan kannessa ollut teksti "Niin kaunis, että tekee kipeää." Kaikki edellytykset täydelle lukukatastrofille.

Ihan täysi katastrofi ei kuitenkaan tullut, mutta toisaalta en yhdy kehujien joukkoon ainakaan täysin varauksetta. Edellinen lukemani Mehiläisten kuolema oli hyvin samanhenkinen ja huomattavasti parempi. Luin tämän kuitenkin loppuun ja pidin kuitenkin loppujen lopuksi. En nyt ole hullaantunut tai kehuisi tätä kavereille, mutta kyllähän sen luki.

Kirja kertoo Kyasta, joka asuu hökkelissä keskellä Amerikan suomaata. Hän on selviytynyt yksin keskellä armotonta luontoa jo aivan pienestä asti. Hänen ystäviään ovat suon eläimet ja kasvit. Ja Tate, joka opetti Kyan lukemaan. Sitten suolta löytyy kuolleena kaupungin kultapoika ja Kya on epäilty.

Murhatarina oli ihan kiinnostava. Kirjassa ollaan eri aikatasoilla, eri kertojien mielessä. Se toimi ihan ok. Parempaakin olen nähnyt. Kirja kyllä saa otteen pidettyä lähes koko ajan. Sen luontokuvaukset ovat kauniita, ei kuitenkaan tehnyt kipeää eikä edes itkettänyt. 

Kirjan loppu on kiinnostava, mutta en tiedä, sekään ei saanut minut hullaantumaan.

Kannattaa kuitenkin kokeilla itse kokemusta. Kirjasta on tulossa elokuva ihan tässä lähiaikoina.