John Verdon: Syntipukki

Olen lukenut kaikki Dave Gurney -kirjat sitä mukaa, kun ovat ilmestyneet. Osasta olen pitänyt, osasta en niin kovasti. Tämä meni onneksi tuohon ensimmäiseen kategoriaan eli pidin kyllä. Dave Gurneyhan on New Yorkin poliisista eläkkeelle jäänyt etsivä, joka sotkeutuu tai sotketaan erilaisiin rikosvyyhteihin ja saa ne ratkaistuksi omalla tavallaan. Kirjoissa on mukana hänen vaimonsa Madeleine, joka on hieman ehkä pihalla olevan oloinen hörhö, mutta ajoittain osaa heittää osuvia arvioita sekä Daven entinen kollega Hardwick, joka on tökerö, mutta lojaali ja omaa huomattavat verkostot.

Tällä kertaa Gurneyta pyydetään avustamaan yleistä syyttäjää lähiseudun pikkukaupunkiin selvittämään tilannetta, joka tuntuu leviävän rotusodaksi. On kuolleita mustia ja kuolleita poliiseja, salaliittoteoriaa, hyviä poliiseja ja ei niin hyviä. Dave ottaa homman vastaan vain joutuakseen erotetuksi, kun hänen mielipiteensä tilanteesta eivät ole saman suuntaiset kuin tutkinnan johtajilla. Dave ei kuitenkaan jätä asiaa sikseen, vaan jatkaa tutkimuksia itsekseen Hardwickin avustuksella ja törmää sellaiseen vyyhtiin, että en aikoihin ole sellaista kirjoissa nähnyt. 

Verdonin kerronta on luontevaa ja kirjat etenevät jännärimäiseen tapaan jättäen aina luvun loppuun ärsyttävän cliffhangerin, jonka seurauksena "vielä yksi luku" -ajattelu on hyvin normaalia. On ihan kiva lukea kirjaa, joka saa tuon efektin, paitsi, jos olet oikeasti ajatellut lukea kirjaa illalla vain luvun pari ennen nukkumaanmenoa. Onneksi tälle oli viikonloppu aikaa.

Edellinen Gurney -jännäri ei saanut minut haltioihini, eikä tämäkään yllättänyt paitsi juonellaan. Se oli hienosti rakennettu, vaikka itselle jäi ainakin pari irtonaista lankaa odottamaan solmimista, ärsyttäviä yksityiskohtia, joihin kiinnitin huomioni, mutta joihin ei palattu. Ehkä ne odottavat seuraavaa kirjaa, ehkä olivat vain umpikujia.

Voin suositella Verdonia jännäreistä pitäville, kannattaa kuitenkin lukea järjestyksessä, sillä viittauksia aiempii tapauksiin on jokaisessa.

Sandra Brown: Kuoleman kaiku

Sandra Brown on pitkään ollut kirjailija, jonka kirjoihin pystyi luottamaan, että sai mitä halusi. Muutama viimeinen lukemani kuitenkin pettivät ainakin jonkin verran. Siksi en odotellut suuria tästäkään teoksesta. Kun odotukset ovat alhaiset, ne ylittyvät helposti ja niin kävi nyt. En nyt voi sanoa, että olisin ihan haltioissani, mutta kirja oli ihan luettava. Tosin kannen lupaamaa erotiikkaa ja kiihkeyttä en nyt ihan kauheasti löytänyt. Muutoinkin tarina oli melko ohut ja ennalta-arvattava, mutta kun en enempää odottanutkaan.

Afganistanissa ansioitunut toimittaja saa tehtäväkseen kirjoittaa Savannahissa käytävästä oikeudenkäynnistä, jossa kaikki ei ole selkeästikään sitä, miltä näytää. Toimittaja ihastuu ja lopulta rakastuu oikeudenkäynnissä todistajana olevaan uhrin entiseen vaimoon. Ihan mielenkiintoisia kuvioita kirjassa on ja aika hyvin pysyvät langat käsissä. 

Tekisi mieli kirjoittaa kirjasta enemmänkin, mutta jotenkin silkkoa se kuitenkin oli. Viihdyttävä toki, mutta ei mitään, mistä oikeastaan muistaisin sen. Se on aina sääli, sillä kirjan kuuluu jättää jotain. Jokin ajatus edes, tunne. Ehkä kyynel, ehkä nauru. Hyvästä kirjasta näitä saa. Jos näin arvioin, tämä ei ollut kovinkaan hyvä kirja.

Eli jos haluat vain lukea jotain viihdyttävää, tartu tähän. Jos haluat jotain enemmän, älä.

Camilla Läckberg: Jääprinsessa

Luettuani Kultahäkin innostuin Läckbergin kirjoitustyylistä ja päätin aloittaa hänen tuotantonsa läpikäymisen järjestyksessä. Kuten yleensäkin pyrin lukemaan kirjailijan teoksia, jos saan innostuksen jostain hänen teoksestaan. Nyt olen siis lukenut uusimman ja vanhimman, hyvä alku. Kehityksen pystyi huomaamaan, mikä sekin on ihan hyvä juttu.

Erika Falck palaa kotitaloonsa vanhempiensa traagisen kuoleman jälkeen. Hänen lapsuudenystävänsä Alex löydetään kuolleena talostaan. Murhan tutkinta alkaa ja pian menneisyyden haamut ovat jälleen läsnä. Erika lyöttäytyy yhteen Patrickin kanssa, joka on salaisesti rakastanut Erikaa jo nuoresta. Erikan siskon Annan aviohuolet vaikuttavat myös ilmapiiriin. 

Monta lankaa, monta suuntaa, selkeä ajatus sarjasta. Langat pysyvät käsissä, ne eivät juurikaan sotkeudu. Murha selviää, mutta se ei ole kirjan pääasia kuitenkaan. Pääasiana tuntuu olevan henkilöiden esittely, taustan luominen. Tämä siis oma fiilikseni. Täytyy myöntää, että monta kertaa mieleen tuli myös Åsa Larssonin kirjat.

Läckberg on huiman suosittu ympäri maailmaa ja hänen kirjoistaan on myös tehty tv-sarja, jota en vielä ole katsonut. Se ei käsittääkseni ole saanut kovinkaan mairittelevia arvioita, joten en tiedä haluanko pilata oman mielikuvani sarjalla. Larssonin kirjojen osalta ehkä näin kävi, kun katsoin kirjoista tehtyjä elokuvia.

Sen verran taas kuitenkin koukutuin, että varasin kirjastosta myös seuraavat kirjat, odottavat tuossa lukupinossa.

Monen asian summana olen löytänyt jälleen lukuinnostuksen, toivon, että se myös säilyy. 

Simona Ahrnstedt: Skandaalinkäryä

Takakannen kuvaus "Yöllinen kohtaaminen, jolla on järisyttävät seuraukset...". Kirjojen takakannet ovat muuttuneet samanlaisiksi kuin uutissivustot, klikkipohjaisiksi. Lue, mitä yöllä tapahtui. No, luin. Tuo lause ei kuvaa kirjaa, vaikka toki siinä on yöllinen kohtaaminen. 

Kirja sijoittuu vuoteen 1685. Nyt täytyy myöntää, että ajallinen kuvaus oli jotenkin niin pielessä, että ajoittain oikein ärsytti. Magdalena on 26-vuotias eli kyseisen ajan mittapuun mukaan liian vanha naimisiin. Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja jättäneet hänet puille paljaille. Niinpä, kun tulee pyyntö ryhtyä nuoren Venuksen esiliinaksi pahamaineisen kreivi Gripklonin juhliin, Magdalena ottaa työn vastaan iloiten. Kuten ei aiemmassakaan Ahrnstedtin teoksessa, tässäkään ei ole mitään genrelle uutta, mutta hyvin koukuttava teos kuitenkin.

Käy niin, että Magdalena tosiaan kohtaa kreivi Gripklonin yöllä hieman epämääräisessä tilanteessa ja vastenmielisyys on molemminpuoleinen, vai onko... Kun vielä miehet löyvät vetoa, että kreivi ei pysty saamaan vanhaapiikaa innostumaan itsestään, on soppa jo melko hyvin kasattu. Monta ihan perusjuttua, jotka Barbara on minulle opettanut kirjoissaan. 

Vaikka mitään uutta ihmeellistä ei ollut, kirja koukutti minut ihan täysin ja luin sen muutamassa tunnissa vajoten täysin sen maailmaan. Tällaiset kirjat ovat hyvin rentouttavia, mutta niiden jälkeen jää vähän tyhjä olo, koska ne ovat kuitenkin vain täyttäneet jonkin tarpeen. Tässä tapauksessa viihdyttäneet, mutta eivät ruokkineet sielua. Nyt juuri kuitenkin viihdyttävyys on ihan riittävä, sieluani voin ruokkia muulla tavoin ja toisella kirjalla.

Se, mikä on ihanaa, on, että olen saanut lukuintoni takaisin.

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Olen Moriartya yrittänyt lukea aiemmin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämäkään teos ei herättänyt mitään suurta intoa, mutta kun muutaman kymmenen sivun jälkeen tajusin kirjaan pohjautuvan suositun HBO:n sarjan, joten en myöskään ole katsonut muutamaa minuuttia kauemmin, sitkeästi luin kirjan loppuun. On myönnettävä, että ajoittain kirja koukutti, sen verran hienosti se oli rakennettu. Kirjan takakansi on taas täynnä mitä kehuvampia kommentteja, joista en taaskaan allekirjoita yhtään. Hyvin ne kuitenkin myivät minulle kirjan.

Alusta asti on selvää, että Pirriween alakoulun vanhempien visailuillassa kuolee joku vanhemmista, mutta kuka, miksi ja miten on se kirjan koukuttava osuus. Esikouluikäisten lasten äitien elämä ja salaisuudet eivät niinkään. Osaksi myös se, mitä olen tv-sarjasta nähnyt häiritsi lukemistani. Näin näyttelijät liian hyvin rooleissaan. 

Kaikilla on siis salaisuuksia, eikä moni asia ole niin kuin pinnalta näyttää. Hyvin tyypillinen lähtökohta. Kirja on kuitenkin rakennettu nerokkaasti. Koska on alusta asti selvää, että joku murhataan, avataan vyyhtiä ja paljastetaan salaisuuksia pikku hiljaa. Annetaan vääriä johtolankoja tai oikeastaan kerrotaan asioista vain jotain, ihan niin kuin elämässäkin. Et koskaan voi tuntea toista täydellisesti. 

Mutta joo, kirjan loppuosa oli se, jonka ahmin yhdeltä istumalta, alkuun meni useampi sessio. Koska aiempia Moriartyja olen lukenut vain muutaman kymmenen sivun verran, en osaa verrata tätä niihin. Kiinnostava kirja on tietenkin myös siksi, että siitä tehty sarja on hyvin suosittu. Yritin luettuani jälleen katsoa sitä, mutta ensimmäisen jakson puoliväli oli se, mihin jälleen jäin. Ei ole vain minun juttuni. Kirja, no ehkä vähän enemmän.

Simona Ahrnstedt: Sitoumuksia

Elämässäni on ollut suuri aukko historiallisten romanttisten kirjojen kohdalla. Olen lukenut kaikki Utrioni,  Vuori ei ole ihan mitä olen hakenut, vaikka nekin kaikki olen lukenut. On vaikeaa löytää uutta, etenkin sellaista, josta pitäisi. (Vinkkejä otetaan myös vastaan :)) Nyt onneksi löytyi vahingossa kaupan pokkarihyllyn kautta piti mennä kuitenkin. Ostin ensin tarjouksessa olleen Ahrnstedtin nykypäivään sijoittuvan kirjan, josta en ole vielä blogannutkaan. Ja sitä kautta löytyivät myös nämä historialliset kirjat, joita tosin vain on kolme kirjaston tietokannassa, joten lyhyt on tämä ilo.

Sitoumuksia sijoittuu Ruotsiin 1300 -luvulle. Se on pakko ihan alkuun todeta, että historiallinen tarkkuus ei tunnu olevan kirjailijalle kovinkaan tärkeää tai tällaisen kuvan sain. Kun ei anna sen häiritä, on kirja oikein viihdyttävä. 

Markus Järn on kuninkaan soturi, joka lähettää sotilaansa hakemaan itselleen naisen läheisestä kylästä. Markukselle tuodaan vahingossa tilallisen tytär Illliana. Illianan maine on nyt mennyttä ja Markus pakotetaan naimaan tämä. Pakko on molemminpuoleinen. Tässä lähtökohta, hyvin tyypillinen romanttiselle kirjallisuudelle ja pakkohan se on myöntää, että kirja ei tuo mitään uutta genreen, mutta se ei haittaa. 

Ahrnstedt on höystänyt romantiikkaa kevyillä eroottisilla kohtauksilla, jotka ovat ihan kivoja. Ihan kiva, voisi kuvata myös koko kirjaa. Mukavaa, hieman koukuttavaa viihdettä. Sellaista, mitä on mukava lukea sohvan nurkassa. Sen verran pakkomielteiseksi itseni kuitenkin sain, että varasin kirjastosta kirjailijan loputkin suomennetut kirjat. Elämässä on nyt sellainen vaihe, jälleen, että tarvitsee pakoa todellisuudesta.

Camilla Läckberg: Kultahäkki (äänikirja)

Vähän noloakin ehkä myöntää, että en ollut lukenut yhtään Läckbergin kirjaa ennen tätä. En myöskään olen katsonut tv-sarjaa. Nimi oli tietenkin tuttu, mutta ei muuta. Tätä kuunnellessani päädyin jo lainaamaan muutaman kirjan luettavaksi.

Koska en ollut aiemmin Läckbergiin tutustunut, niin lähdin kuuntelemaan kirjaa täysin ilman ennakko-odotuksia. En siis osaa verrata kirjaa mihinkään muuhun kirjailijan kirjaan. Tästä kirjasta pidin. Se piti otteessaan, sisälsi yllätyksiä ja mielenkiintoisia käänteitä.

Fayella on salaisuuksia. Hänen sisällään on synkkyyttä, jonka hän on piilottanut hyvin. Faye on omasta mielestään onnellisesti naimisissa Jackin kanssa. Jack on menestynyt yrittäjä ja Faye kotiäiti. Jack on täysin henkisesti alistanut Fayen, joka romahtaa Jackin jättäessä tämän toisen naisen vuoksi. Romahdusta seuraa monimutkainen kostosuunnitelma. Faye ei ole enää uhri.

Kirjassa kuljetaan kahta tasoa. Ennen tapahtuu Fjällbäckissä ja tällöin Faye kertoo minä-muodossa. Nykyhetkessä kerronta on kolmannessa muodossa. Tämä oli mielestäni oikein hieno ratkaisu, se erottaa sen entisen Fayen nykyisestä. Tasot antavat selityksiä kirjan kuluessa varsin oivasti. 

Tässä kirjassa naiset saattavat olla uhreja, mutta he nousevat elämänsä raunioista voittajina. Eivät välttämättä lain mukaan tai aina kauniisti, mutta nousevat kuitenkin. Kirja on myös tarina naisista, jotka pitävät yhtä. Suurin osa kirjan miehistä on iljettäviä hyväksikäyttäjiä, yksi poikkeus tietenkin varmistaa säännön.

On ihanaa, kun pääsee arkeen. Pääsee kuuntelemaan kirjoja työmatkalla, saa omaa aikaa.