Karo Hämäläinen: Rikos ja rahastus: Suurimmat sijoitushuijaukset meillä ja maailmalla

Olen pitänyt kovasti Karo Hämäläisen talouselämään sijoittuvista kirjoista. Ihan oman taustani vuoksikin. Olen siis kauppatieteilijä, en tosin mikään finanssihai, vaan enemmänkin minua kiinnostaa talouden pimeät puolet ja etiikka. Tähän teemaan tämä teos on aivan loistava. 

Kirjassa esitellään suuria sijoitushuijauksia kautta aikojen sekä meiltä Suomesta että maailmalta. Osa näistä oli itselleni tuttuja, osa vähän vieraampia. Etenkin Enron on kuulunut, jos nyt voi sanoa tällaisessa kontekstissa, suosikkeihini jo pitkään. Se on yksi esimerkki ihmisen ahneudesta. Etenkin kirjassakin mainittu mainoa dokumentti The smartest guys in the room on katsomisen arvoinen. Mutta tässä teoksessa oli siis paljon muitakin kuin vain Enron, valitettavasti voi ehkä sanoa. Ihmisen ahneus on loputon inspiraatio niille, jotka haluavat lisää.

Itselleni kiinnostavimpana jäivät mieleen Charles Ponzin huijaus 1900-luvun alussa. Ponzi voi sinänsä olla ylpeä itsestään, että Ponzi-huijaus on jäänyt terminä elämään. Ponzi-huijaus kuvaa huijausta, jossa luvataan suuria, vaikka takana on vain ilmaa. Suuret lupaukset ylipäätään ovat lähes kaikkien tapausten taustalla.

Toinen kiinnostava ja tavallaan itseänikin koskettanut (jälkikäteen) oli asfalttikartellista kertonut osuus. Se on ihan meillä täällä Suomessa tapahtunut asfalttifirmojen sopima kartelli asfaltointitöistä. Itse aikoinaan ollessani kunnalla töissä pääsin todistamaan korvausten maksua, siksi asia oli myös kiinnostava. 

Myös tuorein tapaus OneCoin oli hyvin kiinnostava. Sen kanssa olen sivunnut myös työurallani ja onneksi olen luonteeltani asioista selvää ottava ja vältin kyseisen huijauksen. 

On helppo sanoa, että miksi uskoa huimia lupauksia. Sanotaanhan usein, että jos jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Näin olen itse pyrkinyt suhtautumaan asioihin. Kriittisyys ja tietynlainen pessimismi ei ole huono asia. Ymmärrän kuitenkin en ehkä hyvin, mutta ymmärrän, miksi monet ovat lähteneet mukaan.

Teos on kirjoitettu hyvin selkeästi pääosiltaan. Muutamien sijoitusmaailmaan sijoittuvien pätkien osalta voi olla helpottavaa, jos termistö on ennestään tuttua. Ei siis kannata hylätä teosta vain sen takia, että taloussanasto ei ole tuttua. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän ihmismielen pimeään osaan, jossa ahneus ja helpon rahan tavoittelu kohtaavat. Tai ehkä ne ovat kaksi samaa asiaa.

John Verdon: Kuolleiden kylä

Uusi John Verdon on aika paikallaan. Eivät nämä viimeisimmät mitään suuria teoksia ole olleet, mutta oikein viihdyttäviä, ihan kuin tämäkin.

Dave Guerneyn entinen työkaveri ottaa yhteyttä ja pyytää tämän apua murhan selvittämiseen. Murhaajaksi epäilty on kuollut mies, joka tuntuu nousseen kuolleista ja tappavan ihmisiä ympäriltään. Murhapaikoille jää satanistia kuvioita ja pian kaikki on jotain muuta kuin mitä ensisilmäyksellä vaikuttaa. Guerneyn taitoja tarvitaan.

Eli hyvin samantyyppinen juoni kuin aiemmissa. Dave tulee ja ratkaisee. Täytyy myöntää, että tämä teos oli jopa paikoin hieman pitkäpiimäinen ja lukeminen tökki useammassa kohdassa. Toki päätelmät on tehty pitäviksi, mutta kuitenkin vähän liian mielikuvituksellista ja sotkuista oli lankojen solmiminen loppujen lopuksi. Luin kuitenkin ahkerasti loppuun.

Jännityskirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Miten säilyttää punainen lanka ja myös jännitys loppuun asti. Kuinka monta äkillistä suunnanvaihdosta voi kirjoittaa. Nyt täytyy myöntää, että vaikka punainen lanka säilyi suht selvänä, jännitys ei ihan säilynyt. Suunnanvaihdoksia oli pari liikaa ja muuttujia pari ylimääräistä.

Toki seuraava Guerney, kun ilmestyy, luen sen kuitenkin. Guerney ei ole mitenkään Harry Holen tasoinen, mutta aivan kiinnostava hahmo. Toki hahmoa voisi rakentaa ja kehittää enemmän.

Arttu Tuominen: Häväistyt

Artun uusin on aina merkkitapaus. Kuten jo aiemmin olen todennut, pidän kovasti miljöökuvauksesta, sillä paikat ovat tuttuja näin porilaiselle. Pianhan voi alkaa suunnitella jo kiertoajelua aina Harjavallan padolta Reposaareen Artun kirjojen tapahtumapaikoille.

Nuori tyttö katoaa ja löytyy sitten Kokemäenjoesta kuolleena ja pahasti pahoinpideltynä. (Tässä kohtaa muuten yksi kammottavin kuvaus ruumiin nostosta näin nahkiaisaikaan.) Muutaman harha-askeleen jälkeen Linda tajuaa, että kadonnut Laura onkin vain yksi monien joukossa. Myös oma tytär Linnea tuntuu salailevan jotain. Tutkinnan kiihtyessä Linda joutuu myös painimaan omien painajaistensa kanssa.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat keskittyvät aika lailla Länsi-Poriin, joka ei itselleni ole sitä tutuinta aluetta, toisaalta käväistään myös Pihlavassa, joka taas on. Miljöö on tuttua ja hyvin kuvailtua. Samoin myös henkilöt. Tällä kertaa keskiössä on Linda, joka nuorena kokeili mallinuraa ja taistelee oman alkoholisminsa kanssa. Toki muidenkin päähahmojen elämänvaiheita seurataan. Pidän tästä konseptista, jokainen pääsee parrasvaloihin vuorollaan.

Kirja lähti mielestäni hieman hitaasti liikkeelle, mutta liikkeelle päästyään sitä ei pysäyttänyt mikään. Näin kuvailisin myös lukukokemustani. 

Aihepiiri on kammottava, mutta kirja tarkastelee sitä objektiivisesti. Se ei mässäile, mutta toisaalta tuo asiat kaikessa kuvottavuudessaan esille. Me aikuiset emme ymmärrä millaisessa maailmassa nuoret elävät, miten erilaista kaikki on. Siinä ehkä olisi voinut olla tarinassakin kehitettävää, ihan täysin uskottava ei ehkä viestittely ja nuorisoelämän kuvaus ollut. Toki näin keski-ikäiselle se meni täydestä, melkein ainakin.

Olen suuri Janne Rautakorpi -fani, mutta täytyy myöntää, että pidän myös näistä uuden sarjan henkilöistä. Jokainen heistä on rikki omalla tavallaan. Kuten me muutkin.

Delia Owens: Suon villi laulu

Tavallaan olin päättänyt, että en lue tätä kirjaa. Moni sanoi pitäneensä todella paljon ja hyvin usein silloin en itse pidä. Kerran yritin kuunnella, mutta lukija ei sopinut mielenlaatuuni. Nyt näin kirjaston hyllyssä ja mietin, miksi ei. Asenne ei ollut kohdallaan, koska ensimmäinen este oli tuo kavereiden ylistys, toinen kirjan kannessa ollut teksti "Niin kaunis, että tekee kipeää." Kaikki edellytykset täydelle lukukatastrofille.

Ihan täysi katastrofi ei kuitenkaan tullut, mutta toisaalta en yhdy kehujien joukkoon ainakaan täysin varauksetta. Edellinen lukemani Mehiläisten kuolema oli hyvin samanhenkinen ja huomattavasti parempi. Luin tämän kuitenkin loppuun ja pidin kuitenkin loppujen lopuksi. En nyt ole hullaantunut tai kehuisi tätä kavereille, mutta kyllähän sen luki.

Kirja kertoo Kyasta, joka asuu hökkelissä keskellä Amerikan suomaata. Hän on selviytynyt yksin keskellä armotonta luontoa jo aivan pienestä asti. Hänen ystäviään ovat suon eläimet ja kasvit. Ja Tate, joka opetti Kyan lukemaan. Sitten suolta löytyy kuolleena kaupungin kultapoika ja Kya on epäilty.

Murhatarina oli ihan kiinnostava. Kirjassa ollaan eri aikatasoilla, eri kertojien mielessä. Se toimi ihan ok. Parempaakin olen nähnyt. Kirja kyllä saa otteen pidettyä lähes koko ajan. Sen luontokuvaukset ovat kauniita, ei kuitenkaan tehnyt kipeää eikä edes itkettänyt. 

Kirjan loppu on kiinnostava, mutta en tiedä, sekään ei saanut minut hullaantumaan.

Kannattaa kuitenkin kokeilla itse kokemusta. Kirjasta on tulossa elokuva ihan tässä lähiaikoina.

Lisa O´Donnell: Mehiläisten kuolema

Jälleen kirja, joka hyppäsi kyytiini kirjastosta ihan puskista. Vain takakannen ja etukannen kuvan perusteella. Etukannessa on lapio mullassa ja takakannessa luvataan kirjan olevan kiehtova ja makaaberi kertomus sisaruudesta, ystävyydestä ja lojaaliudesta. Kirja on palkittu Briteissä 2013. Odotin ehkä nimen perusteella hieman Johanna Sinisalomaista paatosta mehiläisistä ja sukupuutosta, mutta sitä en saanut ollenkaan. Nimi ei oikeastaan kerro mitään kirjasta tai en ainakaan itse bongannut suurta yhtymäkohtaa. Toki mehiläisistä puhuttiin hieman. Oletettavasti hieno metafora, jota en sitten ymmärtänyt. 

Marnie ja Nelly ovat sisarukset. Kovin erilaiset. Marnie on 15 -vuotias kovis ja Nelly puolestaan, olettaisin, että hieman autismin kirjoon vivahtava. Heidän vanhempansa ovat juoppoja narkkareita, jotka katoavat ajoittain pitkiksikin aikaa. Vanhemmat kuolevat kirjan alussa. Tytöt päättävät haudata heidät puutarhaan, jotta saavat edelleen asua kotona. Naapurin vanha homomies Lennien ottaa tytöt huomaansa. Syntyy ystävyys, joka kantaa kuolemaan. 

Kirjassa vuorottelevat Marnien, Nellyn ja Lennien kertojat. Jokaisella on oma äänensä ja sisäinen dialoginsa. Pidin kovasti tästä. Kunkin ajatusten kautta syntyy eheä tarina, joka kantaa eteenpäin. Takaumia on toki myös kirjassa ja vähä vähältä paljastuu asioiden todellinen tilanne myös lukijalle. Toisaalta lukijaa ei pidetä täysin sivussa, vaan lukija tietää enemmän kuin kirjan henkilöt.

Pidin koko kirjasta yllättävän paljon. Se kertoo ei niin hyvin toimeentulevan luokan elämästä Briteissä. Kuinka asiat eivät ole niin hyvin ja kuinka loppujen lopuksi yhteiskunta ei juurikaan välitä. Toisaalta kirjan henkilöt välittävät toisistaan ja pitävät huolta. 

Tämä on jälleen kirja, josta en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa kuin, että se kannattaa lukea. Se antaa ajateltavaa ja on hyvin kirjoitettu. Hyvin sujuvaa luettavaa.

Arja-Liisa Mäenpää: Mutta missä minä nukun?

En muista, missä ensi kerran näin juttua tästä kirjasta, ehkä lehdessä ehkä Facebookissa kustantajan sivuilla. Kirjastossa törmäsimme kirjan kanssa uutuushyllyssä ja tarina tuntui lukemisen arvoiselta ja täytyy myöntää, että se on juuri sellainen. 

Kirjan teema, hyväksikäyttö, on itsessään jo ahdistava ja usein vaiettu teema. Siksi onkin tärkeää, että asiasta puhutaan, kirjoitetaan, sitä pidetään esillä. 

Eletään 1960-luvun loppua. Riikka on iltatähti, ei kovinkaan toivottu ja hän ei opi rakastamaan, koska ei koskaan saa tuntea rakkautta. Riikan veli Erkki on ainut, jolta Riikka saa edes jotain, jota voi kutsua huolenpidoksi. Isä on masentunut ja makaa sängyssään. Äiti tuntuu kovin tunnekylmältä ja taistelee myös omia hyväksikäytön aiheuttamia aaveita vastaan. Riikka löytää 13-vuotiaana jotain rakkautena pitämäänsä miesten sängyistä. Hän uskoo, että se on tapa, jolla välitetään. 

Kirjassa kertojat vaihtelevat. Jokainen tuo omat kipupisteensä, epävarmuutensa lukijan eteen. Keskenään he eivät asioista kuitenkaan puhu. Kaikki vaietaan, lakaistaan maton alle, pois näkyvistä. Lukijana teki mieli huutaa, että puhukaa, sanokaa, kertokaa, mutta näinhän se on elämässä, harvoin puhutaan tärkeistä asioista. 

Pidin kirjasta todella paljon. Luin sen yhdeltä istumalta. Vaikka se kertoo vaikeista teemoista, se ei osoittele, syyttele, se kertoo. Teksti on soljuvaa, kirjoitettu murteella, se on elämänmakuista ja uskottavaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkuun, aikaan, jolloin tästäkään asiasta ei puhuttu ääneen. Nykyään puhutaan, mutta ei riittävästi. Paikoin ajankuvaus menetti hieman uskottavuuttaan, mutta vain paikoin. Sinänsä ajalla ei ole oikeastaan merkitystä, sillä tapahtumat voisivat valitettavasti olla totta vielä tänäkin päivänä.

Suosittelen ehdottomasti. Kirja pistää ajattelemaan. Kaikista kirjoista ei voi sanoa samaa.

Stephen King: Myöhemmin

Uusi King on aina itselleni tietynlainen tapahtuma. Tällä kertaa laitoin kirjastoon varaukseen ja sainkin suht nopeasti luettavaksi. Eniten vaikutuksen minuun Kingin kirjoista on tehnyt Se, jonka luin ensimmäisen kerran teininä. Se oli ja on edelleen aivan huippu. Sen jälkeen olen lukenut useammankin Kingin. Osa on vähän mitäänsanomattomia, mutta osan luen uudelleen aina silloin tällöin kuten Piina ja Carrie. Tämä teos ei ehkä mene sinne kärkipäähän, mutta oli oikein mielenkiintoinen luettava monella tasolla.

Ensin on pakko mainita loistavasta otsikon käytöstä kirjassa. Myöhemmin voi tuntua vähän tylsältä otsikolta, mutta se oli aivan upeasti ujutettu tekstiin. Siitä vähän myöhemmin.

Kirja kertoo Jamie Conklinista. Hän on kirjan kertoja tai kirjoittaja. Jamie näkee kuolleita. Hän pystyy kommunikoimaan näiden kanssa hetken kuoleman jälkeen, kunnes ne katoavat. Kirjan tapahtumat keskittyvät pääosin Jamien lapsuuteen ja nuoruuteen. Tavallaan kasvukertomus, mutta ei kuitenkaan. Jamie elää kaksin äitinsä kanssa. Kirjassa pääosassa on myös äidin tyttöystävä, josta tulee myöhemmin ex-tyttöystävä. Jamie tietää yhden asian kuolleiden kanssa kommunikoinnista, ne eivät pysty valehtelemaan. Tämä on koko kirjan kannalta olennaista.

Ensimmäisenä tulee mieleen Kuudes aisti -elokuva, johon kirjassakin hauskasti viitataan. Ei ole kovinkaan paljon yhtymäkohtia muutoin. Kirja alkaa kevyesti päättyen melkein splatter-henkiseen kliimaksiin. Kertoja muistaa muistuttaa aika ajoin, että tämä on kauhukertomus ja sitä se loppujen lopuksi onkin. 

Pidin kirjasta, pidin Jamiesta. Pidin kirjan sanoista ja kuten aiemmin totesin, pidin tavasta käyttää kirjan otsikkoa. Jamien kertoessa tarinaa, hän usein sanoo kertovansa jostain asiasta myöhemmin. Näinhän me ihmiset teemme. Kerromme päätarinaa ja sanomme kertovamme myöhemmin jostain asiasta, joka ei juuri sillä hetkellä ole tarinan kannalta olennainen. Tuo teki kirjasta hyvin lähelle tulevan, en tiedä miten kuvailisin sitä paremmin. Se oli kuin olisit kuunnellut jonkun tutun kertovan sinulle tarinaa. Ei kovin ihastuttavaa tarinaa, mutta tarinaa, joka on hänen tarinansa. 

Ehkä oma kauhun sietokykyni on kasvanut kovinkin korkeaksi, mutta en tätä kovinkaan kauheana pitänyt, ehkä kliimaksin osalta kyllä, mutta muutoin. Se ei haitannut, sillä en sitä oikeastaan odottanutkaan. Toki yliluonnollista kirjassa oli, mutta ei se kovinkaan pelottavaa ollut. 

Pidin kirjasta. Se oli sujuva, tuttavallinen ja paikoin hauska luettava. Aiheestaan huolimatta päällimmäinen tunne kirjan jälkeen on hyvä, iloinen fiilis.